Oikeus ja mahdollisuus osallistua tutkimuksen tekemiseen – kanssatutkijuus sosiaalieettisenä kysymyksenä

Karoliina Nikula

Pohdin tässä artikkelissa sitä, miksi kanssatutkijuus näyttäytyy juuri (sosiaali)eettisenä kysymyksenä. Olisiko muidenkin kuin ammattitutkijoiden perusteltua osallistua tutkimuksen tekemiseen ja tiedon tuotantoon kanssatutkijuuden keinoin?

Johdanto

Kuuluuko tutkimuksen tekeminen ja osallisuus tiedon tuotannosta kaikille vai ainoastaan siihen erityisesti koulutetuille ja siinä erityisesti pätevöityneille? Tutkimuksen saavutettavuutta on viime aikoina tuettu mm. avoimen tieteen periaattein. Tutkimuksen ja tieteen avoimuus on ollut osa niihin liittyvää vastuullisuutta. (Avointiede).

Melko nopeasti on muuttunut käsitys siitä, mitä avoimuudella tarkoitetaan. Nykyisin tiedeyhteisöön kohdistuu odotuksia ja paineita lisätä avoimuutta sekä esimerkiksi osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. (Avointiede). Tiedon saavutettavuus ja avoimuus on yksi puoli asiaa. Voisiko toinen puoli avoimuutta olla ymmärrys siitä, keillä kaikilla on oikeus ja mahdollisuus osallistua tiedon tuotantoon ja tutkimuksen tekemiseen?

Kansalaistiede ja kanssatutkijuus demokratian asialla

Kanssatutkimusta voisi luonnehtia jonkinlaiseksi sukulaiseksi kansalaistieteelle. Se on sukua myös toimintatutkimuksen perinteelle (Kanssatutkimuksen tutkijaverkosto). Kansalaistieteestä ei ole yleisesti vakiintunutta määritelmää (Laine 2018). Käsitettä käytetään usein kuvaamaan sellaista tieteellistä tutkimusta, jonka tekemiseen on osallistunut ei-ammattitutkijoita. (Laine 2018). Jotta kansalaistieteestä voidaan aidosti puhua tieteen ja yhteiskunnan vuoropuhelun foorumina, kansalaisten osallisuuden vahvistajana ja ratkaisukeskeisenä tiedon tuottajana, tulee kansalaistiede määritellä laveammin kuin ainoastaan aineistonkeruun joukkoistamisena (Laine 2018). Kansalaistiedettä on hyödynnetty tai sovellettu pidempään luonnontieteellisillä tai teknisillä aloilla, kuten arkeologisella kaivauksilla tai säähavaintojen tekemisessä. Kansalaistiedettä voi kuvata toiminnaksi, joka pyrkii tieteen demokratisoitumiseen. (Koskiaho 2019).

Kanssatutkimuksen verkoston mukaan ihmistieteissä on viime vuosina herännyt kiinnostus kanssatutkimukselliseen metodologiaan. Perusteina on olleet valtapositioiden horjuttaminen perinteisissä tutkimusasetelmissa ja erityisesti sellaisia ihmisryhmiä koskevan tutkimustiedon syvempi kontekstualisoiminen, jotka ovat marginaalisessa asemassa. Kanssatutkimukseen kuuluu ajatus demokraattisuuden ihanteen toteuttamisesta kaikissa tutkimuksen vaiheissa mahdollistamalla tutkimukseen osallistujien aiempaa aktiivisempi mukana olo tiedon tuottamisessa, luomisessa ja tiedon levittämisessä. Kanssatutkimuksen lähestymistapaan liittyy ajatus sellaisen tiedon tuottamisesta, jolla on suoraan yhteiskunnallista vaikutusta. Kanssatutkimuksessa tieto on osa ”sosiaalisia käytäntöjä, jotka tuottavat yhteiskunnallista todellisuutta.” (Kanssatutkimuksen tutkijaverkosto).

Perinteisessä tutkimuksen tekemisen tavassa ammattitutkija on yleensä auktoriteettiasemassa ja tutkimukseen osallistujat ovat lähinnä tutkimuksen kohteena (kts. esim. Rättilä ja Honkatukia 2021). Esimerkiksi vammaistutkimuksessa ja vammaisliikkeessä on ollut vahvana ajatus ”nothing about us without us” – ei mitään meistä ilman meitä.

Kansalaistiede pyrkii demokratisoimaan tieteen tekemisen prosessia. Samaan aikaan toiminnan tulee täyttää tieteelliselle tiedolle asetetut kriteerit. (Laine 2018). Demokratian vahvistaminen on myös kanssatutkijuuden yksi perustelu. Julkisessa keskustelussa on nähty tutkitun tiedon ja asiantuntijuuden kyseenalaistusta (kts. esim. Eskola 2021). Tunnettuina esimerkkeinä koronapandemia ja keskustelu rokotteista yleisemminkin.

Miksi juuri sosiaalieettinen kysymys?

Miksi kanssatutkimus on juuri sosiaalieettinen kysymys? Pruukin (2007, 21, 70) mukaan sosiaalietiikka tutkii yhteiskunnan, yhteisön ja yksikön arvoja, valintoja ja etiikkaa. Yhteisön arvot ja valinnat vaikuttavat siihen, miten vapaasti yksilö voi tehdä omia eettisiä valintojaan. Yksilöiden eettistä toimintaa ohjaa mm. yhteiskunnan käytänteet, lait, yhteisöjen perinteet ja tavat ja ehkä ääneen lausumaton moraalinen paine, joka käy ilmi käsityksissä siitä, miten ihmisen kuuluu elää. (Pruuki 2007, 21, 70). Sosiaalietiikkaa voi luonnehtia myös soveltavan etiikan alaksi, joka pohtii tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ongelmia (Tieteen termipankki 2022).

Sosiaalietiikassa ollaan myös erityisen kiinnostuneita käsitteistä: käsitteiden avulla voidaan ymmärtää ja eritellä yhteisöissä ”ilmeneviä, moraaliselta kannalta relevantteja kysymyksiä.” (Sosiaalietiikka.fi). Kanssatutkijuus on käsitteenäkin kiinnostava. Miksi puhumme kanssatutkijoista tai kumppanitutkijoista, emmekä tutkijoista? Tutkijan nimikettähän ei ole suojattu. Tosin esimerkiksi tutkijatohtori nimikettä on totuttu käyttämään vain yliopiston yhteydessä. Voisiko kanssatutkija olla vain tutkija? Onhan tutkijan nimikkeellä ihmisiä töissä myös ilman varsinaista tutkijan koulutusta. Onko kanssa/kumppanitutkija hyvä termi, vai onko sillä ikävähkö kaiku, kuten vaikkapa naisjohtajalla – joka on jotain muuta kuin johtaja. Toisaalta kanssatutkijuuden ideaan kuuluu juuri se, että siinä ollaan yhteistoimijuudessa (ammatti)tutkijan kanssa. Sosiaalietiikassa on sovellettu kanssatutkimuksellisuutta: Esimerkiksi Mari Stenlund on tehnyt tutkimusta mielenterveyden kokemusasiantuntijoiden konsulttiryhmän kanssa (Stenlund 2017, kts. myös Stenlund 2018).

Björklundin (2008, 39-40) mukaan sosiaalietiikan tehtävä on mm. esittää vaihtoehtoisia ajatusmalleja. Kanssatutkijuus voidaan nähdä vaihtoehtoisena ajatusmallina tiedon tuotantoon.

Kyseenalaistaako kanssatutkijuus meritokratian?

Elmgrenin mukaan meritokratia on järjestelmä, jossa osa suljetaan ulkopuolelle, koska he eivät ole riittävän hyviä. Meritokratiaa pidetään ideaalina, jota tavoitellaan. Samaan aikaan meritokratia on kuitenkin eriarvoisuuden oikeuttava periaate. (Elmgren 2020). Esimerkiksi yliopistoa voidaan kuvata meritokratiana. Koulutuksen periytyminen voidaan nähdä haastavan meritokratian hyvyyttä ja toimivuutta. Vaikka esim. Suomessa koulutus on lähes maksutonta ja taloudellisesti siihen on lähes kaikilla (teoreettiset) mahdollisuudet. Totta on myös se, että parempiosaiset voivat myös käyttää vuosia elämästään koulutuksen hankkimiseen; ja jo lapsuudessa toisia tuetaan enemmän vaikkapa lukemaan oppimisessa, mikä luo edellytyksiä myöhemmälle opiskelemiselle.

Tutkijakoulutettuja on OECD-maiden 25-64-vuotiaista 1%. (OECD, 2021, 48). Kärjistetysti voisi kysyä asuuko kaikki viisaus ja kyky tavoitella totuutta marginaalisen joukon, ammattitutkijoiden aivoituksissa. Yksi kanssatutkijuuden perustelu on myös osallisuuden lisääminen.

Vievätkö kanssatutkijat tutkijoiden (vähäiset) työt? Tuskinpa sentään. Tuskinpa monikaan meistä haluaisi kotiinsa putkitöitä tekemään henkilön, jolla ei ole pätevyyttä toteuttaa putkiremonttia tai polveaan operoimaan ihmistä, jolla ei ole asiaankuuluvaa lääkärin koulutusta ja oikeutta harjoittaa ammattiaan. Kyse ei ole siitä, että kanssatutkijat hoitaisivat tutkimuksen tekemisen yksinään. Samat tutkimuksen lainalaisuudet ja vaatimuksen pätevät kanssatutkijuudessakin – menetelmät on hallittava, tutkimusetiikka noudatettava jne. Kyse on lähestymistavasta, ajattelutavan muutoksesta, omien vakiintuneiden ajatusten ja toimintatapojen kyseenalaistamisesta, reflektoimisesta ja mahdollisesti uudelleen suuntaamisesta yhteistoimijuudessa.

Väline sosiaaliseen kestävyyteen

Kanssatutkijuutta voisi perustalla myös vuoropuheluna yhteiskunnan kanssa. Vastuullisen tieteen edellytyksenä voidaan pitää vuoropuhelua yhteiskunnan kanssa (Laine 2018). Tämä velvollisuus on myös yliopistolaissa: ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa” (yliopistolaki luku 1, pykälä 2).

Kanssatutkijuutta voisi perustella myös kestävänä kehityksenä. Unifi ja Arene ovat molemmat julkaisseet omat kestävän kehityksen linjauksensa. Unifin Kestävän kehityksen ja vastuullisuuden teeseihin on kirjattu auki sitä, mitä konkreettisesti tulee tehdä teesien tavoittelemiseksi. Teesien mukaan yliopiston mm. ”edistävät tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen liittyvää tutkimusta” sekä ”tunnistavat ja poistavat käytäntöjä ja rakenteita, jotka tuottavat ja ylläpitävät eriarvoisuutta” ja ” edistävät avoimuutta tieteen perusarvona kaikessa tutkimusyhteisön toiminnassa.” (Unifi).

Arenen Kestävä, vastuullinen ja hiilineutraali ammattikorkeakoulu -ohjelmaan on kirjattu mm. seuraavat linjaukset: ”Teemme avoimesti laajaa yhteistyötä korkeakoulujen, oppilaitosten, työelämän ja muiden sidosryhmien kanssa” ja ”Tuotamme opiskelijoita osallistaen TKI-toiminnallamme ratkaisuja kestävyyshaasteisiin ja edistämme kestävää kehitystä yhteistyössä korkeakouluyhteisön, elinkeinoelämän ja julkisen sektorin kanssa” sekä ”Edistämme korkeakoulutuksen saavutettavuutta, jotta jokainen voi tavoitella koulutusta ja osaamista perhetaustasta, sukupuolesta, kielestä, etnisestä taustasta, kansallisuudesta, toimintarajoitteesta, asuinpaikasta tai muusta yksilöstä riippumattomasta tekijästä riippumatta.” Kanssatutkijuus voisi olla yksi väline tavoitella näitä Unifin ja Arenen teesejä, linjauksia ja tavoitteita.

Lopuksi

Vaikkei ajattelisikaan, että kaikilla tulisi olla oikeus ja mahdollisuus tiedon tuotantoon tutkimuksen tekemisen keinoin, voisi kanssatutkijuuteen suhtautua ehkä yhtenä menetelmänä tai lähestymistapana muiden joukossa. Mikään menetelmä ei sovi kaikkialle, mutta moneen tilanteeseen se voisi tuoda uusia näköaloja. Kanssatutkijuus on myös valinta, ehkä myös arvovalinta. Kyse on myös kyvystä ja halusta toimia yhdessä.

Toisen ihmisen tunnustaminen tasaveroiseksi toimijaksi voi käytännössä olla vaikeaa (Hallamaa 2017, 222). Tämä on myös ymmärrettävää. Ihminen, tutkijakin, on myös oman koulutuksensa ja taustansa vanki tietyllä tavalla. Jos omassa tutkimusperinteessä ei ole kanssatutkijuutta aiemmin ollut, vaatii tietysti aikaa orientoitua siihen mahdollisuutena. Sopiiko kanssatutkijuus sinulle ja sinun projektiisi – en tiedä. Jos löytyy uteliaisuutta uusiin lähestymistapoihin ja menetelmällisiin ratkaisuihin; halua moninäkökulmaisuuteen, tahtoa demokratian vahvistamiseen ja luottamusta yhteistoimijuuteen – ehdottomasti ehkä!

Vaikka kanssatutkijuus edistäisi mitä hyvinä pidettyjä asioita tahansa (demokratia, osallisuus, yhteiskunnallinen vuoropuhelu) ja rakentaisi parempaa maailmaa, ehkä painavin peruste sen huomioimiseen ja soveltamiseen on kuitenkin tieteessä itsessään: totuuden tavoittelu. Miten parhaalla mahdollisella tavalla pystymme tavoittelemaan kuvauksia ja käsityksiä todellisuudesta.

Kirjoittaja Karoliina Nikula on TT ja yliopettaja

 

Lähteet ja kirjallisuus

Arene. 2020. Kestävä, vastuullinen ja hiilineutraali ammattikorkeakoulu. Ammattikorkeakoulujen rehtorineuvosto Arene. Saatavilla: Kestävä vastuullinen ja hiilineutraali ammattikorkeakoulu.pdf (arene.fi)

Avointiede.fi -verkkosivu. Toimintakulttuurin avoimuus. Katsottu 22.12.22. Saatavilla: Toimintakulttuurin avoimuus | Avoin tiede

Eskola, J. 2021. Muuttuva tieto, lääkärin työn vakaa pohja. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim.2021;137(15):1572-8. Saatavilla: Muuttuva tieto, lääkärin työn vakaa pohja (duodecimlehti.fi)

Elmgren, H. 2020. Meritokratia meriitteihin perustuvana ulossulkemisena. Politiikasta.fi Katsottu 22.12.22. Saatavilla: Meritokratia meriitteihin perustuvana ulossulkemisena – Politiikasta

Kanssatutkimuksen tutkijaverkoston verkkosivu. Katsottu 22.12.22. Saatavilla: VERKOSTO / NETWORK – Kanssatutkimuksen tutkijaverkosto (helsinki.fi)

Koskiaho, B. 2019. Kansalaistutkimus: toisenlaista tutkimusta. Janus. vol. 27 (1) 2019, 72–78.

Laine, H. 2018. Tieteellisen artikkelin avoin yhteiskirjoittaminen. Katsottu 22.12.22. Saatavilla: Tieteellisen artikkelin avoin yhteiskirjoittaminen | Vastuullinen tiede

OECD. 2021. Education at a Glance 2021. OECD INDICATORS. Saatavilla: b35a14e5-en.pdf (oecd-ilibrary.org)

Rättilä, T. ja Honkatukia, P. 2021. Johdanto: Tutkimusyhteistyön lähtökohtia ja teoksen tavoitteet. Teoksessa Rättilä ja Honkatukia (toim): Tutkien ja tarinoiden. Nuorisotutkimusseura. Kohti pakolaistaustaisten nuorten kestävää hyvinvointia. Turku. Nuorisotutkimusseura 9–28.

Stenlund, M. 2017. Uskonnolliset menetelmät ja lähtökohdat suomalaisessa mielenterveystyössä. Diakonian tutkimus 2/2017, s. 8–42. Kirjoitettu yhteistyössä mielenterveyden kokemusasiantuntijoiden konsulttiryhmän kanssa.

Stenlund, M. 2018. Vastavuoroisuus sosiaalietiikan tutkimuksessa: kokemusperustainen käsiteanalyysi tutkimusmetodina. Teologinen aikakauskirja 2/2018, s. 135–149.

Tieteen termipankki 22.12.2022: Nimitys:sosiaalietiikka. (Tarkka osoite: https://www.tieteentermipankki.fi/wiki/Nimitys:sosiaalietiikka.)

Unifi. Kestävä ja vastuullinen tutkimus. Katsottu 22.12.22. Saatavilla: Kestävä ja vastuullinen tutkimus – Unifi

 

Vuoden pimein aika: Ajatuksia hajoamisesta

Kuva ja kurpitsa: Toni Koivulahti

Vuonna 2020 ei tarvinne erityisesti korostaa, että maailma on kauhea ja kauhistuttava. Tämä lienee itsestään selvää, kun vain katsoo muutaman minuutin uutisia. Syksy ja erityisesti pyhäinpäivä kääntää kuitenkin katseen kohti toisenlaista kauhua, sellaista jota voimme tarkkailla syksyn mätänevissä lehdissä, komposteissa, vanhoissa kauhuelokuvissa ja muovisissa luurangoissa.

Vuoden pimeimpään aikaan sijoittuva pyhäinpäivä on suomalaisessa kristillisyydessä sekä kuolleiden muistamisen, että jälleennäkemisen toivon juhlapäivä. Vanha suomalainen juhla kekri puolestaan oli – ja on yhä joillekin – vuoden päätös, sadonkorjuun ja yhtä lailla esi-isien muistamisen päivä. Iltojen pimetessä ja luonnon mennessä levolle talvea odotellessaan on kellastuvissa lehdissä, sateessa, kylmenevissä öissä ja pois lentävissä linnuissa jotain kammoksuttavaa. Luonto on täynnä kuolemaa ja katoamista, joka on myös lupaus tulevasta keväästä ja sen mukanaan tuovista aurinkoisista ja vehreistä päivistä.

Kauhukirjalija Christopher Slatskyn novelli ”The Immeasurable Corpse of Nature” käsittelee maailmasta eristäytynyttä kulttia, joka pyrkii kommunikoimaan luonnon kanssa. Slatskyn novellin fiktiivinen kultti on vaikuttunut James Lovelockin Gaia-hypoteesista, jonka mukaan maan biomassa käyttäytyy kokonaisuutena kuin elävä organismi. Slatskyn kuvittelema kultti kuitenkin on ottanut Lovelockin metaforan kirjaimellisesti ja pyrkinyt kommunikoimaan luonnon kanssa suoraan. Mitä luonto sanoisi, jos voisimme ymmärtää sitä? Slatskyn novelli voidaan lukea eräänlaisena ylistyslauluna mätänemiselle, jossa kauhistuttava tuho, orgaanisen aineen tuhoutuminen ja katoaminen, on edellytys kaikelle kauniille. Tai kuten Slatskyn tekstistä voidaan runollisesti mukailla: rakkaus on luulla kimmeltävä kuun valo.

Tällainen tuhoutumisen ja syntymisen yhtäaikainen ajattelu tuo mieleen länsimaissa usein väärinymmärretyn, hindutraditioissa esiintyvän jumalatar Kalin, joka yhdessä olomuodossaan hotkii maailmaa kitaansa ja näin kuitenkin toimii luovana ja huolehtivana prinsiippinä maanpiirissä. Kalin kauhistuttava irvistys ja verinen ulkomuoto kätkevät siis alleen luontoäidin ominaisuuden. Tällaisessa ajattelussa asiat eivät ole arvokkaita siksi, että ne olisivat ikuisia, vaan niiden ajallisuus ja vääjäämätön päättyminen antavat niille erityisen arvon juuri siksi, että ne – tai pikemminkin me – ovat/olemme ajallisia olentoja ja näin ollen heikkoja, herkkiä ja lyhytikäisiä maailman ikuiselta tuntuvan prosessin osasia. Slatsky kuvaa tätä osuvasti kirjoittaessaan kurjasta ihanuutta säteilevästä maailmasta.

Filosofi Alphonso Lingis on kirjoittanut Thomas J.J. Altizerin Jumalan kuoleman teologiasta ilmaisten siinä ”Jumalan olevan hajoamistilassa.” Jumala on Altizerin teologiassa siis sekä hajoamassa osana maailmaa, että tässä luovassa prosessissa, jossa kaikki uusi muotoutuu luonnon kierrossa vanhasta ja mätänevästä. Pyhäinpäivä, kekri tai Halloween, mikäli sitä viettää, onkin erinomainen aika kääntää katseensa mullakseen, tai lähikauppaan ja korjata sieltä kasvi poikineen. Samalla voi ehkä uhrata ajatuksen sille kauhistuttavalle kauneudelle, jonka voi nähdä porkkanassa, palsternakassa tai kurpitsassa.

Toni Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa ja Sosiaalietiikka.fi:n päätoimittaja. Hänen artikkelinsa ”Aika ihmisen jälkeen: Thomas Altizerin teologia ja posthumanismi” on juuri ilmestynyt Teologisen aikakauskirjan numerossa 4/2020.

Covid-19: Utopian päätepiste?

Photo by Markus Spiske from Pexels

Covid-19 -taudin aiheuttama yhteiskunnallinen myllerrys on useimmille suomalaisille ennenkokematon yhteiskunnallinen kriisi. Globaalisti suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttava pandemia ei päästä kotiinsa linnoittautunutta ihmistä otteestaan hetkeksikään, vaan jatkuvasti enemmän joukkoviestimiin ja sosiaalisiin medioihin tukeutuva on jatkuvan informaatiotulvan armoilla. Koronavirus on tehnyt lähes kaikista meistä enemmän tai vähemmän erilaisten huhujen ja spekulaatioiden analyytikkoja.

Covid-19 -tautiin ja sitä aiheuttavaan virukseen on näennäisen helppo reagoida ennustamalla totalitarismin taas uutta nousua, kapitalismin loppua, uusien taloudellisten kolonisaatioiden aikaa, rahauudistuksia tai kolonnaa muita ennen äärimmäisinä ja epätodennäköisinä näyttäytyneitä yhteiskunnallisia muutoksia. Koronaviruksen seurauksia ei voida kuitenkaan vielä analysoida. Niitä voidaan ainoastaan spekuloida. Selvää kuitenkin on, että koronavirus on tuonut globaalisti näkyviin mekanismeja, joiden avulla nykyisiä yhteiskuntajärjestyksiä pidetään yllä ja joiden olemassaolo on muuttunut ainakin osittain kyseenalaisiksi. Vanhat talouden ja yhteiskunnallisen toiminnan reunaehdot ovat paljastuneet hiekkaan vedetyiksi viivoiksi ja koronapandemian aiheuttamat talouden elvytystoimet kuten rahan luominen tyhjästä, tuoreet sosiaaliturvan uudistukset, liikkuvuuden ja taloudellisen toiminnan rajoitukset saavat maailman yhtäkkiä näyttämään nurinkuriselta kuin kuvastimesta katsottuna.

