Vuoden pimein aika: Ajatuksia hajoamisesta

Kuva ja kurpitsa: Toni Koivulahti

Vuonna 2020 ei tarvinne erityisesti korostaa, että maailma on kauhea ja kauhistuttava. Tämä lienee itsestään selvää, kun vain katsoo muutaman minuutin uutisia. Syksy ja erityisesti pyhäinpäivä kääntää kuitenkin katseen kohti toisenlaista kauhua, sellaista jota voimme tarkkailla syksyn mätänevissä lehdissä, komposteissa, vanhoissa kauhuelokuvissa ja muovisissa luurangoissa.

Vuoden pimeimpään aikaan sijoittuva pyhäinpäivä on suomalaisessa kristillisyydessä sekä kuolleiden muistamisen, että jälleennäkemisen toivon juhlapäivä. Vanha suomalainen juhla kekri puolestaan oli – ja on yhä joillekin – vuoden päätös, sadonkorjuun ja yhtä lailla esi-isien muistamisen päivä. Iltojen pimetessä ja luonnon mennessä levolle talvea odotellessaan on kellastuvissa lehdissä, sateessa, kylmenevissä öissä ja pois lentävissä linnuissa jotain kammoksuttavaa. Luonto on täynnä kuolemaa ja katoamista, joka on myös lupaus tulevasta keväästä ja sen mukanaan tuovista aurinkoisista ja vehreistä päivistä.

Kauhukirjalija Christopher Slatskyn novelli ”The Immeasurable Corpse of Nature” käsittelee maailmasta eristäytynyttä kulttia, joka pyrkii kommunikoimaan luonnon kanssa. Slatskyn novellin fiktiivinen kultti on vaikuttunut James Lovelockin Gaia-hypoteesista, jonka mukaan maan biomassa käyttäytyy kokonaisuutena kuin elävä organismi. Slatskyn kuvittelema kultti kuitenkin on ottanut Lovelockin metaforan kirjaimellisesti ja pyrkinyt kommunikoimaan luonnon kanssa suoraan. Mitä luonto sanoisi, jos voisimme ymmärtää sitä? Slatskyn novelli voidaan lukea eräänlaisena ylistyslauluna mätänemiselle, jossa kauhistuttava tuho, orgaanisen aineen tuhoutuminen ja katoaminen, on edellytys kaikelle kauniille. Tai kuten Slatskyn tekstistä voidaan runollisesti mukailla: rakkaus on luulla kimmeltävä kuun valo.

Tällainen tuhoutumisen ja syntymisen yhtäaikainen ajattelu tuo mieleen länsimaissa usein väärinymmärretyn, hindutraditioissa esiintyvän jumalatar Kalin, joka yhdessä olomuodossaan hotkii maailmaa kitaansa ja näin kuitenkin toimii luovana ja huolehtivana prinsiippinä maanpiirissä. Kalin kauhistuttava irvistys ja verinen ulkomuoto kätkevät siis alleen luontoäidin ominaisuuden. Tällaisessa ajattelussa asiat eivät ole arvokkaita siksi, että ne olisivat ikuisia, vaan niiden ajallisuus ja vääjäämätön päättyminen antavat niille erityisen arvon juuri siksi, että ne – tai pikemminkin me – ovat/olemme ajallisia olentoja ja näin ollen heikkoja, herkkiä ja lyhytikäisiä maailman ikuiselta tuntuvan prosessin osasia. Slatsky kuvaa tätä osuvasti kirjoittaessaan kurjasta ihanuutta säteilevästä maailmasta.

Filosofi Alphonso Lingis on kirjoittanut Thomas J.J. Altizerin Jumalan kuoleman teologiasta ilmaisten siinä ”Jumalan olevan hajoamistilassa.” Jumala on Altizerin teologiassa siis sekä hajoamassa osana maailmaa, että tässä luovassa prosessissa, jossa kaikki uusi muotoutuu luonnon kierrossa vanhasta ja mätänevästä. Pyhäinpäivä, kekri tai Halloween, mikäli sitä viettää, onkin erinomainen aika kääntää katseensa mullakseen, tai lähikauppaan ja korjata sieltä kasvi poikineen. Samalla voi ehkä uhrata ajatuksen sille kauhistuttavalle kauneudelle, jonka voi nähdä porkkanassa, palsternakassa tai kurpitsassa.

Toni Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa ja Sosiaalietiikka.fi:n päätoimittaja. Hänen artikkelinsa ”Aika ihmisen jälkeen: Thomas Altizerin teologia ja posthumanismi” on juuri ilmestynyt Teologisen aikakauskirjan numerossa 4/2020.

Covid-19: Utopian päätepiste?

Photo by Markus Spiske from Pexels

Covid-19 -taudin aiheuttama yhteiskunnallinen myllerrys on useimmille suomalaisille ennenkokematon yhteiskunnallinen kriisi. Globaalisti suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttava pandemia ei päästä kotiinsa linnoittautunutta ihmistä otteestaan hetkeksikään, vaan jatkuvasti enemmän joukkoviestimiin ja sosiaalisiin medioihin tukeutuva on jatkuvan informaatiotulvan armoilla. Koronavirus on tehnyt lähes kaikista meistä enemmän tai vähemmän erilaisten huhujen ja spekulaatioiden analyytikkoja.

Covid-19 -tautiin ja sitä aiheuttavaan virukseen on näennäisen helppo reagoida ennustamalla totalitarismin taas uutta nousua, kapitalismin loppua, uusien taloudellisten kolonisaatioiden aikaa, rahauudistuksia tai kolonnaa muita ennen äärimmäisinä ja epätodennäköisinä näyttäytyneitä yhteiskunnallisia muutoksia. Koronaviruksen seurauksia ei voida kuitenkaan vielä analysoida. Niitä voidaan ainoastaan spekuloida. Selvää kuitenkin on, että koronavirus on tuonut globaalisti näkyviin mekanismeja, joiden avulla nykyisiä yhteiskuntajärjestyksiä pidetään yllä ja joiden olemassaolo on muuttunut ainakin osittain kyseenalaisiksi. Vanhat talouden ja yhteiskunnallisen toiminnan reunaehdot ovat paljastuneet hiekkaan vedetyiksi viivoiksi ja koronapandemian aiheuttamat talouden elvytystoimet kuten rahan luominen tyhjästä, tuoreet sosiaaliturvan uudistukset, liikkuvuuden ja taloudellisen toiminnan rajoitukset saavat maailman yhtäkkiä näyttämään nurinkuriselta kuin kuvastimesta katsottuna.

Koronaviruksen ilmestyminen on tässä mielessä apokalyptinen tapahtuma sanan varsinaisessa merkityksessä. Se on siis ennen piilotetun asian paljastuminen, salaisuuden kätkeneen verhon nostaminen, joka osoittaa yhtäkkisesti polttavalla kirkkaudella, miten monet ennen itsestään selvinä pidetyt asiat ovatkin kaikkea muuta kuin pysyviä ja vakaita. Filosofi Mark Fisher kirjoitti vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassaan Capitalist Realism siitä, miten vuoden 1989 jälkeen kapitalismi on esittänyt itsensä ainoana varteenotettavana yhteiskunnallisena järjestelmänä. Kapitalistinen realismi on Fisherin mukaan ilmapiiri tai tunnelma, joka määrittää kulttuurituotantoa ja työn ja koulutuksen sääntelyä.  Viime viikkoina kuitenkin tällainen ”kapitalistinen realismi” on saanut ainakin jonkinlaisen kolauksen. Juuri ne yhteiskunnallisen toiminnan muodot, jotka ovat markkinoiden ulkopuolisia ovat osoittaneet voimansa. Lisäksi vahvat valtiolliset toimet ovat globaalisti ottamassa tilaa vapaiden markkinoiden hegemonialta.

