Tavaroiden taikamaailma: Jari Ehrnrooth ja kulttuurievoluution hedelmät

Filosofi John Gray on kirjoittanut useissa teoksissaan siitä, miten sekulaari liberalismi on korvannut uskonnollisten käsitteiden perustelut maallistuneilla myyteillä edistyksestä, valistuksesta ja tieteen voittokulusta. Käsitteiden sisältö ei ole muuttunut, vaan juutalaiskristillinen lineaarinen maailmankuva on säilynyt, mutta uusin perusteluin ja osittain uusin eettisin painotuksin. Kaikuja Grayn kuvailemasta ideologisesta murroksesta voidaan havaita myös Ylen 21.10.2019 julkaisemassa Jari Ehrnroothin kolumnista ”Turha pyhittää luontoa”. Kolumnissaan Ehrnrooth esittelee maailmankuvan, jossa ihmiseläimet ovat astuneet ulos luonnon ikeen alta ja muuttuneet ainoiksi olennoiksi, jotka voivat tehdä ”arvokkaita” asioita. Tekstissään Ehrnrooth pyrkii perustelemaan evoluutioteorian avulla ihmiskeskeistä maailmankuvaa, jossa ihmisillä on oikeus käyttää luontoa omiin tarpeisiinsa täysin vapaasti. Ehrnrooth kuitenkaan ei malta luopua uskosta edistykseen ja antroposentrismistä, jotka johtavat kolumnin harhapoluille.

Kolumnissaan Ehrnrooth kirjoittaa: ”Arvokasta voi olla vain se, minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut. Luonto sinänsä on tuskin muuta kuin lumoavaa aineiden vaihduntaa.” Lauseet tuovat mieleen Karl Marxin kirjoitukset varhaisissa vuoden 1844 Taloudellisfilosofisissa käsikirjoituksissa siitä, miten hänen mukaansa hyödykkeiden tuotanto pakottaa ihmisen lopulta vieraantumaan luonnosta.

Marxin mukaan työ tuottaa itsensä tuotteidensa ohella. Koska työläisen on myytävä työvoimaansa selviytyäkseen, tulee hänestäkin lopulta kauppatavaraa. Toisin sanoen, työläisestä itsestään tulee tuote, jonka arvo määräytyy markkinoilla. Työn myyjän tekemästä tuotteesta itsestään tulee työläiselle vieras, kun se alkaa ilmentää hänen ulkoistettua työtään. Tällöin tuote saa itsenäisen voiman sen tekijän ulkopuolella. Tilanteessa jossa työläinen on myynyt työvoimansa ja joutuu näin ulkoistamaan omaa työtään tuotteisiin, tulee hänestä näiden ulkoisten objektien orja. Saadakseen aina pienenevän osan omasta luovasta voimastaan, joutuu hän myymään lisää työvoimaansa, joka ulkoistuu taas uusiin tuotteisiin. Työläisen sisäinen elämä köyhtyy sitä mukaa, mitä enemmän hän joutuu ulkoistamaan itseään aikaansaannoksiinsa. Marx jatkaa toteamalla, että vieraantuminen työstä on perimmäinen syy muihin vieraantumisen muotoihin. Marxin mukaan se, että ihmiset muokkaavat luontoa osana kapitalistista järjestelmää johtaa siihen, että luonnosta itsestään tulee työn objekti ja näin ihmiselle vieras.

Vieraantuminen luonnosta on siis Marxin mukaan kapitalistisessa yhteiskunnassa perustanlaatuinen ilmiö, joka seuraa sen tuotantotavasta. Näin Ehrnrooth ei esittele maailmankuvaa, joka olisi radikaali tai uusi, vaan marxilaisesta näkökulmasta tiivistää vuosisatoja vallinneen ideologian, jonka vaikutukset ovat yhtä arkipäiväisiä kuin maitolitra tai matkapuhelin.

Ehrnrooth kirjoittaa myös tieteellisen maailmankuvan osoittavan, että luonnossa esiintyvät olennot sopeutuvat evoluutioprosessien kautta ympäristöönsä ilman jonkinlaista ohjaavaa henkeä. Tästä harvat ovat varsinaisesti eri mieltä, mutta Ehrnrooth jatkaa: ”Luonnonpalvonta sopii alkuperäiskansoille, mutta tieteellisen maailmankuvan jalostama korkeakulttuuri kohoaa aistilumouksen yläpuolelle.”

Väite tuntuu vähintäänkin kummalliselta, koska mitään yksittäistä ”tieteellistä maailmankuvaa” ei ole, eikä tiede myöskään voi sellaista muodostaa. Ja kuten Friedrich Nietzsche jo aikoinaan totesi kirjassaan Moraalin alkuperästä, tiede ei myöskään luo arvoja, vaan toimii aina joidenkin ennalta annettujen arvojen mukaisesti. ”Alkuperäiskansojen luonnonpalvonnan” ja tieteen asettaminen eri päihin jollain kuvitteellisella janalla luo myös virheellisen vastakkainasettelun. Uskonnollisuus ei ole primitiivistä tiedettä, eikä se ole sen kanssa tällä tavalla ristiriidassa. Lause tuo mieleen Ludwig Wittgensteinin kritiikin J.G. Frazerin kirjaan The Golden Bough. Wittgenstein huomautti, että tieteen ja uskonnon positivistisessa hengessä vastakkain asettelevan Frazerin ajattelu on primitiivisempää kuin niiden kansojen, joiden myyttejä hän tutki.

Näin ollen Ehrnroothin rationaalinen ”tieteeseen” nojaava näkökulma näyttää, pyrkiessään kohoamaan ”aistilumouksen yläpuolelle”, lumoutuvan toisella tavalla. Tässä tavaroiden taikamaailmassa arvo määräytyy ihmisen tarpeiden mukaan ”eikä luonto synnytä arvoja saati moraalia”, vaikka on täysin kiistatonta, että ”luonto”, mikä sitten onkaan, on syy ihmislajin olemassaoloon. Voi olla, että tällaisessa maailmankuvassa Kiinasta tilattu pöytätuuletin on arvokkaampi kuin auringonnousu, karhunpentujen leikki, kedon kukat tai ahmaäidin rakkaus poikastaan kohtaan, mutta tällaista maailmankuvaa ei voi perustaa tieteeseen tai ”kulttuurievoluutioon”. Siihen kykenee vain Munkkiniemessä asuva kirjailija.

Huolimatta kolumnin useista loogisista ristiriitaisuuksista, virheellisestä luonto/kulttuuri –jaottelusta ja kummallisista yleistyksistä Ehrnrooth on silti onnistunut tavoittamaan jotain tavallisten ihmisten arkikokemuksesta. Hän kirjoittaa: ”Voin surutta syödä suloisen peuran, mutta Osmo Rauhalan teokset jätän rauhaan, koska hän on maalannut niihin kauneuden ja totuuden itseisarvoa.”

Iloitessaan Bambin kuolleen ruumiin äärellä, joka vihdoin on saatu pois arvottomasta luonnosta ja arvokkaiden hyödykkeiden piiriin, Ehrnrooth maalaa Osmo Rauhalan taulun viereen toisen, lohduttoman kuvan. Tässä kuvassa käsitys ihmisen asemasta osana luontoa hyvässä ja pahassa on muuttunut nihilistiseksi tuhoamisvimmaksi, evoluutioteorialla perustelluksi luonnon perinpohjaiseksi tuhoamiseksi, irrationaalisiksi fantasioiksi maailman hallinnasta teknologian avulla ja ”rationaalisen” maailmankuvan loputtoman surulliseksi vaellukseksi, jonka perässä miljardien ei-ihmiseläinten ruumiit makaavat mykkinä todistajina. Surullinen kuva ei ole, koska se on yhden ihmisen yksilöllinen harha, vaan koska se kertoo jotain perustavanlaatuista yhteiskuntamme toiminnasta.

Toni Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa ja Sosiaalietiikka.fi:n päätoimittaja. Hänen artikkelinsa luonnosta vieraantumisesta Marxin ja Paul Tillichin ajattelussa on ilmestynyt Trace/Jälki –lehden numerossa 5. (2019)

Eettisyys on trendi – mutta mitä ihmettä se on?

