Saamme päivittäin lukea lehdistä ja sosiaalisesta mediasta, miten jokin kommentti, teko, tai kirjoitus on ”nostattanut someraivon.” Usein ”some kuohuu” syystäkin. Monesti on perusteltua esittää kritiikkiä vallanpitäjiä kohtaan tai kritisoida julkisessa keskustelussa esiintyviä moraalisesti arveluttavia väitteitä. Yhtä usein lynkkausmielialaa nostattava, internetin pohjaliejuista nouseva vimma on puhdasta kiukkua ilman mitään järkevää syytä. Vaikka osa sosiaalisen median kuohuista kuuluukin ns. osallistuvaan demokratiaan, on kuitenkin selvää, että netissä ilmenevä raivo on lähes aina ongelmallista: usein se estää järkevän keskustelun tärkeistä aiheista.
Someraivoa voi käsitteellistää monenkirjavista lähtökohdista. Yksi mahdollinen tapa on käsittää se ilmauksena ihmisten kollektiivisesta heikkoudesta. Yksinkertaisimmillaan tätä heikkouksien yhdistymistä voisi ajatella vaikkapa puistona, jossa kaikki kävijät roskaavat hieman. Vaikka yksittäisen toimijan yksittäinen roska olisi sellaisenaan mitätön, eikä vaikuttaisi puiston yleiseen viihtyvyyteen juurikaan, yleinen roskaaminen saa puiston muuttumaan kaatopaikaksi.
Yhteiskunnassa on paljon ilmiöitä, joissa yksittäisen ihmisen moraalinen hauraus yhdistyy muiden vastaaviin ja tuottaa ”verkottuessaan” suuremman pahan kuin mitä yksittäinen toimija omien tekojensa seurauksena voisi ennustaa. Näissä tilanteissa inhimilliset heikkoudet ylittävät itsensä ja väreilevät ympärillä olevaan yhteiskuntaan.
Kun lähetämme kiihkon hetkellä ikävän viestin sosiaaliseen mediaan, emme välttämättä kykene reflektoimaan tai päättelemään teon lopullista seurausta. Näissä tilanteissa olemme heikkoja, koska emme kykene laajempaan moraaliseen harkintaan, emmekä näin ollen myöskään keskustelemaan tavalla, joka olisi hedelmällinen tai hyödyllinen kaikkien kannalta. Tämä jaettu yhteinen tapa kumuloituu ja johtaa internetissä yleisiin somekohuihin, joita useimmiten yhdistää henkilökohtaisen närkästymisen ilmaukset eivätkä analyyttiset tai rakenteelliset näkökannat.
Sosiaalisessa mediassa lainehtivat närkästymisen aallot koskettavat meitä kaikkia, jotka kyseisiä medioita kulutamme. Siksi onkin tärkeää ymmärtää, että vaikka nettiraivo onkin suurelta osalta rakenteellinen ongelma, sen rakennuspalikoina toimivat osittain yksittäisten pahastuneiden ihmisten toiminnot, jotka yhdistyvät kollektiiviseksi vimmaksi. Parempaa julkista keskustelukulttuuria toivovien onkin syytä tiedostaa, että oma pieni närkästys voi olla osa suurta yhteistä raivoa.
Kirjoittaja Toni Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava.