.jpeg){kind=link}
Kanadalaisen filosofin Brian Massumin teoksella What Animals Teach Us About Politics (Mitä eläimet opettavat meille politiikasta) on hätkähdyttävä nimi. Se tuntuu kääntävän päälaelleen erään länsimaisen yhteiskuntateorian järkähtämättömimmistä totuuksista, jonka mukaan politiikka, ja siihen kuuluva kyky rationaaliseen argumentaatioon ovat yksinomaan inhimillistä toimintaa. Näin ajattelivat niin valistuksen ajan filosofit John Lockesta David Humeen kuin oman aikakautemmekin suuret keskustelevan etiikan teoreetikot Jürgen Habermas ja John Rawls. Mitä siis eläimet voisivat opettaa meille luonteeltaan inhimillisestä toiminnasta?
Lyhyt vilkaisu nykyisen poliittisen keskustelun tilaan niin globaalisti kuin Suomessakin osoittaa, että rationaalinen, puolueettomuuteen pyrkivä keskustelu ei ole voimissaan. Sen sijaan poliittiselle keskustelulle on ominaista kärjistyminen ja polarisoituminen. Tutkimusten mukaan seuraamamme sosiaalinen media nostaa parhaiten esille kärkkäimmät mielipiteet ja äärimmäiset ajatukset. Näyttääkin siltä, että vaikka ihmiskunnalla on kyky rationaaliseen argumentaatioon, emme ole kovin kiinnostuneita käyttämään sitä. Poteroitumisesta seuraavat uhkakuvat ovat valtavia. Koko maapallon tulevaisuuteen vaikuttava Madridin ilmastokokous joulukuussa 2019 päättyi pettymykseen, kun monien maiden edustajat valitsivat lyhytnäköisen oman edun tavoittelun yhteisen hyvän sijasta. Ongelmat ovat valtavia, mutta ne tuntuvat usein liittyvän tasa-arvoisen keskustelun epäonnistumiseen. Voisiko politiikka siis tosiaan ottaa oppia eläimiltä?
Massumi ei teoksessaan pyri ratkaisemaan koko maailman ongelmia. Sen sijaan hänen havaintonsa eläinten kommunikoinnista on oivaltava. Massumia viehättää se, miten eläinten leikki toteuttaa paradoksin. Kahden sudenpennun leikkiessä ne kommunikoivat vakavan tilanteen, kamppailun elkein, mutta siten että niiden jokainen liike on ikään kuin parodiaa. Hullunkurisilla elkeillä ne osoittavat toisilleen, että eivät ole tosissaan.
Massumi kirjoittaa, että puraistessaan “leikisti” sudenpentu sanoo “tämä ei ole puraisu, tämä ei ole tappelu, tämä on leikkiä”. Tällöin kaksi samanaikaista periaatetta, kamppailu ja ei-kamppailu, ilmenevät paradoksaalisesti samassa tilanteessa. Massumin mukaan tämänkaltainen “metakommunikaatio”, jossa kommunikoidaan useita asioita samaan aikaan, on kielellisyyden ja luovuuden edellytys. Siten kielemme, jonka on sanottu erottavan meidät eläimistä, olisikin perustavanlaatuisella tavalla eläimellinen ominaisuus. Tässä tapauksessa erottelusta eläimyyden ja ihmisyyden välillä tulee tarpeetonta.
Massumin ajatukset saavat pohtimaan sitä, onko argumentaatio, oma kielellinen pelimme, jonkinlaista leikkiä? Sen avulla meillä on mahdollisuus irtautua omasta näkökulmastamme ja asettua “yhteiselle pelikentälle” toisen kanssa, ilman todellista kamppailua elämästä ja kuolemasta. Voimme ajatella: “Tuo toinen on samanlainen ihminen kuin minäkin, ja kun kerron hänelle mihin olen perustanut argumenttini, hän voi ymmärtää minua ja näkemyksemme voivat lähentyä toisiaan.”
1900-luvun poliittisen teorian klassikko, Hannah Arendt, onkin esittänyt teoksessaan Promise of Politics, että näkökulmien monimuotoisuuden esille tuominen on hyvän ihmiselämän edellytys. Toiminta ja puhe yhteisellä poliittisen kentällä on tärkeää, sillä ihminen on oma itsensä yhdessä muiden kanssa, peilatessaan omia ajatuksiaan muiden ajatuksiin.
Argumentin muodostaminen ja kommunikoiminen vastapuolelle osoittaa kunnioitusta toista kohtaan, sillä se kertoo tasa-arvoisesta suhtautumisesta. Neuvotteluiden epäonnistuessa emme ole uskaltautuneet ulos poteroistamme yhteiselle keskustelun kentälle.
Toki politiikassa voi olla myös kysymys voimakkaista eturistiriidoista, jotka vaikeuttavat huomattavasti tätä näkemysten lähentymistä. Kaikkein eniten lähentymistä tuntuvat kuitenkin vaikeuttavan kärjistykset ja toisen osapuolen näyttäminen naurettavassa valossa. Silloin on jo lähtöasetelmissa tehty selväksi, että ei aiota ymmärtää toisen näkökantaa.
Voisimmeko siis ajatella, että kyky argumentaatioon ei olekaan erottava tekijä inhimillisen ja eläimellisen luonnon välillä, vaan mahdollisuus päästä yleiseläimellisesti tärkeän yhteisymmärryksen kentän äärelle? Pyrkikäämme siis käyttämään näin hienoa kykyä.
Noora Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimusalaansa ovat eläin- ja ihmisoikeuksien moraalifilosofiset perustelut sekä eläinteologia.