Eettisyys tuntuu olevan nyt aivan käden ulottuvilla: päivänsä saattaa aloittaa pukeutuen eettiseen t-paitaan ja kulauttamalla kupin eettistä kahvia kera eettisen maidon. Aamun tunnelmista voi raportoida someen eettisellä älypuhelimella. Älypuhelimen – eettisen tai normaalin – avulla voi tosin myös annostella tietoisuuteensa maailman hullua todellisuutta: ilmasto lämpiää, eurooppalaisissakin valtioissa demokratia lohkeilee ja Atlantin toisella puolella riehuu punakka presidentti, jolla on pahoja puutteita moraalisen vastuunsa hahmottamisessa. Ei ihme, että kaipaamme ympärillemme jotain, joka on varmuudella oikein ja hyvää.

Etiikan nousu arjen puheenaiheeksi on mahtava uutinen – ja toden totta terve reaktio tulevaisuuden kauhukuviin. Kaikki etiikkaan liittyvät puhetavat eivät silti ole ongelmattomia. Jos ’eettisyyden’ yleisin käyttö on olla kuluttamista kuvaava adjektiivi, voimme erehtyä ajattelemaan, että eettisyys pohjimmiltaan on jokin yksi, kaikkien tuntema asia. Pintapuolisesti ’tummapaahtoinen kahvi’ ja ’eettinen kahvi’ tosiaan vaikuttavat saman tyyppisiltä ilmaisuilta.

Ikävä kyllä etiikan luonne on lähempänä neuvottelua kuin tiedettä: jokaiseen eettisesti relevanttiin kysymykseen on tarjolla vaihtoehtoisia ratkaisuja ja erilaisia argumentteja. Käytännön päätös siitä, mitä tulisi tehdä, jotta toimisin oikein, edellyttää valitsemista, usein vieläpä eri tavalla huonojen vaihtoehtojen välillä, ilman varmaa tietoa seurauksista. Äärimmäinen moraalirelativismi ei ole hyvä vaihtoehto, mutta etiikkaan liittyy väistämättä epävarmuutta ja sotkuisuutta siksi, että ihmisten elämä on epävarmaa ja sotkuista.

Etiikan pelkistämisessä adjektiiviksi on sisältöongelmien lisäksi pari eettistä heikkoutta. Jos eettisyydestä puhutaan yksinomaan kuluttamisen yhteydessä, huomiotta jää monta muuta etiikan kannalta tärkeää elämänaluetta. Liian vähän puhutaan esimerkiksi siitä, että ihminen voisi olla hyvän asialla myös työpaikallaan. Eettisyys yksinomaan kuluttamisena pienentää etiikan osaksi yksilön itseilmaisua, oman jalon moraalisen laadun esille tuomista. Se on ongelmallista, sillä etiikassa pitäisi olla kyse yhteiselosta, ei minäprojektista.

Mikäli eettisyys ymmärretään kanonisoiduksi Oikeiden Valintojen joukoksi, etiikasta tulee helposti moraalinvartijan lyömäase. Aina joku onnistuu osoittamaan älykkään kipakasti, yläviistosta, eettiset epäkohdat toisten toiminnassa. Yleensä tällainen kuitenkin nostattaa defensiivisiä reaktioita, ei hyvää yhteistoimintaa. Eettisyyttä voi edistää myös ilman ylemmyydentuntoa.

Mitä on eettisyys nykyistä puhetapaa rikkaammin ymmärrettynä? Elämän eettinen päämäärä on elää hyvää elämää yhdessä toisten kanssa ja toisia varten oikeudenmukaisissa instituutioissa, muotoili filosofi Paul Ricoeur pohdittuaan asiaa viitisenkymmentä vuotta.

Lauseeseen on piilotettu etiikan kolme suuntaa. Ensinnäkin, etiikka kyllä liittyy minuun, toiveeseeni elää hyvää elämää. Elämää ei kuitenkaan eletä minua varten, vaan toisten kanssa ja toisia varten. Toisten kanssa ja toisia varten eläminen eettisenä päämääränä on radikaali ajatus ajassa, jossa hyvän tekeminen toiselle palautetaan (liian) usein siihen, kuinka kannattavaa se on hyväntekijälle. Kolmas suunta liittyy – minun ja toisen ohella – kolmansiin: en voi vain pohtia sitä, miten edistän sinun hyvääsi, ja unohtaa miten toimintani vaikuttaa muihin. Oikeudenmukaisuuden edellytykset menevät esimerkiksi silloin, kun johtaja palkitsee työpaikalla vain yhden työntekijän, vaikka muillakin olisi samat ansiot.

Eettisyys elämän päämääränä edellyttää syvää pohdintaa hyvästä elämästä, ihmisten yhteistoiminnasta ja oikeudenmukaisuudesta. Pohdinta muodostaa taustan, jota vasten yksittäisen moraalisääntöjen merkitystä voi tarkastella. Eettinen kahvikin on hyvän asialla erityisesti silloin, kun se kytkeytyy osaksi laajempaa näkyä siitä, mitä on hyvä elämä yhdessä toisten kanssa.

Kirjoittaja Anna Martta Seppänen (TM) viimeistelee yritysten vastuullisuutta käsittelevää sosiaalietiikan väitöskirjaa ja kouluttaa ja kehittää organisaatioita inhimillisesti kestäviksi CoHumans Oy:n asiantuntijana.

Kuva: Pixabay

Milloin kollektiivinen syyllisyys painaa meitä jo liikaa?

Unkarilaisten kokemat historialliset vääryydet ovat edelleen monella tapaa läsnä, kun kansa etsii yhteistä suuntaansa uudessa tilanteessa. (Kuva: Budapest, VP 2019)

Elämme kollektiivisen syyllisyyden osalta melkoisen ambivalenttista aikaa. Yhtäältä kollektiiviseen syyllisyyteen – tai ryhmäsyyllisyyteen – uskotaan tuskin lainkaan. Sen kärjistettynä muotona saatetaan mainita muinaisjuutalainen historiallinen syyllisyyskäsitys, jonka mukaan Jumalan uskottiin kostavan isien pahat teot aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti (5. Moos. 5:9).

Toisaalta useat kollektiivisen syyllisyyden muodot ovat nousseet kuumiksi keskusteluteemoiksi. Natsiajan saksalaisten on oletettu olleen myös kollektiivisesti syyllisiä maan hallinnon ja armeijan toteuttamiin kauheuksiin. Kolonialismiin ja kommunismiinkin liittyvässä kollektiivisessa syyllisyydessä on riittänyt puitavaa. Lopulta on jopa kysytty, pitäisikö yksittäisten miesten kokea syyllisyyttä siitä, että kaikkien aikojen pahantekijöiden luettelossa (taivaallisissa kirjoissa?) miehet taitavat olla vahvasti yliedustettuina.

Linköpingin yliopiston soveltavan etiikan emeritusprofessori Göran Collste (2015, 140-141) on katsonut meidän tulevan osallisiksi menneiden aikojen vääryyksistä, jos saamme näistä hyötyjä. Jos A:n isoisä rikkoo B:n isoisää vastaan ja A saa tästä vääryydestä edelleen hyötyä, hänen tulisi tehdä jotain vääryyden korjaamiseksi. Vastaavasti länsimailla on korjaavan oikeudenmukaisuuden (rectificatory justice) mukainen velvollisuus entisiä siirtomaitaan kohtaan. Hyötyväthän länsimaat edelleen kolonialismin aikakauden tuomasta vahvasta globaalista asemastaan. Historiasta juontuvan kollektiivisen syyllisyyden voinee sanoa painavan meitä jo liikaa, jos alamme omaksua syyllisyyttä edeltäjiemme vääryyksistä silloinkin, kun emme niistä itse oleellisesti hyödy tai kun olemme niitä jo oman osuutemme verran kompensoineet.

Omalle ajallemme tyypilliset kollektiivisen syyllisyyden muodot liittyvätkin usein monimutkaisiin taloudellisiin, poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin vuorovaikutussuhteisiin. Voivatko kyseiset syyllisyysmuodot kuitenkin olla palautettavissa yksilölliseen vastuuseen ja syyllisyyteen? Varmasti tätä on vakavasti kysyttävä, jottemme tulisi syyttäneeksi syyttömiä. Tarkemman analyysin puutteessa syylliseksi epäkohtiin kuitenkin helposti leimataan suuria ihmisryhmiä kerralla (maahanmuuttajat, vihervasemmisto, perussuomalaiset, muslimit, valkoiset miehet, EU-eliitti, sekasyöjät, yhdysvaltalaiset aseharrastajat, ja niin edelleen).