Hyvä muistutus siitä, miten nykyinen talousjärjestelmä kuitenkin kykenee perinteisesti hyödyntämään pahintakin katastrofia, on Helsingin Sanomien kuvaus siitä, miten kriisin alkuvaiheessa eräs sijoituspankkiiri kertoi halventuvia osakkeita katsoessaan tunteidensa olleen kuin ”[P]ikkupojalla, jolle karkkikaupan ovat aukeavat.” Ajatus siirtymästä pois kapitalistisesta realismista ei siis ole mikään automaattinen reaalinen muutos johonkin muuhun talousjärjestelmään, vaan siirtymä tiedollisissa valmiuksissa ajatella yhteiskunnallisia kysymyksiä uudestaan.

Covid-19 -pandemian aiheuttama muutos perspektiivissä tuo mieleen tilanteen, jota ranskalaisfilosofi Jacques Derrida kutsui messiaaniseksi hetkeksi. Derridalle messiaaninen on kokemuksen universaali rakenne, eikä siis tyhjene sanan uskonnolliseen ulottuvuuteen. Messiaaninen vaatii kaikenlaisen utooppisen ajattelun keskeyttämistä ja välitöntä toimintaa. Messiaaninen siis keskeyttää asioiden tavallisen kulun, ajan ja historian tässä ja nyt. Sen sijaan, että kehittäisimme jonkinlaista ihanneyhteiskuntaa ideoiden tasolla, messiaaninen pakottaa meidät kohtaamaan toiset äärellisinä ja materiaalisina olentoina ja reagoimaan heihin sellaisina.

Tällaisen hetken kohtaaminen vaatii meiltä kaikilta yhdessä eettistä mielikuvitusta, empatiaa ja toisen asemaan asettumista aivan uudella tavalla. Kauhea kriisi, joka erottaa äidit lapsistaan, veljet, siskot, ystävät, perheet ja jopa viholliset toisistaan ei voi koskaan muuttaa maailmaa paremmaksi. Se on kuitenkin paljastanut, miten aikaisemmin itsestäänselvyyksinä pidetyt talouden ja yhteiskunnan reunaehdot ovat aina olleet moraalisia valintoja. Niiden perusteita on syytä uudelleenarvioida tilanteessa, jossa se, mitä perinteisesti on pidetty käytännön realismina, on paljastunut ideologiseksi näkemykseksi siitä, minkälainen maailman pitäisi olla. Ehkä kun näemme toisemme taas kasvoista kasvoihin, voimme nähdä toisemme ja kaiken muunkin paremmin.

Toni Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa ja Sosiaalietiikka.fi:n päätoimittaja.

Toivoa vai ei?

Image by archies7 from Pixabay

Radiotoimittaja Sari Valto juonsi elokuussa 2019 radio-ohjelman, jonka hän oli otsikoinut nimellä Älä ripustaudu toivoon (ohjelman voi kuunnella osoitteessa https://areena.yle.fi/1-50202076 ). Ohjelman tausta-aineistona toimittaja Valto on käyttänyt amerikkalaisen Mark Mansonin loppukesästä 2019 suomeksi ilmestynyttä kirjaa Kaikki menee päin helvettiä (Everything Is Fucked: A Book about Hope, 2019). Manson on sen nimen vastaisesti onnistunut ainakin siinä, että jo hänen vähän aiemmin julkaistusta opuksestaan Kuinka olla piittaamatta paskaakaan (The Subtle Art of Not Giving a Fuck, 2016) tuli maailmanlaajuinen bestseller.

Mansonin kirjojen synkänsävyiset ja defaitistiset – ehkä myynnin edistämiseksi muotoillut – nimet luovat väärän kuvan siitä, mitä Manson tahtoo sanoa. Hänen tavoitteensa ei ole lietsoa epätoivoa eikä kieltää asioiden merkityksellisyyttä. Hänen lähtökohtansa on länsimaiseen nykykulttuuriin pesiytyneen onnellisuuspakon kritisoiminen. Mansonin mukaan kaiken kattava positiivisuusmania on väärä lähtökohta elämälle, koska se on ristiriidassa todellisuuden kanssa. Elämä ei ole jatkuvaa noususuhdannetta vaan monella tavalla vajavaista ja puutteellista. Ankara rajallisuus määrittää ihmisen todellisuutta, ja jokainen kohtaa vääjäämättä kärsimystä. Asiaa ei voida muuttaa päättämällä asennoitua kaikkeen myönteisesti.