Koronaviruksen ilmestyminen on tässä mielessä apokalyptinen tapahtuma sanan varsinaisessa merkityksessä. Se on siis ennen piilotetun asian paljastuminen, salaisuuden kätkeneen verhon nostaminen, joka osoittaa yhtäkkisesti polttavalla kirkkaudella, miten monet ennen itsestään selvinä pidetyt asiat ovatkin kaikkea muuta kuin pysyviä ja vakaita. Filosofi Mark Fisher kirjoitti vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassaan Capitalist Realism siitä, miten vuoden 1989 jälkeen kapitalismi on esittänyt itsensä ainoana varteenotettavana yhteiskunnallisena järjestelmänä. Kapitalistinen realismi on Fisherin mukaan ilmapiiri tai tunnelma, joka määrittää kulttuurituotantoa ja työn ja koulutuksen sääntelyä.  Viime viikkoina kuitenkin tällainen ”kapitalistinen realismi” on saanut ainakin jonkinlaisen kolauksen. Juuri ne yhteiskunnallisen toiminnan muodot, jotka ovat markkinoiden ulkopuolisia ovat osoittaneet voimansa. Lisäksi vahvat valtiolliset toimet ovat globaalisti ottamassa tilaa vapaiden markkinoiden hegemonialta.

Hyvä muistutus siitä, miten nykyinen talousjärjestelmä kuitenkin kykenee perinteisesti hyödyntämään pahintakin katastrofia, on Helsingin Sanomien kuvaus siitä, miten kriisin alkuvaiheessa eräs sijoituspankkiiri kertoi halventuvia osakkeita katsoessaan tunteidensa olleen kuin ”[P]ikkupojalla, jolle karkkikaupan ovat aukeavat.” Ajatus siirtymästä pois kapitalistisesta realismista ei siis ole mikään automaattinen reaalinen muutos johonkin muuhun talousjärjestelmään, vaan siirtymä tiedollisissa valmiuksissa ajatella yhteiskunnallisia kysymyksiä uudestaan.

Covid-19 -pandemian aiheuttama muutos perspektiivissä tuo mieleen tilanteen, jota ranskalaisfilosofi Jacques Derrida kutsui messiaaniseksi hetkeksi. Derridalle messiaaninen on kokemuksen universaali rakenne, eikä siis tyhjene sanan uskonnolliseen ulottuvuuteen. Messiaaninen vaatii kaikenlaisen utooppisen ajattelun keskeyttämistä ja välitöntä toimintaa. Messiaaninen siis keskeyttää asioiden tavallisen kulun, ajan ja historian tässä ja nyt. Sen sijaan, että kehittäisimme jonkinlaista ihanneyhteiskuntaa ideoiden tasolla, messiaaninen pakottaa meidät kohtaamaan toiset äärellisinä ja materiaalisina olentoina ja reagoimaan heihin sellaisina.

Tällaisen hetken kohtaaminen vaatii meiltä kaikilta yhdessä eettistä mielikuvitusta, empatiaa ja toisen asemaan asettumista aivan uudella tavalla. Kauhea kriisi, joka erottaa äidit lapsistaan, veljet, siskot, ystävät, perheet ja jopa viholliset toisistaan ei voi koskaan muuttaa maailmaa paremmaksi. Se on kuitenkin paljastanut, miten aikaisemmin itsestäänselvyyksinä pidetyt talouden ja yhteiskunnan reunaehdot ovat aina olleet moraalisia valintoja. Niiden perusteita on syytä uudelleenarvioida tilanteessa, jossa se, mitä perinteisesti on pidetty käytännön realismina, on paljastunut ideologiseksi näkemykseksi siitä, minkälainen maailman pitäisi olla. Ehkä kun näemme toisemme taas kasvoista kasvoihin, voimme nähdä toisemme ja kaiken muunkin paremmin.

Toni Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa ja Sosiaalietiikka.fi:n päätoimittaja.

Toivoa vai ei?

Image by archies7 from Pixabay

Radiotoimittaja Sari Valto juonsi elokuussa 2019 radio-ohjelman, jonka hän oli otsikoinut nimellä Älä ripustaudu toivoon (ohjelman voi kuunnella osoitteessa https://areena.yle.fi/1-50202076 ). Ohjelman tausta-aineistona toimittaja Valto on käyttänyt amerikkalaisen Mark Mansonin loppukesästä 2019 suomeksi ilmestynyttä kirjaa Kaikki menee päin helvettiä (Everything Is Fucked: A Book about Hope, 2019). Manson on sen nimen vastaisesti onnistunut ainakin siinä, että jo hänen vähän aiemmin julkaistusta opuksestaan Kuinka olla piittaamatta paskaakaan (The Subtle Art of Not Giving a Fuck, 2016) tuli maailmanlaajuinen bestseller.

Mansonin kirjojen synkänsävyiset ja defaitistiset – ehkä myynnin edistämiseksi muotoillut – nimet luovat väärän kuvan siitä, mitä Manson tahtoo sanoa. Hänen tavoitteensa ei ole lietsoa epätoivoa eikä kieltää asioiden merkityksellisyyttä. Hänen lähtökohtansa on länsimaiseen nykykulttuuriin pesiytyneen onnellisuuspakon kritisoiminen. Mansonin mukaan kaiken kattava positiivisuusmania on väärä lähtökohta elämälle, koska se on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Elämä ei ole jatkuvaa noususuhdannetta vaan monella tavalla vajavaista ja puutteellista. Ankara rajallisuus määrittää ihmisen todellisuutta, ja jokainen kohtaa vääjäämättä kärsimystä. Asiaa ei voida muuttaa päättämällä asennoitua kaikkeen myönteisesti.

Ensimmäisessä kirjassaan Mark Manson kehottaa luopumaan pakkomielteisestä onnellisuuden tavoittelusta ja keskittymään olennaisiin asioihin. Toisessa kirjassa hän laajentaa näkökulmaa muihin ihmisiin. Hän kritisoi nyt elämäntapasuositusten kestokorostusta, jonka mukaan mielekkään elämän resepti on se, että pitää itseään ainutkertaisena ja elämäänsä äärimmäisen merkityksellisenä. Maailmankaikkeuden mittakaavassa yksilö on mitätön ja omien tekemisten merkityksellisyys pelkkä kuvitelma. Vaikka Manson kritisoi itseapuoppaita, jotka muotoilevat mielekkyysreseptejä, hänen omakin tuotantonsa edustaa self help –kirjallisuutta. Hänenkin kirjoittamansa oppaat pyrkivät ohjaamaan lukijoita elämään parempaa elämää.

On kiinnostavaa, että Mansonin tarjoamat neuvot muistuttavat perinteisiä moraalisen itsekasvatuksen ihanteita. Mansonin mukaan toivo, jonka varassa voi elää, ei kumpua kääntymisestä omaan itseen eikä ahneudesta hankkia lisää tavaraa ja enemmän kokemuksia. Hänen mukaansa on lakattava pitämästä onnellisuutta toiminnan tavoitteena, hyväksyttävä elämään kuuluva kipu ja kärsimys ja pyrittävä tulemaan moraalisesti paremmaksi ihmiseksi. Manson tukeutuu Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin toiseen muotoiluun: ihmisiä ei saa kohdella pelkkinä välineinä. Elämän edessä on opittava nöyryyttä.