Meille näyttäisi voivan kasaantua kollektiivista syyllisyyttä perustellusti ainakin välinpitämättömyydestä. Monenlaista välinpitämättömyyttä vastaan meitä herätellään esimerkiksi hyväntekeväisyyskeräyksissä, poliittisissa puheissa ja sunnuntaimessujen esirukouksissa. Kaikki eivät voi välittää joka asiasta ja ihmisestä, mutta meidän tulisi yhdessä huolehtia, että välitämme kaikista tarpeeksi. Itse pidänkin välinpitämättömyyteen liittyvää syyllisyyttä ehkä selkeimmin myös kollektiivisena syyllisyytenä.

Pyrkiessämme eteenpäin aikamme kollektiivisen syyllisyyden tiheiköissä emme saa hukata totuudellisuuden polkua. Valheita ja harhaanjohtavan yksipuolisia totuuksia on pyrittävä alati korjaamaan. Lisäksi tarvitsemme kohtuullista armollisuutta. Ainakin silloin, jos meille kehittyy taipumus nähdä lähimmäisemme usein juuri heidän viiteryhmiensä edustajien tekemien vääryyksien valossa, keskustelumme nykyvääryyksistä ja menneisyyden varjoista voivat käydä epäoikeutetun tylyiksi. Kollektiivisen syyllisyyden käsitettä ei ehkä tulisikaan käyttää kovin usein.
Ks. pitempi versio kirjoituksesta tämän sivuston artikkelipalstalta

Kirjoittaja Ville Päivänsalo, TT, teologisen etiikan ja sosiaalietiikan dosentti, on tuntiopettaja Helsingin yliopistossa ja osa-aikainen pastori Nurmijärven seurakunnassa.
Ks. myös  https://culturesethics.wordpress.com/.

Kirjallisuus
Collste, Göran (2015). Global Rectificatory Justice. Houndmills: Palgrave Macmillan.

Erään sosiaalieetikon logiikkaa – elämän arvo

Kuva: Pixabay.com/Engin Akyurt, public domain

Tämä teksti ei tällä kertaa pohdi isoja teemoja, kuten tasa-arvokysymyksiä, demokratian tilaa, eriarvoisuutta tai polarisaatiota. Sen sijaan, kesän kunniaksi, seuraa tositapahtumiin perustuva, Spede Pasasen “Naisen logiikka” -sketsejä mukaileva, kepeä yhden näytöksen dialogi erään Virtasen pariskunnan elävästä elämästä. Continue reading “Erään sosiaalieetikon logiikkaa – elämän arvo”

Jussi Halla-ahon ja piispa Teemu Laajasalon keskustelu Kirkkopäivillä edistää oikeistopopulistien ja konservatiivikristittyjen lähentymistä

Jussi Halla-aho on kutsuttu Kirkkopäiville keskustelemaan piispa Teemu Laajasalon kanssa sananvapauden ja sopivan keskustelun rajoista. Suunniteltu keskustelu kytkeytyy laajempaan kehitykseen, jossa populistinen äärioikeisto ja konservatiivikristityt lähentyvät toisiaan.

Continue reading “Jussi Halla-ahon ja piispa Teemu Laajasalon keskustelu Kirkkopäivillä edistää oikeistopopulistien ja konservatiivikristittyjen lähentymistä”

Kirkkolintu tulilinjalla

Kuva: Wikimedia commons

Ei-ihmiseläinten aiheuttamat omaisuusvahingot ovat ihmisten toimeentulon kannalta vakava ja merkittävä asia. Viimeaikainen, naakkojen aiheuttamiin vahinkoihin liittyvä, uutisointi kertoo eläimiin kohdistuvista asenteistamme. Tämä kohdistaa huomion myös ei-ihmiseläimen moraaliseen arvoon liittyviin kysymyksiin.