Ensimmäisessä kirjassaan Mark Manson kehottaa luopumaan pakkomielteisestä onnellisuuden tavoittelusta ja keskittymään olennaisiin asioihin. Toisessa kirjassa hän laajentaa näkökulmaa muihin ihmisiin. Hän kritisoi nyt elämäntapasuositusten kestokorostusta, jonka mukaan mielekkään elämän resepti on se, että pitää itseään ainutkertaisena ja elämäänsä äärimmäisen merkityksellisenä. Maailmankaikkeuden mittakaavassa yksilö on mitätön ja omien tekemisten merkityksellisyys pelkkä kuvitelma. Vaikka Manson kritisoi itseapuoppaita, jotka muotoilevat mielekkyysreseptejä, hänen omakin tuotantonsa edustaa self help –kirjallisuutta. Hänenkin kirjoittamansa oppaat pyrkivät ohjaamaan lukijoita elämään parempaa elämää.

On kiinnostavaa, että Mansonin tarjoamat neuvot muistuttavat perinteisiä moraalisen itsekasvatuksen ihanteita. Mansonin mukaan toivo, jonka varassa voi elää, ei kumpua kääntymisestä omaan itseen eikä ahneudesta hankkia lisää tavaraa ja enemmän kokemuksia. Hänen mukaansa on lakattava pitämästä onnellisuutta toiminnan tavoitteena, hyväksyttävä elämään kuuluva kipu ja kärsimys ja pyrittävä tulemaan moraalisesti paremmaksi ihmiseksi. Manson tukeutuu Immanuel Kantin kategorisen imperatiivin toiseen muotoiluun: ihmisiä ei saa kohdella pelkkinä välineinä. Elämän edessä on opittava nöyryyttä.

Mansonin raflaavasti kirjoitetut kirjat leviävät suurina painoksina ympäri maailmaa. Syvällisemmin ja hienostuneemmin samanlaisista asioista voi lukea Risto Saarisen vastikään ilmestyneestä teoksesta Oppi toivosta (Gaudeamus 2020) ja Sami Pihlströmin kirjasta Ota elämä vakavasti: negatiivisen ajattelijan opas (Ntamo 2018). Kumpikaan niistä ei ole resepti parempaa elämään, mutta jos pitää valita Mansonin ja niiden välillä, suosittelen Saarista ja Pihlströmiä.

Kirjoittaja Jaana Hallamaa on Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori

Argumentoin, (olen) siis elä(i)n?

Kuva: Wikimedia commons – Beni ZieglerWolf Vs Bear. Licensed under the Creative Commons Attribution 3.0 Unported license.

Kanadalaisen filosofin Brian Massumin teoksella What Animals Teach Us About Politics (Mitä eläimet opettavat meille politiikasta) on hätkähdyttävä nimi. Se tuntuu kääntävän päälaelleen erään länsimaisen yhteiskuntateorian järkähtämättömimmistä totuuksista, jonka mukaan politiikka, ja siihen kuuluva kyky rationaaliseen argumentaatioon ovat yksinomaan inhimillistä toimintaa. Näin ajattelivat niin valistuksen ajan filosofit John Lockesta David Humeen kuin oman aikakautemmekin suuret keskustelevan etiikan teoreetikot Jürgen Habermas ja John Rawls. Mitä siis eläimet voisivat opettaa meille luonteeltaan inhimillisestä toiminnasta?

