Vuonna 2020 ei tarvinne erityisesti korostaa, että maailma on kauhea ja kauhistuttava. Tämä lienee itsestään selvää, kun vain katsoo muutaman minuutin uutisia. Syksy ja erityisesti pyhäinpäivä kääntää kuitenkin katseen kohti toisenlaista kauhua, sellaista jota voimme tarkkailla syksyn mätänevissä lehdissä, komposteissa, vanhoissa kauhuelokuvissa ja muovisissa luurangoissa.
Vuoden pimeimpään aikaan sijoittuva pyhäinpäivä on suomalaisessa kristillisyydessä sekä kuolleiden muistamisen, että jälleennäkemisen toivon juhlapäivä. Vanha suomalainen juhla kekri puolestaan oli – ja on yhä joillekin – vuoden päätös, sadonkorjuun ja yhtä lailla esi-isien muistamisen päivä. Iltojen pimetessä ja luonnon mennessä levolle talvea odotellessaan on kellastuvissa lehdissä, sateessa, kylmenevissä öissä ja pois lentävissä linnuissa jotain kammoksuttavaa. Luonto on täynnä kuolemaa ja katoamista, joka on myös lupaus tulevasta keväästä ja sen mukanaan tuovista aurinkoisista ja vehreistä päivistä.
Kauhukirjalija Christopher Slatskyn novelli ”The Immeasurable Corpse of Nature” käsittelee maailmasta eristäytynyttä kulttia, joka pyrkii kommunikoimaan luonnon kanssa. Slatskyn novellin fiktiivinen kultti on vaikuttunut James Lovelockin Gaia-hypoteesista, jonka mukaan maan biomassa käyttäytyy kokonaisuutena kuin elävä organismi. Slatskyn kuvittelema kultti kuitenkin on ottanut Lovelockin metaforan kirjaimellisesti ja pyrkinyt kommunikoimaan luonnon kanssa suoraan. Mitä luonto sanoisi, jos voisimme ymmärtää sitä? Slatskyn novelli voidaan lukea eräänlaisena ylistyslauluna mätänemiselle, jossa kauhistuttava tuho, orgaanisen aineen tuhoutuminen ja katoaminen, on edellytys kaikelle kauniille. Tai kuten Slatskyn tekstistä voidaan runollisesti mukailla: rakkaus on luulla kimmeltävä kuun valo.
Tällainen tuhoutumisen ja syntymisen yhtäaikainen ajattelu tuo mieleen länsimaissa usein väärinymmärretyn, hindutraditioissa esiintyvän jumalatar Kalin, joka yhdessä olomuodossaan hotkii maailmaa kitaansa ja näin kuitenkin toimii luovana ja huolehtivana prinsiippinä maanpiirissä. Kalin kauhistuttava irvistys ja verinen ulkomuoto kätkevät siis alleen luontoäidin ominaisuuden. Tällaisessa ajattelussa asiat eivät ole arvokkaita siksi, että ne olisivat ikuisia, vaan niiden ajallisuus ja vääjäämätön päättyminen antavat niille erityisen arvon juuri siksi, että ne – tai pikemminkin me – ovat/olemme ajallisia olentoja ja näin ollen heikkoja, herkkiä ja lyhytikäisiä maailman ikuiselta tuntuvan prosessin osasia. Slatsky kuvaa tätä osuvasti kirjoittaessaan kurjasta ihanuutta säteilevästä maailmasta.
Filosofi Alphonso Lingis on kirjoittanut Thomas J.J. Altizerin Jumalan kuoleman teologiasta ilmaisten siinä ”Jumalan olevan hajoamistilassa.” Jumala on Altizerin teologiassa siis sekä hajoamassa osana maailmaa, että tässä luovassa prosessissa, jossa kaikki uusi muotoutuu luonnon kierrossa vanhasta ja mätänevästä. Pyhäinpäivä, kekri tai Halloween, mikäli sitä viettää, onkin erinomainen aika kääntää katseensa mullakseen, tai lähikauppaan ja korjata sieltä kasvi poikineen. Samalla voi ehkä uhrata ajatuksen sille kauhistuttavalle kauneudelle, jonka voi nähdä porkkanassa, palsternakassa tai kurpitsassa.
Toni Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa ja Sosiaalietiikka.fi:n päätoimittaja. Hänen artikkelinsa ”Aika ihmisen jälkeen: Thomas Altizerin teologia ja posthumanismi” on juuri ilmestynyt Teologisen aikakauskirjan numerossa 4/2020.