Mansonin raflaavasti kirjoitetut kirjat leviävät suurina painoksina ympäri maailmaa. Syvällisemmin ja hienostuneemmin samanlaisista asioista voi lukea Risto Saarisen vastikään ilmestyneestä teoksesta Oppi toivosta (Gaudeamus 2020) ja Sami Pihlströmin kirjasta Ota elämä vakavasti: negatiivisen ajattelijan opas (Ntamo 2018). Kumpikaan niistä ei ole resepti parempaa elämään, mutta jos pitää valita Mansonin ja niiden välillä, suosittelen Saarista ja Pihlströmiä.

Kirjoittaja Jaana Hallamaa on Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori

Argumentoin, (olen) siis elä(i)n?

Kuva: Wikimedia commons – Beni ZieglerWolf Vs Bear. Licensed under the Creative Commons Attribution 3.0 Unported license.

Kanadalaisen filosofin Brian Massumin teoksella What Animals Teach Us About Politics (Mitä eläimet opettavat meille politiikasta) on hätkähdyttävä nimi. Se tuntuu kääntävän päälaelleen erään länsimaisen yhteiskuntateorian järkähtämättömimmistä totuuksista, jonka mukaan politiikka, ja siihen kuuluva kyky rationaaliseen argumentaatioon ovat yksinomaan inhimillistä toimintaa. Näin ajattelivat niin valistuksen ajan filosofit John Lockesta David Humeen kuin oman aikakautemmekin suuret keskustelevan etiikan teoreetikot Jürgen Habermas ja John Rawls. Mitä siis eläimet voisivat opettaa meille luonteeltaan inhimillisestä toiminnasta?

Lyhyt vilkaisu nykyisen poliittisen keskustelun tilaan niin globaalisti kuin Suomessakin osoittaa, että rationaalinen, puolueettomuuteen pyrkivä keskustelu ei ole voimissaan. Sen sijaan poliittiselle keskustelulle on ominaista kärjistyminen ja polarisoituminen. Tutkimusten mukaan seuraamamme sosiaalinen media nostaa parhaiten esille kärkkäimmät mielipiteet ja äärimmäiset ajatukset. Näyttääkin siltä, että vaikka ihmiskunnalla on kyky rationaaliseen argumentaatioon, emme ole kovin kiinnostuneita käyttämään sitä. Poteroitumisesta seuraavat uhkakuvat ovat valtavia. Koko maapallon tulevaisuuteen vaikuttava Madridin ilmastokokous joulukuussa 2019 päättyi pettymykseen, kun monien maiden edustajat valitsivat lyhytnäköisen oman edun tavoittelun yhteisen hyvän sijasta. Ongelmat ovat valtavia, mutta ne tuntuvat usein liittyvän tasa-arvoisen keskustelun epäonnistumiseen. Voisiko politiikka siis tosiaan ottaa oppia eläimiltä?

Massumi ei teoksessaan pyri ratkaisemaan koko maailman ongelmia. Sen sijaan hänen havaintonsa eläinten kommunikoinnista on oivaltava. Massumia viehättää se, miten eläinten leikki toteuttaa paradoksin. Kahden sudenpennun leikkiessä ne kommunikoivat vakavan tilanteen, kamppailun elkein, mutta siten että niiden jokainen liike on ikään kuin parodiaa. Hullunkurisilla elkeillä ne osoittavat toisilleen, että eivät ole tosissaan.

Massumi kirjoittaa, että puraistessaan “leikisti” sudenpentu sanoo “tämä ei ole puraisu, tämä ei ole tappelu, tämä on leikkiä”. Tällöin kaksi samanaikaista periaatetta, kamppailu ja ei-kamppailu, ilmenevät paradoksaalisesti samassa tilanteessa. Massumin mukaan tämänkaltainen “metakommunikaatio”, jossa kommunikoidaan useita asioita samaan aikaan, on kielellisyyden ja luovuuden edellytys. Siten kielemme, jonka on sanottu erottavan meidät eläimistä, olisikin perustavanlaatuisella tavalla eläimellinen ominaisuus. Tässä tapauksessa erottelusta eläimyyden ja ihmisyyden välillä tulee tarpeetonta.

Massumin ajatukset saavat pohtimaan sitä, onko argumentaatio, oma kielellinen pelimme, jonkinlaista leikkiä? Sen avulla meillä on mahdollisuus irtautua omasta näkökulmastamme ja asettua “yhteiselle pelikentälle” toisen kanssa, ilman todellista kamppailua elämästä ja kuolemasta. Voimme ajatella: “Tuo toinen on samanlainen ihminen kuin minäkin, ja kun kerron hänelle mihin olen perustanut argumenttini, hän voi ymmärtää minua ja näkemyksemme voivat lähentyä toisiaan.”

1900-luvun poliittisen teorian klassikko, Hannah Arendt, onkin esittänyt teoksessaan Promise of Politics, että näkökulmien monimuotoisuuden esille tuominen on hyvän ihmiselämän edellytys. Toiminta ja puhe yhteisellä poliittisen kentällä on tärkeää, sillä ihminen on oma itsensä yhdessä muiden kanssa, peilatessaan omia ajatuksiaan muiden ajatuksiin.

Argumentin muodostaminen ja kommunikoiminen vastapuolelle osoittaa kunnioitusta toista kohtaan, sillä se kertoo tasa-arvoisesta suhtautumisesta.  Neuvotteluiden epäonnistuessa emme ole uskaltautuneet ulos poteroistamme yhteiselle keskustelun kentälle.

Toki politiikassa voi olla myös kysymys voimakkaista eturistiriidoista, jotka vaikeuttavat huomattavasti tätä näkemysten lähentymistä. Kaikkein eniten lähentymistä tuntuvat kuitenkin vaikeuttavan kärjistykset ja toisen osapuolen näyttäminen naurettavassa valossa. Silloin on jo lähtöasetelmissa tehty selväksi, että ei aiota ymmärtää toisen näkökantaa.

Voisimmeko siis ajatella, että kyky argumentaatioon ei olekaan erottava tekijä inhimillisen ja eläimellisen luonnon välillä, vaan mahdollisuus päästä yleiseläimellisesti tärkeän yhteisymmärryksen kentän äärelle? Pyrkikäämme siis käyttämään näin hienoa kykyä.

Noora Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimusalaansa ovat eläin- ja ihmisoikeuksien moraalifilosofiset perustelut sekä eläinteologia.

2020: Tervetuloa maailmanloppu?

Kuva: Wikimedia commons

Vuosikymmenen päättyessä epäilemättä monet pohtivat 2010-luvun käänteentekeviä tapahtumia. Yksi kieltämättä keskeinen julkista keskustelua määrittävä asia on käynnissä olevaa ympäristökatastrofia käsittelevä uutisointi ja siihen reagointi, tai reagoimatta jättäminen.

Maaseudun tulevaisuus raportoi teettämästään kyselytutkimuksesta, jonka mukaan 40% suomalaisista ei aio muuttaa arkielämäänsä ilmastonmuutoksen takia. Samaan aikaan 10% kyselyyn vastanneista ei osaa sanoa, miten muuttaa arkeaan, mutta aikoo sitä kuitenkin muuttaa. 12% vastanneista ilmoittaa globaalin ilmastotuhon torjumiseksi vähentävänsä laivaristeilyjä. Tällaisille kyselyiden tuloksille on ehkä helppo hymähdellä. Ilmastonmuutokseen liittyvät kysymykset ovat niin monimutkaisia, että siihen tarjottuna mikä tahansa yksinkertainen ekoteko tuntuu lähes naurettavan riittämättömältä, kuin nappikaupalta tuhoavien luonnonvoimien kanssa.