Lyhyt vilkaisu nykyisen poliittisen keskustelun tilaan niin globaalisti kuin Suomessakin osoittaa, että rationaalinen, puolueettomuuteen pyrkivä keskustelu ei ole voimissaan. Sen sijaan poliittiselle keskustelulle on ominaista kärjistyminen ja polarisoituminen. Tutkimusten mukaan seuraamamme sosiaalinen media nostaa parhaiten esille kärkkäimmät mielipiteet ja äärimmäiset ajatukset. Näyttääkin siltä, että vaikka ihmiskunnalla on kyky rationaaliseen argumentaatioon, emme ole kovin kiinnostuneita käyttämään sitä. Poteroitumisesta seuraavat uhkakuvat ovat valtavia. Koko maapallon tulevaisuuteen vaikuttava Madridin ilmastokokous joulukuussa 2019 päättyi pettymykseen, kun monien maiden edustajat valitsivat lyhytnäköisen oman edun tavoittelun yhteisen hyvän sijasta. Ongelmat ovat valtavia, mutta ne tuntuvat usein liittyvän tasa-arvoisen keskustelun epäonnistumiseen. Voisiko politiikka siis tosiaan ottaa oppia eläimiltä?

Massumi ei teoksessaan pyri ratkaisemaan koko maailman ongelmia. Sen sijaan hänen havaintonsa eläinten kommunikoinnista on oivaltava. Massumia viehättää se, miten eläinten leikki toteuttaa paradoksin. Kahden sudenpennun leikkiessä ne kommunikoivat vakavan tilanteen, kamppailun elkein, mutta siten että niiden jokainen liike on ikään kuin parodiaa. Hullunkurisilla elkeillä ne osoittavat toisilleen, että eivät ole tosissaan.

Massumi kirjoittaa, että puraistessaan “leikisti” sudenpentu sanoo “tämä ei ole puraisu, tämä ei ole tappelu, tämä on leikkiä”. Tällöin kaksi samanaikaista periaatetta, kamppailu ja ei-kamppailu, ilmenevät paradoksaalisesti samassa tilanteessa. Massumin mukaan tämänkaltainen “metakommunikaatio”, jossa kommunikoidaan useita asioita samaan aikaan, on kielellisyyden ja luovuuden edellytys. Siten kielemme, jonka on sanottu erottavan meidät eläimistä, olisikin perustavanlaatuisella tavalla eläimellinen ominaisuus. Tässä tapauksessa erottelusta eläimyyden ja ihmisyyden välillä tulee tarpeetonta.

Massumin ajatukset saavat pohtimaan sitä, onko argumentaatio, oma kielellinen pelimme, jonkinlaista leikkiä? Sen avulla meillä on mahdollisuus irtautua omasta näkökulmastamme ja asettua “yhteiselle pelikentälle” toisen kanssa, ilman todellista kamppailua elämästä ja kuolemasta. Voimme ajatella: “Tuo toinen on samanlainen ihminen kuin minäkin, ja kun kerron hänelle mihin olen perustanut argumenttini, hän voi ymmärtää minua ja näkemyksemme voivat lähentyä toisiaan.”

1900-luvun poliittisen teorian klassikko, Hannah Arendt, onkin esittänyt teoksessaan Promise of Politics, että näkökulmien monimuotoisuuden esille tuominen on hyvän ihmiselämän edellytys. Toiminta ja puhe yhteisellä poliittisen kentällä on tärkeää, sillä ihminen on oma itsensä yhdessä muiden kanssa, peilatessaan omia ajatuksiaan muiden ajatuksiin.

Argumentin muodostaminen ja kommunikoiminen vastapuolelle osoittaa kunnioitusta toista kohtaan, sillä se kertoo tasa-arvoisesta suhtautumisesta.  Neuvotteluiden epäonnistuessa emme ole uskaltautuneet ulos poteroistamme yhteiselle keskustelun kentälle.

Toki politiikassa voi olla myös kysymys voimakkaista eturistiriidoista, jotka vaikeuttavat huomattavasti tätä näkemysten lähentymistä. Kaikkein eniten lähentymistä tuntuvat kuitenkin vaikeuttavan kärjistykset ja toisen osapuolen näyttäminen naurettavassa valossa. Silloin on jo lähtöasetelmissa tehty selväksi, että ei aiota ymmärtää toisen näkökantaa.