YLE uutisoi 7.3. ja 10.4. naakkojen aiheuttamista vahingoista ihmisten omaisuudelle ja vahinkojen torjuntaan tähtäävästä toimesta, jossa naakat siirrettäisiin rauhoitetusta eläinlajista riistalinnuksi.

Naakat on huomioitu pitkään älykkyytensä ja monimutkaisen tunne-elämänsä vuoksi. Jo yksi modernin etologian isistä, Konrad Lorenz, huomioi miten parvestaan erkaantunut naakka kutsui lajitovereitaan palaamaan vuorotellen huudoissaan pehmeitä pyytäviä sävyjä ja epätoivoisia kovia paluuvaatimuksia kadonneille ystävilleen. Ympäristöfilosofi Thom Van Dooren esittelee kirjassaan Flight Ways (2014) useita biologien havaintoja varislintujen surua ja empatiakykyä osoittavista käyttäytymismalleista. Näihin kuuluvat mm. kuolevan lajitoverin vierellä valvominen ja konfliktia surevan kumppanin lohduttaminen. Varislintujen emotionaaliset ja sosiaaliset elämät ovat äärimmäisen rikkaita.

Van Doorenin mukaan evoluutiobiologian ja etologian alalla surua pidetään tunteena, joka on kehittynyt yksilön selviytymiselle tärkeiden läheisten sosiaalisten kiintymyssuhteiden kanssa. Suru on siis jonkinlainen hinta rakkauden kaltaisista sosiaalisista suhteista.

Edellämainitussa, 10.4. ilmestyneessä, YLE:n uutisessa Ely-keskuksen ylitarkastaja Ritva Kemppainen kertoo, että ammuttujen lintujen ruumiiden esillä pitäminen toimii jonkin aikaa muun parven karkottamisessa, vaikka naakkojen ampuminen ei toimikaan pitkäaikaisena pelotteena muille naakoille.

Mikäli siis hyväksymme biologien ja etologien väitteet naakkojen älykkyydestä, kuolleiden lajitoverien esitteleminen pelotteena toimii, koska naakka ymmärtää, että hänen lajikumppaninsa on tapettu. Naakalla on siis käsitys kuolemasta ja halu välttää sitä. Naakka myös kykenee suremaan läheisiään näiden kuoltua. Eliniäkseen pariutuvan naakan tappaminen johtaa vääjäämättä monenlaisiin emotionaalisiin reaktioihin sekä naakkaparvessa että linnun mahdollisessa elämänkumppanissa.

Filosofi Donna Haraway on painottanut, että asioita kohtaan lisääntyvä tieto kasvattaa myös niitä kohtaan kantamiamme moraalisia vastuita. Inhimillistä ainutlaatuisuutta korostetaan usein ihmisen väitetysti poikkeuksellisella tunnerikkaudella. Mikäli näin on, niin kyky tuntea empatiaa surevaa ei-ihmiseläintä, tässä tapauksessa naakkaa kohtaan, tämän surun hyväksyminen ja pyrkimys olla aiheuttamatta fyysistä ja emotionaalista kärsimystä itsensä kanssa yhtä lailla tuntevalle olennolle tulisi olla jonkinlainen inhimillisyyden minimivaatimus. Mikäli löydämme näitä empatian tunteita tieteen avulla naakoista, mutta emme itsestämme, voimme todeta, että me ihmiset olemme se eläin, jolla on vajavainen kyky myötäelää muiden kanssa.

Kirjoittaja Toni Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava.

Lentäjä ottaa lomaa moraalista

Kuva: Pixabay.com/Herbert Aust, public domain

Maailman ylikulutuspäivän aattona ystäväni kyseli Facebookissa, milloin lentäminen muuttuu moraalisesti paheksuttavaksi. Keskustelunavaus keräsi nopeasti kommentteja, joissa tunnustettiin kilpaa lentosyntejä: junailua Etelä-Eurooppaan pidettiin hankalana, lentämisen todettiin säästävän aikaa ja rahaa. Samalla podettiin huonoa omaatuntoa.