Samaan aikaan Madridin ilmastokokouksen tulokset olivat vähintäänkin pettymys. Maailman asioista näyttää päättävän joukko ihmisiä, joita ei joko kiinnosta tai joilla ei ole kykyä muuttaa maanpiiriä edes hitusta parempaan suuntaan. Ylen toimittaja Kari Ikävalko kutsuikin ilmastokokouksen loppuistuntoa farssiksi. Rajattoman kasvun ideologian herkeämätön rahanhimo on muuttamassa planeettaamme peruuttamattomasti. Konkreettisten toimien sijaan pientä puuhastelua harrastavat poliitikot näyttävät noidan oppipojilta, jotka ovat loihtineet tyhjästä aaveita, joista ei enää päästä eroon. Epäilemättä useiden hartaana toiveena on, että jonkinlainen teknologinen murros ilmestyy ja ratkaisee ilmastokatastrofin ongelmat kerralla. Tällaisesta optimismista Paavi Franciscus varoittaa kiertokirjeessään Laudato si´: ”Liike-elämään liittyvän teknologian esitetään olevan ainoa ratkaisu ongelmiin, mutta se ei kykene näkemään asioiden välillä olevien moninaisten suhteiden salaisuutta ja siksi toisinaan ongelmia ratkaistessaan luo niitä lisää.” Franciscuksen varoitus tuo mieleen Pentti Linkolan huomion siitä, että koska teknologian kehitys on tuhoamassa ympäristön, teknologian lisääminen sen pelastamiseksi on kuin joisi lisää myrkkyä parantuakseen myrkytyksestä.

Teologi Stanley Hauerwas kirjoitti artikkelissaan ”On Surviving Justly” 1980-luvulla siitä, miten ydinaseiden tuottama pelko tekee ihmisistä moraalisesti sairaita. Ydinaseiden muodostama voimattomuuden tunne ja pelko tulevaisuudesta paljastavat hänen mukaansa sen, miten pelkkä selviytyminen on riittämätön mitta hyvälle. Hauerwasin mukaan kristillinen pasifismi puolestaan opettaa meille, miten elämä ei ole täysin itseisarvoista, sillä on paljon asioita, joiden puolesta on parempi kuolla kuin jatkaa elämistä. Tällaisena asiana Hauerwas pitää esimerkiksi viattomien suojelemista väkivallalta. Ydinsodan uhka ei ole suinkaan väistynyt, mutta maailmanlopun kuvastossa ilmastokatastrofi ja sukupuuttoaalto näyttelevät entistä suurempaa osaa. Ne myös luovat samanlaisia ajatuksia. Voimattomuuden tunne yksityisessä heijastuu voimattomuuden tunteena poliittisessa keskustelussa, jossa hartaat toiveet ja yksilöiden syyllistäminen korvaavat tarvittavat kollektiiviset ja rakenteelliset toimet.

Franciscus kirjoittaa Laudato Si´ -kirjeessään: ”Maa, kotimme, näyttää yhä enemmän muuttuvan valtavaksi kaatopaikaksi.” Tämä huomio lienee yleinen, eikä sitä voine kiistääkään, kun katsoo esimerkiksi kuvia Tyynenmeren jätepyörteestä. Jätepyörre toimii valtavana muistutuksena Hauerwasin esittämästä lähtökohdasta. Pelkkä ihmiskunnan selviytyminen ei yksistään ole tavoittelemisen arvoinen tulevaisuudenkuva. Maailman väkiluvun on ennustettu nousevan noin yhdeksään miljardiin vuoteen 2040 mennessä. Yhdeksän miljardia ihmistä keskellä raunioitunutta luontoa on jo jonkinlainen maailmanloppu huolimatta siitä, ”selviääkö” ihmislaji omasta tuhovimmastaan vai ei. Voimmekin ehkä toivoa sellaista maailman ”loppua”, joka olisi apokalypsi sanan varsinaisessa merkityksessä: ilmestys tai jonkin asian paljastuminen. Tämä ilmestys voisi olla vaikka se, että ihmislajin arvo määrittyy suhteessa toisiin lajeihin ja maailma voi loppua monella tavalla.

Toni Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa ja Sosiaalietiikka.fi:n päätoimittaja.

Tavaroiden taikamaailma: Jari Ehrnrooth ja kulttuurievoluution hedelmät

Filosofi John Gray on kirjoittanut useissa teoksissaan siitä, miten sekulaari liberalismi on korvannut uskonnollisten käsitteiden perustelut maallistuneilla myyteillä edistyksestä, valistuksesta ja tieteen voittokulusta. Käsitteiden sisältö ei ole muuttunut, vaan juutalaiskristillinen lineaarinen maailmankuva on säilynyt, mutta uusin perusteluin ja osittain uusin eettisin painotuksin. Kaikuja Grayn kuvailemasta ideologisesta murroksesta voidaan havaita myös Ylen 21.10.2019 julkaisemassa Jari Ehrnroothin kolumnista ”Turha pyhittää luontoa”. Kolumnissaan Ehrnrooth esittelee maailmankuvan, jossa ihmiseläimet ovat astuneet ulos luonnon ikeen alta ja muuttuneet ainoiksi olennoiksi, jotka voivat tehdä ”arvokkaita” asioita. Tekstissään Ehrnrooth pyrkii perustelemaan evoluutioteorian avulla ihmiskeskeistä maailmankuvaa, jossa ihmisillä on oikeus käyttää luontoa omiin tarpeisiinsa täysin vapaasti. Ehrnrooth kuitenkaan ei malta luopua uskosta edistykseen ja antroposentrismistä, jotka johtavat kolumnin harhapoluille.

Kolumnissaan Ehrnrooth kirjoittaa: ”Arvokasta voi olla vain se, minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut. Luonto sinänsä on tuskin muuta kuin lumoavaa aineiden vaihduntaa.” Lauseet tuovat mieleen Karl Marxin kirjoitukset varhaisissa vuoden 1844 Taloudellisfilosofisissa käsikirjoituksissa siitä, miten hänen mukaansa hyödykkeiden tuotanto pakottaa ihmisen lopulta vieraantumaan luonnosta.

Marxin mukaan työ tuottaa itsensä tuotteidensa ohella. Koska työläisen on myytävä työvoimaansa selviytyäkseen, tulee hänestäkin lopulta kauppatavaraa. Toisin sanoen, työläisestä itsestään tulee tuote, jonka arvo määräytyy markkinoilla. Työn myyjän tekemästä tuotteesta itsestään tulee työläiselle vieras, kun se alkaa ilmentää hänen ulkoistettua työtään. Tällöin tuote saa itsenäisen voiman sen tekijän ulkopuolella. Tilanteessa jossa työläinen on myynyt työvoimansa ja joutuu näin ulkoistamaan omaa työtään tuotteisiin, tulee hänestä näiden ulkoisten objektien orja. Saadakseen aina pienenevän osan omasta luovasta voimastaan, joutuu hän myymään lisää työvoimaansa, joka ulkoistuu taas uusiin tuotteisiin. Työläisen sisäinen elämä köyhtyy sitä mukaa, mitä enemmän hän joutuu ulkoistamaan itseään aikaansaannoksiinsa. Marx jatkaa toteamalla, että vieraantuminen työstä on perimmäinen syy muihin vieraantumisen muotoihin. Marxin mukaan se, että ihmiset muokkaavat luontoa osana kapitalistista järjestelmää johtaa siihen, että luonnosta itsestään tulee työn objekti ja näin ihmiselle vieras.

Vieraantuminen luonnosta on siis Marxin mukaan kapitalistisessa yhteiskunnassa perustanlaatuinen ilmiö, joka seuraa sen tuotantotavasta. Näin Ehrnrooth ei esittele maailmankuvaa, joka olisi radikaali tai uusi, vaan marxilaisesta näkökulmasta tiivistää vuosisatoja vallinneen ideologian, jonka vaikutukset ovat yhtä arkipäiväisiä kuin maitolitra tai matkapuhelin.

