2020: Tervetuloa maailmanloppu?

Kuva: Wikimedia commons

Vuosikymmenen päättyessä epäilemättä monet pohtivat 2010-luvun käänteentekeviä tapahtumia. Yksi kieltämättä keskeinen julkista keskustelua määrittävä asia on käynnissä olevaa ympäristökatastrofia käsittelevä uutisointi ja siihen reagointi, tai reagoimatta jättäminen.

Maaseudun tulevaisuus raportoi teettämästään kyselytutkimuksesta, jonka mukaan 40% suomalaisista ei aio muuttaa arkielämäänsä ilmastonmuutoksen takia. Samaan aikaan 10% kyselyyn vastanneista ei osaa sanoa, miten muuttaa arkeaan, mutta aikoo sitä kuitenkin muuttaa. 12% vastanneista ilmoittaa globaalin ilmastotuhon torjumiseksi vähentävänsä laivaristeilyjä. Tällaisille kyselyiden tuloksille on ehkä helppo hymähdellä. Ilmastonmuutokseen liittyvät kysymykset ovat niin monimutkaisia, että siihen tarjottuna mikä tahansa yksinkertainen ekoteko tuntuu lähes naurettavan riittämättömältä, kuin nappikaupalta tuhoavien luonnonvoimien kanssa.

Samaan aikaan Madridin ilmastokokouksen tulokset olivat vähintäänkin pettymys. Maailman asioista näyttää päättävän joukko ihmisiä, joita ei joko kiinnosta tai joilla ei ole kykyä muuttaa maanpiiriä edes hitusta parempaan suuntaan. Ylen toimittaja Kari Ikävalko kutsuikin ilmastokokouksen loppuistuntoa farssiksi. Rajattoman kasvun ideologian herkeämätön rahanhimo on muuttamassa planeettaamme peruuttamattomasti. Konkreettisten toimien sijaan pientä puuhastelua harrastavat poliitikot näyttävät noidan oppipojilta, jotka ovat loihtineet tyhjästä aaveita, joista ei enää päästä eroon. Epäilemättä useiden hartaana toiveena on, että jonkinlainen teknologinen murros ilmestyy ja ratkaisee ilmastokatastrofin ongelmat kerralla. Tällaisesta optimismista Paavi Franciscus varoittaa kiertokirjeessään Laudato si´: ”Liike-elämään liittyvän teknologian esitetään olevan ainoa ratkaisu ongelmiin, mutta se ei kykene näkemään asioiden välillä olevien moninaisten suhteiden salaisuutta ja siksi toisinaan ongelmia ratkaistessaan luo niitä lisää.” Franciscuksen varoitus tuo mieleen Pentti Linkolan huomion siitä, että koska teknologian kehitys on tuhoamassa ympäristön, teknologian lisääminen sen pelastamiseksi on kuin joisi lisää myrkkyä parantuakseen myrkytyksestä.

Teologi Stanley Hauerwas kirjoitti artikkelissaan ”On Surviving Justly” 1980-luvulla siitä, miten ydinaseiden tuottama pelko tekee ihmisistä moraalisesti sairaita. Ydinaseiden muodostama voimattomuuden tunne ja pelko tulevaisuudesta paljastavat hänen mukaansa sen, miten pelkkä selviytyminen on riittämätön mitta hyvälle. Hauerwasin mukaan kristillinen pasifismi puolestaan opettaa meille, miten elämä ei ole täysin itseisarvoista, sillä on paljon asioita, joiden puolesta on parempi kuolla kuin jatkaa elämistä. Tällaisena asiana Hauerwas pitää esimerkiksi viattomien suojelemista väkivallalta. Ydinsodan uhka ei ole suinkaan väistynyt, mutta maailmanlopun kuvastossa ilmastokatastrofi ja sukupuuttoaalto näyttelevät entistä suurempaa osaa. Ne myös luovat samanlaisia ajatuksia. Voimattomuuden tunne yksityisessä heijastuu voimattomuuden tunteena poliittisessa keskustelussa, jossa hartaat toiveet ja yksilöiden syyllistäminen korvaavat tarvittavat kollektiiviset ja rakenteelliset toimet.

Franciscus kirjoittaa Laudato Si´ -kirjeessään: ”Maa, kotimme, näyttää yhä enemmän muuttuvan valtavaksi kaatopaikaksi.” Tämä huomio lienee yleinen, eikä sitä voine kiistääkään, kun katsoo esimerkiksi kuvia Tyynenmeren jätepyörteestä. Jätepyörre toimii valtavana muistutuksena Hauerwasin esittämästä lähtökohdasta. Pelkkä ihmiskunnan selviytyminen ei yksistään ole tavoittelemisen arvoinen tulevaisuudenkuva. Maailman väkiluvun on ennustettu nousevan noin yhdeksään miljardiin vuoteen 2040 mennessä. Yhdeksän miljardia ihmistä keskellä raunioitunutta luontoa on jo jonkinlainen maailmanloppu huolimatta siitä, ”selviääkö” ihmislaji omasta tuhovimmastaan vai ei. Voimmekin ehkä toivoa sellaista maailman ”loppua”, joka olisi apokalypsi sanan varsinaisessa merkityksessä: ilmestys tai jonkin asian paljastuminen. Tämä ilmestys voisi olla vaikka se, että ihmislajin arvo määrittyy suhteessa toisiin lajeihin ja maailma voi loppua monella tavalla.

Toni Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa ja Sosiaalietiikka.fi:n päätoimittaja.