Elämme kollektiivisen syyllisyyden osalta melkoisen ambivalenttista aikaa. Yhtäältä kollektiiviseen syyllisyyteen – tai ryhmäsyyllisyyteen – uskotaan tuskin lainkaan. Sen kärjistettynä muotona saatetaan mainita muinaisjuutalainen historiallinen syyllisyyskäsitys, jonka mukaan Jumalan uskottiin kostavan isien pahat teot aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti (5. Moos. 5:9).
Toisaalta useat kollektiivisen syyllisyyden muodot ovat nousseet kuumiksi keskusteluteemoiksi. Natsiajan saksalaisten on oletettu olleen myös kollektiivisesti syyllisiä maan hallinnon ja armeijan toteuttamiin kauheuksiin. Kolonialismiin ja kommunismiinkin liittyvässä kollektiivisessa syyllisyydessä on riittänyt puitavaa. Lopulta on jopa kysytty, pitäisikö yksittäisten miesten kokea syyllisyyttä siitä, että kaikkien aikojen pahantekijöiden luettelossa (taivaallisissa kirjoissa?) miehet taitavat olla vahvasti yliedustettuina.
Linköpingin yliopiston soveltavan etiikan emeritusprofessori Göran Collste (2015, 140-141) on katsonut meidän tulevan osallisiksi menneiden aikojen vääryyksistä, jos saamme näistä hyötyjä. Jos A:n isoisä rikkoo B:n isoisää vastaan ja A saa tästä vääryydestä edelleen hyötyä, hänen tulisi tehdä jotain vääryyden korjaamiseksi. Vastaavasti länsimailla on korjaavan oikeudenmukaisuuden (rectificatory justice) mukainen velvollisuus entisiä siirtomaitaan kohtaan. Hyötyväthän länsimaat edelleen kolonialismin aikakauden tuomasta vahvasta globaalista asemastaan. Historiasta juontuvan kollektiivisen syyllisyyden voinee sanoa painavan meitä jo liikaa, jos alamme omaksua syyllisyyttä edeltäjiemme vääryyksistä silloinkin, kun emme niistä itse oleellisesti hyödy tai kun olemme niitä jo oman osuutemme verran kompensoineet.
Omalle ajallemme tyypilliset kollektiivisen syyllisyyden muodot liittyvätkin usein monimutkaisiin taloudellisiin, poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin vuorovaikutussuhteisiin. Voivatko kyseiset syyllisyysmuodot kuitenkin olla palautettavissa yksilölliseen vastuuseen ja syyllisyyteen? Varmasti tätä on vakavasti kysyttävä, jottemme tulisi syyttäneeksi syyttömiä. Tarkemman analyysin puutteessa syylliseksi epäkohtiin kuitenkin helposti leimataan suuria ihmisryhmiä kerralla (maahanmuuttajat, vihervasemmisto, perussuomalaiset, muslimit, valkoiset miehet, EU-eliitti, sekasyöjät, yhdysvaltalaiset aseharrastajat, ja niin edelleen).
Meille näyttäisi voivan kasaantua kollektiivista syyllisyyttä perustellusti ainakin välinpitämättömyydestä. Monenlaista välinpitämättömyyttä vastaan meitä herätellään esimerkiksi hyväntekeväisyyskeräyksissä, poliittisissa puheissa ja sunnuntaimessujen esirukouksissa. Kaikki eivät voi välittää joka asiasta ja ihmisestä, mutta meidän tulisi yhdessä huolehtia, että välitämme kaikista tarpeeksi. Itse pidänkin välinpitämättömyyteen liittyvää syyllisyyttä ehkä selkeimmin myös kollektiivisena syyllisyytenä.
Pyrkiessämme eteenpäin aikamme kollektiivisen syyllisyyden tiheiköissä emme saa hukata totuudellisuuden polkua. Valheita ja harhaanjohtavan yksipuolisia totuuksia on pyrittävä alati korjaamaan. Lisäksi tarvitsemme kohtuullista armollisuutta. Ainakin silloin, jos meille kehittyy taipumus nähdä lähimmäisemme usein juuri heidän viiteryhmiensä edustajien tekemien vääryyksien valossa, keskustelumme nykyvääryyksistä ja menneisyyden varjoista voivat käydä epäoikeutetun tylyiksi. Kollektiivisen syyllisyyden käsitettä ei ehkä tulisikaan käyttää kovin usein.
Ks. pitempi versio kirjoituksesta tämän sivuston artikkelipalstalta
Kirjoittaja Ville Päivänsalo, TT, teologisen etiikan ja sosiaalietiikan dosentti, on tuntiopettaja Helsingin yliopistossa ja osa-aikainen pastori Nurmijärven seurakunnassa.
Ks. myös https://culturesethics.wordpress.com/.
Kirjallisuus
Collste, Göran (2015). Global Rectificatory Justice. Houndmills: Palgrave Macmillan.