Ehrnrooth kirjoittaa myös tieteellisen maailmankuvan osoittavan, että luonnossa esiintyvät olennot sopeutuvat evoluutioprosessien kautta ympäristöönsä ilman jonkinlaista ohjaavaa henkeä. Tästä harvat ovat varsinaisesti eri mieltä, mutta Ehrnrooth jatkaa: ”Luonnonpalvonta sopii alkuperäiskansoille, mutta tieteellisen maailmankuvan jalostama korkeakulttuuri kohoaa aistilumouksen yläpuolelle.”

Väite tuntuu vähintäänkin kummalliselta, koska mitään yksittäistä ”tieteellistä maailmankuvaa” ei ole, eikä tiede myöskään voi sellaista muodostaa. Ja kuten Friedrich Nietzsche jo aikoinaan totesi kirjassaan Moraalin alkuperästä, tiede ei myöskään luo arvoja, vaan toimii aina joidenkin ennalta annettujen arvojen mukaisesti. ”Alkuperäiskansojen luonnonpalvonnan” ja tieteen asettaminen eri päihin jollain kuvitteellisella janalla luo myös virheellisen vastakkainasettelun. Uskonnollisuus ei ole primitiivistä tiedettä, eikä se ole sen kanssa tällä tavalla ristiriidassa. Lause tuo mieleen Ludwig Wittgensteinin kritiikin J.G. Frazerin kirjaan The Golden Bough. Wittgenstein huomautti, että tieteen ja uskonnon positivistisessa hengessä vastakkain asettelevan Frazerin ajattelu on primitiivisempää kuin niiden kansojen, joiden myyttejä hän tutki.

Näin ollen Ehrnroothin rationaalinen ”tieteeseen” nojaava näkökulma näyttää, pyrkiessään kohoamaan ”aistilumouksen yläpuolelle”, lumoutuvan toisella tavalla. Tässä tavaroiden taikamaailmassa arvo määräytyy ihmisen tarpeiden mukaan ”eikä luonto synnytä arvoja saati moraalia”, vaikka on täysin kiistatonta, että ”luonto”, mikä sitten onkaan, on syy ihmislajin olemassaoloon. Voi olla, että tällaisessa maailmankuvassa Kiinasta tilattu pöytätuuletin on arvokkaampi kuin auringonnousu, karhunpentujen leikki, kedon kukat tai ahmaäidin rakkaus poikastaan kohtaan, mutta tällaista maailmankuvaa ei voi perustaa tieteeseen tai ”kulttuurievoluutioon”. Siihen kykenee vain Munkkiniemessä asuva kirjailija.

Huolimatta kolumnin useista loogisista ristiriitaisuuksista, virheellisestä luonto/kulttuuri –jaottelusta ja kummallisista yleistyksistä Ehrnrooth on silti onnistunut tavoittamaan jotain tavallisten ihmisten arkikokemuksesta. Hän kirjoittaa: ”Voin surutta syödä suloisen peuran, mutta Osmo Rauhalan teokset jätän rauhaan, koska hän on maalannut niihin kauneuden ja totuuden itseisarvoa.”

Iloitessaan Bambin kuolleen ruumiin äärellä, joka vihdoin on saatu pois arvottomasta luonnosta ja arvokkaiden hyödykkeiden piiriin, Ehrnrooth maalaa Osmo Rauhalan taulun viereen toisen, lohduttoman kuvan. Tässä kuvassa käsitys ihmisen asemasta osana luontoa hyvässä ja pahassa on muuttunut nihilistiseksi tuhoamisvimmaksi, evoluutioteorialla perustelluksi luonnon perinpohjaiseksi tuhoamiseksi, irrationaalisiksi fantasioiksi maailman hallinnasta teknologian avulla ja ”rationaalisen” maailmankuvan loputtoman surulliseksi vaellukseksi, jonka perässä miljardien ei-ihmiseläinten ruumiit makaavat mykkinä todistajina. Surullinen kuva ei ole, koska se on yhden ihmisen yksilöllinen harha, vaan koska se kertoo jotain perustavanlaatuista yhteiskuntamme toiminnasta.

Toni Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa ja Sosiaalietiikka.fi:n päätoimittaja. Hänen artikkelinsa luonnosta vieraantumisesta Marxin ja Paul Tillichin ajattelussa on ilmestynyt Trace/Jälki –lehden numerossa 5. (2019)

Eettisyys on trendi – mutta mitä ihmettä se on?

Eettisyys tuntuu olevan nyt aivan käden ulottuvilla: päivänsä saattaa aloittaa pukeutuen eettiseen t-paitaan ja kulauttamalla kupin eettistä kahvia kera eettisen maidon. Aamun tunnelmista voi raportoida someen eettisellä älypuhelimella. Älypuhelimen – eettisen tai normaalin – avulla voi tosin myös annostella tietoisuuteensa maailman hullua todellisuutta: ilmasto lämpiää, eurooppalaisissakin valtioissa demokratia lohkeilee ja Atlantin toisella puolella riehuu punakka presidentti, jolla on pahoja puutteita moraalisen vastuunsa hahmottamisessa. Ei ihme, että kaipaamme ympärillemme jotain, joka on varmuudella oikein ja hyvää.

Etiikan nousu arjen puheenaiheeksi on mahtava uutinen – ja toden totta terve reaktio tulevaisuuden kauhukuviin. Kaikki etiikkaan liittyvät puhetavat eivät silti ole ongelmattomia. Jos ’eettisyyden’ yleisin käyttö on olla kuluttamista kuvaava adjektiivi, voimme erehtyä ajattelemaan, että eettisyys pohjimmiltaan on jokin yksi, kaikkien tuntema asia. Pintapuolisesti ’tummapaahtoinen kahvi’ ja ’eettinen kahvi’ tosiaan vaikuttavat saman tyyppisiltä ilmaisuilta.

Ikävä kyllä etiikan luonne on lähempänä neuvottelua kuin tiedettä: jokaiseen eettisesti relevanttiin kysymykseen on tarjolla vaihtoehtoisia ratkaisuja ja erilaisia argumentteja. Käytännön päätös siitä, mitä tulisi tehdä, jotta toimisin oikein, edellyttää valitsemista, usein vieläpä eri tavalla huonojen vaihtoehtojen välillä, ilman varmaa tietoa seurauksista. Äärimmäinen moraalirelativismi ei ole hyvä vaihtoehto, mutta etiikkaan liittyy väistämättä epävarmuutta ja sotkuisuutta siksi, että ihmisten elämä on epävarmaa ja sotkuista.

Etiikan pelkistämisessä adjektiiviksi on sisältöongelmien lisäksi pari eettistä heikkoutta. Jos eettisyydestä puhutaan yksinomaan kuluttamisen yhteydessä, huomiotta jää monta muuta etiikan kannalta tärkeää elämänaluetta. Liian vähän puhutaan esimerkiksi siitä, että ihminen voisi olla hyvän asialla myös työpaikallaan. Eettisyys yksinomaan kuluttamisena pienentää etiikan osaksi yksilön itseilmaisua, oman jalon moraalisen laadun esille tuomista. Se on ongelmallista, sillä etiikassa pitäisi olla kyse yhteiselosta, ei minäprojektista.

Mikäli eettisyys ymmärretään kanonisoiduksi Oikeiden Valintojen joukoksi, etiikasta tulee helposti moraalinvartijan lyömäase. Aina joku onnistuu osoittamaan älykkään kipakasti, yläviistosta, eettiset epäkohdat toisten toiminnassa. Yleensä tällainen kuitenkin nostattaa defensiivisiä reaktioita, ei hyvää yhteistoimintaa. Eettisyyttä voi edistää myös ilman ylemmyydentuntoa.