Voisimmeko siis ajatella, että kyky argumentaatioon ei olekaan erottava tekijä inhimillisen ja eläimellisen luonnon välillä, vaan mahdollisuus päästä yleiseläimellisesti tärkeän yhteisymmärryksen kentän äärelle? Pyrkikäämme siis käyttämään näin hienoa kykyä.

Noora Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimusalaansa ovat eläin- ja ihmisoikeuksien moraalifilosofiset perustelut sekä eläinteologia.

2020: Tervetuloa maailmanloppu?

Kuva: Wikimedia commons

Vuosikymmenen päättyessä epäilemättä monet pohtivat 2010-luvun käänteentekeviä tapahtumia. Yksi kieltämättä keskeinen julkista keskustelua määrittävä asia on käynnissä olevaa ympäristökatastrofia käsittelevä uutisointi ja siihen reagointi, tai reagoimatta jättäminen.

Maaseudun tulevaisuus raportoi teettämästään kyselytutkimuksesta, jonka mukaan 40% suomalaisista ei aio muuttaa arkielämäänsä ilmastonmuutoksen takia. Samaan aikaan 10% kyselyyn vastanneista ei osaa sanoa, miten muuttaa arkeaan, mutta aikoo sitä kuitenkin muuttaa. 12% vastanneista ilmoittaa globaalin ilmastotuhon torjumiseksi vähentävänsä laivaristeilyjä. Tällaisille kyselyiden tuloksille on ehkä helppo hymähdellä. Ilmastonmuutokseen liittyvät kysymykset ovat niin monimutkaisia, että siihen tarjottuna mikä tahansa yksinkertainen ekoteko tuntuu lähes naurettavan riittämättömältä, kuin nappikaupalta tuhoavien luonnonvoimien kanssa.

Samaan aikaan Madridin ilmastokokouksen tulokset olivat vähintäänkin pettymys. Maailman asioista näyttää päättävän joukko ihmisiä, joita ei joko kiinnosta tai joilla ei ole kykyä muuttaa maanpiiriä edes hitusta parempaan suuntaan. Ylen toimittaja Kari Ikävalko kutsuikin ilmastokokouksen loppuistuntoa farssiksi. Rajattoman kasvun ideologian herkeämätön rahanhimo on muuttamassa planeettaamme peruuttamattomasti. Konkreettisten toimien sijaan pientä puuhastelua harrastavat poliitikot näyttävät noidan oppipojilta, jotka ovat loihtineet tyhjästä aaveita, joista ei enää päästä eroon. Epäilemättä useiden hartaana toiveena on, että jonkinlainen teknologinen murros ilmestyy ja ratkaisee ilmastokatastrofin ongelmat kerralla. Tällaisesta optimismista Paavi Franciscus varoittaa kiertokirjeessään Laudato si´: ”Liike-elämään liittyvän teknologian esitetään olevan ainoa ratkaisu ongelmiin, mutta se ei kykene näkemään asioiden välillä olevien moninaisten suhteiden salaisuutta ja siksi toisinaan ongelmia ratkaistessaan luo niitä lisää.” Franciscuksen varoitus tuo mieleen Pentti Linkolan huomion siitä, että koska teknologian kehitys on tuhoamassa ympäristön, teknologian lisääminen sen pelastamiseksi on kuin joisi lisää myrkkyä parantuakseen myrkytyksestä.