Julkinen keskustelu aiheesta vahvistaa vaikutelmaa siitä, että lentämistä pidetään pahana, mutta sitä ei kuitenkaan vältetä eikä tuomita. Miten tällainen moraalinen umpisolmu on syntynyt? Miten on mahdollista, että pyrähtelemme sinivalkoisin siivin sinne tänne, vaikka maapallon keskilämpötila nousee kohisten?

Continue reading “Lentäjä ottaa lomaa moraalista”

Euroopan pakolais/siirtolaiskriisin jälkipuinnin etiikka?

Victorian aukio Ateenassa on yksi turvapaikanhakijoiden suosimista kokoontumispaikoista (kuva: VP 2017).

Vuonna 2015 kärjistynyt Euroopan pakolais- tai siirtolaiskriisi oli humanitaarinen katastrofi, joka johti samalla entistä syvempiin jakolinjoihin maahanmuuttomyönteisten ja -kriittisten kansalaisten välillä. Puheet kovenivat eikä ymmärrystä vastapuolen ajattelulle monesti juuri herunut. Kriisi kyllä oli mitä todellisin: Vuosina 2015 ja 2016 EU:sta haki turvapaikkaa yli 2,5 miljoonaa ihmistä. Matkalla yli Välimeren menehtyi kahdessa vuodessa noin 8 800 henkeä! Euroopan ulkorajojen ylityksistä noin 2,3 miljoonaa oli laittomia. (European Parliament 2017)

Continue reading “Euroopan pakolais/siirtolaiskriisin jälkipuinnin etiikka?”

Jumalan kämmenellä myös lintunen – Limppu Witickin ”Armoa!” -näyttely

Ihmistä ja eläintä sinä autat, 2016. Limppu Witick.

Limppu Witickin esikoistaidenäyttely ”Armoa!” on kristillinen kannanotto eläinten puolesta. Witick on Joensuussa asuva eläinteologisiin aiheisiin erikoistunut taiteilija ja teologian maisteri. Häntä on motivoinut näyttelyn tekemiseen tarve puhua paljolti vaietusta aiheesta: ”Näyttely sai alkunsa, kun aloin maalata näkyväksi tunteita ja ajatuksia, jotka liittyivät eläinten rooliin kristinuskossa.”

Witickin maalaukset ovat hätkähdyttäviä, sillä niissä eläimet on siirretty niin tavanomaiselta paikalta, kuvien taustalta ja reunalta keskiöön käyttämällä kontekstina perinteistä kristillistä kuvastoa. Teoksessa Ihmistä ja eläintä sinä autat Kristus siunaa maassa istuvaa lintua. Jeesuksen lintuun kohdistama katse on hellä, suorastaan rakastava, ja hänen asentonsa suojeleva. Teos mukailee Albert Edelfeltin kansallisromanttista maalausta Kristus ja Mataleena, jossa Kristus siunaa Kantelettaressa esiintyvää Mataleenaa, Maria Magdaleenaan vertautuvaa syntistä naista.

Continue reading “Jumalan kämmenellä myös lintunen – Limppu Witickin ”Armoa!” -näyttely”

Laiskaksi leimaaminen ei ole aktiivimallin ongelmista suurin

Kuva: Pixabay.com/PublicDomainPictures, public domain

Vuoden alusta voimaan tullut työttömyysturvan aktiivimalli on herättänyt laajaa ja voimakasta kritiikkiä. Mallin vastustajat näyttävät olevan yksimielisiä siitä, että jotakin mätää hallituksen suhtautumisessa työttömiin on. Tuomitsevia arvioita ja voimakkaita tunnereaktioita voidaan ymmärtää paremmin erittelemällä, minkälaisen ihmiskuvan ja arvot aktiivimallin vastustajat ajattelevat hallituksen omaksuneen.

Ammattiliittojen keskusjärjestö SAK järjesti Helsingissä 6.2.2018 mielenilmauksen aktiivimallia vastaan. Tilaisuudessa esiintynyt SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta kuvasi kritiikin ponninta sanomalla, että aktiivimalli ja siitä käyty keskustelu on ”paljastanut ikävällä tavalla sen, miten työttömiin suhtaudutaan”.

Continue reading “Laiskaksi leimaaminen ei ole aktiivimallin ongelmista suurin”