Mitä on eettisyys nykyistä puhetapaa rikkaammin ymmärrettynä? Elämän eettinen päämäärä on elää hyvää elämää yhdessä toisten kanssa ja toisia varten oikeudenmukaisissa instituutioissa, muotoili filosofi Paul Ricoeur pohdittuaan asiaa viitisenkymmentä vuotta.

Lauseeseen on piilotettu etiikan kolme suuntaa. Ensinnäkin, etiikka kyllä liittyy minuun, toiveeseeni elää hyvää elämää. Elämää ei kuitenkaan eletä minua varten, vaan toisten kanssa ja toisia varten. Toisten kanssa ja toisia varten eläminen eettisenä päämääränä on radikaali ajatus ajassa, jossa hyvän tekeminen toiselle palautetaan (liian) usein siihen, kuinka kannattavaa se on hyväntekijälle. Kolmas suunta liittyy – minun ja toisen ohella – kolmansiin: en voi vain pohtia sitä, miten edistän sinun hyvääsi, ja unohtaa miten toimintani vaikuttaa muihin. Oikeudenmukaisuuden edellytykset menevät esimerkiksi silloin, kun johtaja palkitsee työpaikalla vain yhden työntekijän, vaikka muillakin olisi samat ansiot.

Eettisyys elämän päämääränä edellyttää syvää pohdintaa hyvästä elämästä, ihmisten yhteistoiminnasta ja oikeudenmukaisuudesta. Pohdinta muodostaa taustan, jota vasten yksittäisen moraalisääntöjen merkitystä voi tarkastella. Eettinen kahvikin on hyvän asialla erityisesti silloin, kun se kytkeytyy osaksi laajempaa näkyä siitä, mitä on hyvä elämä yhdessä toisten kanssa.

Kirjoittaja Anna Martta Seppänen (TM) viimeistelee yritysten vastuullisuutta käsittelevää sosiaalietiikan väitöskirjaa ja kouluttaa ja kehittää organisaatioita inhimillisesti kestäviksi CoHumans Oy:n asiantuntijana.

Kuva: Pixabay

Milloin kollektiivinen syyllisyys painaa meitä jo liikaa?

Unkarilaisten kokemat historialliset vääryydet ovat edelleen monella tapaa läsnä, kun kansa etsii yhteistä suuntaansa uudessa tilanteessa. (Kuva: Budapest, VP 2019)

Elämme kollektiivisen syyllisyyden osalta melkoisen ambivalenttista aikaa. Yhtäältä kollektiiviseen syyllisyyteen – tai ryhmäsyyllisyyteen – uskotaan tuskin lainkaan. Sen kärjistettynä muotona saatetaan mainita muinaisjuutalainen historiallinen syyllisyyskäsitys, jonka mukaan Jumalan uskottiin kostavan isien pahat teot aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti (5. Moos. 5:9).

Toisaalta useat kollektiivisen syyllisyyden muodot ovat nousseet kuumiksi keskusteluteemoiksi. Natsiajan saksalaisten on oletettu olleen myös kollektiivisesti syyllisiä maan hallinnon ja armeijan toteuttamiin kauheuksiin. Kolonialismiin ja kommunismiinkin liittyvässä kollektiivisessa syyllisyydessä on riittänyt puitavaa. Lopulta on jopa kysytty, pitäisikö yksittäisten miesten kokea syyllisyyttä siitä, että kaikkien aikojen pahantekijöiden luettelossa (taivaallisissa kirjoissa?) miehet taitavat olla vahvasti yliedustettuina.

Linköpingin yliopiston soveltavan etiikan emeritusprofessori Göran Collste (2015, 140-141) on katsonut meidän tulevan osallisiksi menneiden aikojen vääryyksistä, jos saamme näistä hyötyjä. Jos A:n isoisä rikkoo B:n isoisää vastaan ja A saa tästä vääryydestä edelleen hyötyä, hänen tulisi tehdä jotain vääryyden korjaamiseksi. Vastaavasti länsimailla on korjaavan oikeudenmukaisuuden (rectificatory justice) mukainen velvollisuus entisiä siirtomaitaan kohtaan. Hyötyväthän länsimaat edelleen kolonialismin aikakauden tuomasta vahvasta globaalista asemastaan. Historiasta juontuvan kollektiivisen syyllisyyden voinee sanoa painavan meitä jo liikaa, jos alamme omaksua syyllisyyttä edeltäjiemme vääryyksistä silloinkin, kun emme niistä itse oleellisesti hyödy tai kun olemme niitä jo oman osuutemme verran kompensoineet.

Omalle ajallemme tyypilliset kollektiivisen syyllisyyden muodot liittyvätkin usein monimutkaisiin taloudellisiin, poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin vuorovaikutussuhteisiin. Voivatko kyseiset syyllisyysmuodot kuitenkin olla palautettavissa yksilölliseen vastuuseen ja syyllisyyteen? Varmasti tätä on vakavasti kysyttävä, jottemme tulisi syyttäneeksi syyttömiä. Tarkemman analyysin puutteessa syylliseksi epäkohtiin kuitenkin helposti leimataan suuria ihmisryhmiä kerralla (maahanmuuttajat, vihervasemmisto, perussuomalaiset, muslimit, valkoiset miehet, EU-eliitti, sekasyöjät, yhdysvaltalaiset aseharrastajat, ja niin edelleen).

Meille näyttäisi voivan kasaantua kollektiivista syyllisyyttä perustellusti ainakin välinpitämättömyydestä. Monenlaista välinpitämättömyyttä vastaan meitä herätellään esimerkiksi hyväntekeväisyyskeräyksissä, poliittisissa puheissa ja sunnuntaimessujen esirukouksissa. Kaikki eivät voi välittää joka asiasta ja ihmisestä, mutta meidän tulisi yhdessä huolehtia, että välitämme kaikista tarpeeksi. Itse pidänkin välinpitämättömyyteen liittyvää syyllisyyttä ehkä selkeimmin myös kollektiivisena syyllisyytenä.

Pyrkiessämme eteenpäin aikamme kollektiivisen syyllisyyden tiheiköissä emme saa hukata totuudellisuuden polkua. Valheita ja harhaanjohtavan yksipuolisia totuuksia on pyrittävä alati korjaamaan. Lisäksi tarvitsemme kohtuullista armollisuutta. Ainakin silloin, jos meille kehittyy taipumus nähdä lähimmäisemme usein juuri heidän viiteryhmiensä edustajien tekemien vääryyksien valossa, keskustelumme nykyvääryyksistä ja menneisyyden varjoista voivat käydä epäoikeutetun tylyiksi. Kollektiivisen syyllisyyden käsitettä ei ehkä tulisikaan käyttää kovin usein.
Ks. pitempi versio kirjoituksesta tämän sivuston artikkelipalstalta

Kirjoittaja Ville Päivänsalo, TT, teologisen etiikan ja sosiaalietiikan dosentti, on tuntiopettaja Helsingin yliopistossa ja osa-aikainen pastori Nurmijärven seurakunnassa.
Ks. myös  https://culturesethics.wordpress.com/.

Kirjallisuus
Collste, Göran (2015). Global Rectificatory Justice. Houndmills: Palgrave Macmillan.

Erään sosiaalieetikon logiikkaa – elämän arvo

Kuva: Pixabay.com/Engin Akyurt, public domain

Tämä teksti ei tällä kertaa pohdi isoja teemoja, kuten tasa-arvokysymyksiä, demokratian tilaa, eriarvoisuutta tai polarisaatiota. Sen sijaan, kesän kunniaksi, seuraa tositapahtumiin perustuva, Spede Pasasen “Naisen logiikka” -sketsejä mukaileva, kepeä yhden näytöksen dialogi erään Virtasen pariskunnan elävästä elämästä. Continue reading “Erään sosiaalieetikon logiikkaa – elämän arvo”