Teologi Stanley Hauerwas kirjoitti artikkelissaan ”On Surviving Justly” 1980-luvulla siitä, miten ydinaseiden tuottama pelko tekee ihmisistä moraalisesti sairaita. Ydinaseiden muodostama voimattomuuden tunne ja pelko tulevaisuudesta paljastavat hänen mukaansa sen, miten pelkkä selviytyminen on riittämätön mitta hyvälle. Hauerwasin mukaan kristillinen pasifismi puolestaan opettaa meille, miten elämä ei ole täysin itseisarvoista, sillä on paljon asioita, joiden puolesta on parempi kuolla kuin jatkaa elämistä. Tällaisena asiana Hauerwas pitää esimerkiksi viattomien suojelemista väkivallalta. Ydinsodan uhka ei ole suinkaan väistynyt, mutta maailmanlopun kuvastossa ilmastokatastrofi ja sukupuuttoaalto näyttelevät entistä suurempaa osaa. Ne myös luovat samanlaisia ajatuksia. Voimattomuuden tunne yksityisessä heijastuu voimattomuuden tunteena poliittisessa keskustelussa, jossa hartaat toiveet ja yksilöiden syyllistäminen korvaavat tarvittavat kollektiiviset ja rakenteelliset toimet.

Franciscus kirjoittaa Laudato Si´ -kirjeessään: ”Maa, kotimme, näyttää yhä enemmän muuttuvan valtavaksi kaatopaikaksi.” Tämä huomio lienee yleinen, eikä sitä voine kiistääkään, kun katsoo esimerkiksi kuvia Tyynenmeren jätepyörteestä. Jätepyörre toimii valtavana muistutuksena Hauerwasin esittämästä lähtökohdasta. Pelkkä ihmiskunnan selviytyminen ei yksistään ole tavoittelemisen arvoinen tulevaisuudenkuva. Maailman väkiluvun on ennustettu nousevan noin yhdeksään miljardiin vuoteen 2040 mennessä. Yhdeksän miljardia ihmistä keskellä raunioitunutta luontoa on jo jonkinlainen maailmanloppu huolimatta siitä, ”selviääkö” ihmislaji omasta tuhovimmastaan vai ei. Voimmekin ehkä toivoa sellaista maailman ”loppua”, joka olisi apokalypsi sanan varsinaisessa merkityksessä: ilmestys tai jonkin asian paljastuminen. Tämä ilmestys voisi olla vaikka se, että ihmislajin arvo määrittyy suhteessa toisiin lajeihin ja maailma voi loppua monella tavalla.

Toni Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa ja Sosiaalietiikka.fi:n päätoimittaja.

Kirkkolintu tulilinjalla

Kuva: Wikimedia commons

Ei-ihmiseläinten aiheuttamat omaisuusvahingot ovat ihmisten toimeentulon kannalta vakava ja merkittävä asia. Viimeaikainen, naakkojen aiheuttamiin vahinkoihin liittyvä, uutisointi kertoo eläimiin kohdistuvista asenteistamme. Tämä kohdistaa huomion myös ei-ihmiseläimen moraaliseen arvoon liittyviin kysymyksiin.

YLE uutisoi 7.3. ja 10.4. naakkojen aiheuttamista vahingoista ihmisten omaisuudelle ja vahinkojen torjuntaan tähtäävästä toimesta, jossa naakat siirrettäisiin rauhoitetusta eläinlajista riistalinnuksi.

Naakat on huomioitu pitkään älykkyytensä ja monimutkaisen tunne-elämänsä vuoksi. Jo yksi modernin etologian isistä, Konrad Lorenz, huomioi miten parvestaan erkaantunut naakka kutsui lajitovereitaan palaamaan vuorotellen huudoissaan pehmeitä pyytäviä sävyjä ja epätoivoisia kovia paluuvaatimuksia kadonneille ystävilleen. Ympäristöfilosofi Thom Van Dooren esittelee kirjassaan Flight Ways (2014) useita biologien havaintoja varislintujen surua ja empatiakykyä osoittavista käyttäytymismalleista. Näihin kuuluvat mm. kuolevan lajitoverin vierellä valvominen ja konfliktia surevan kumppanin lohduttaminen. Varislintujen emotionaaliset ja sosiaaliset elämät ovat äärimmäisen rikkaita.

Van Doorenin mukaan evoluutiobiologian ja etologian alalla surua pidetään tunteena, joka on kehittynyt yksilön selviytymiselle tärkeiden läheisten sosiaalisten kiintymyssuhteiden kanssa. Suru on siis jonkinlainen hinta rakkauden kaltaisista sosiaalisista suhteista.

Edellämainitussa, 10.4. ilmestyneessä, YLE:n uutisessa Ely-keskuksen ylitarkastaja Ritva Kemppainen kertoo, että ammuttujen lintujen ruumiiden esillä pitäminen toimii jonkin aikaa muun parven karkottamisessa, vaikka naakkojen ampuminen ei toimikaan pitkäaikaisena pelotteena muille naakoille.

Mikäli siis hyväksymme biologien ja etologien väitteet naakkojen älykkyydestä, kuolleiden lajitoverien esitteleminen pelotteena toimii, koska naakka ymmärtää, että hänen lajikumppaninsa on tapettu. Naakalla on siis käsitys kuolemasta ja halu välttää sitä. Naakka myös kykenee suremaan läheisiään näiden kuoltua. Eliniäkseen pariutuvan naakan tappaminen johtaa vääjäämättä monenlaisiin emotionaalisiin reaktioihin sekä naakkaparvessa että linnun mahdollisessa elämänkumppanissa.

Filosofi Donna Haraway on painottanut, että asioita kohtaan lisääntyvä tieto kasvattaa myös niitä kohtaan kantamiamme moraalisia vastuita. Inhimillistä ainutlaatuisuutta korostetaan usein ihmisen väitetysti poikkeuksellisella tunnerikkaudella. Mikäli näin on, niin kyky tuntea empatiaa surevaa ei-ihmiseläintä, tässä tapauksessa naakkaa kohtaan, tämän surun hyväksyminen ja pyrkimys olla aiheuttamatta fyysistä ja emotionaalista kärsimystä itsensä kanssa yhtä lailla tuntevalle olennolle tulisi olla jonkinlainen inhimillisyyden minimivaatimus. Mikäli löydämme näitä empatian tunteita tieteen avulla naakoista, mutta emme itsestämme, voimme todeta, että me ihmiset olemme se eläin, jolla on vajavainen kyky myötäelää muiden kanssa.

Kirjoittaja Toni Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava.

Suutu jo!

Kuva: Pixabay.com/Vekero, public domain

Saamme päivittäin lukea lehdistä ja sosiaalisesta mediasta, miten jokin kommentti, teko, tai kirjoitus on ”nostattanut someraivon.” Usein ”some kuohuu” syystäkin. Monesti on perusteltua esittää kritiikkiä vallanpitäjiä kohtaan tai kritisoida julkisessa keskustelussa esiintyviä moraalisesti arveluttavia väitteitä. Yhtä usein lynkkausmielialaa nostattava, internetin pohjaliejuista nouseva vimma on puhdasta kiukkua ilman mitään järkevää syytä. Vaikka osa sosiaalisen median kuohuista kuuluukin ns. osallistuvaan demokratiaan, on kuitenkin selvää, että netissä ilmenevä raivo on lähes aina ongelmallista: usein se estää järkevän keskustelun tärkeistä aiheista.

Continue reading “Suutu jo!”

Alexandre Kòjeve ja demokratian auktoriteetin ongelma

Kuva: Pixabay.com, public domain

Yhteiskunnallisen päätöksenteon muodot näyttävät olevan moderneissa länsimaisissa demokratioissa kriisissä. Yhdysvaltain presidentinvaalien ja Brexit-äänestyksen lopputulokset ja oikeistopopulismin nousu Euroopassa kertovat kasvavasta epäluottamuksesta liberaalidemokraattista päätöksentekoa kohtaan. Samaan aikaan Suomessa äänestysprosentit laskevat vuosi vuodelta. Polarisoitunut yhteiskunnallinen keskustelu on tuonut demokraattisen päätöksenteon peruskysymykset julkiseen keskusteluun. Mikä mahdollistaa demokratian toiminnan samaan aikaaan kun sen perusperjaatteet tulevat yhä useammin kyseenalaistetuiksi?

Continue reading “Alexandre Kòjeve ja demokratian auktoriteetin ongelma”