”Impivaaran pojat lukkarin koulussa” – Piispojen eri käsitykset kirkon tehtävästä avautuvat sielunhoidon kehityksen näkökulmasta

Kuva: Pixabay.com/Frank Becker, public domain

Arkkipiispa Kari Mäkisen piispainkokouksen avauspuhe 25.1.2017 kirvoitti kirkollisissa piireissä ja medioissa kiihkeää keskustelua. Kommenttien kiihkeys juontui puheen ajankohtaisesta ja herkästä aiheesta. Mäkinen puhui samaa sukupuolta olevien avioliitosta ja etenkin siitä, miten kirkossa pitäisi asiaan nyt suhtautua. Mielenkiintoisin oli Oulun hiippakunnan piispan Samuel Salmen kommentti , jonka mukaan hän muun muassa koki istuvansa ”vähän kuin Seitsemässä veljeksessä Impivaaran pojat lukkarin koulussa” arkkipiispan puhetta kuunnellessaan.

Piispojen erimielisyys kumpuaa käsityksestä kirkon tehtävästä. Kyse ei siis ole yksittäisestä teologisesta asiasta. Salmen kommentti vaikuttaa kumpuavan sellaisesta kirkon moraalista tehtävää koskevasta käsityksestä, jossa korostuu kirkon rooli auktoritatiivisena toimijana. Piispojen erilaiset kirkkoa koskevat käsitykset avautuvat tarkastelemalla kirkkoa sielunhoidon kehityksen näkökulmasta.

Tausta: piispainkokouksen avauspuhe ja piispa Salmen kommentit

Salmen Kotimaa-lehdelle antamien kommenttien taustalla on epäilemättä perustavaa laatua oleva erimielisyys arkkipiispan kanssa siitä, miten (Suomen ev.lut.) kirkossa tulisi suhtautua samaa sukupuolta olevien avioliittoon ja niiden kirkolliseen vihkimiseen. Se ei kuitenkaan selitä kaikkea. Mäkisen puhetta ja Salmen kommentointia on mielenkiintoista ja myös mielekästä tarkastella laajemmassa kontekstissa. Kyseisten piispojen erimielisyys vaikuttaa kumpuavan siitä, miten he ymmärtävät ylipäätään kirkon tehtävän. Tarkastelen arkkipiispan puhetta ja sen kommentointia tästä laajasta näkökulmasta. Tämä avaa kiinnostavan näkökulman käynnissä olevaan kirkolliseen keskusteluun sekä kirkon tehtävästä ja suhteesta yhteiskunnalliseen kehitykseen.

Salmi kritisoi poikkeuksellisen kovaan sävyyn arkkipiispan piispainkokouksen avauspuhetta. Avauspuheen luonteesta ylipäätään on sanottava, että aiemmin piispat pitivät vuorollaan kokouksen avauspuheenvuoron, joka oli luonteeltaan esitelmänomainen tai pohdiskeleva. Mäkisen kaudella tavasta on luovuttu ja vain harvoin pidetään varsinaisia avauspuheita. Salmen kritiikki kumpusi ensinnäkin siitä, että hän ilmeisesti koki Mäkisen puheen holhoavana ja kollegoita ojentavana.

Mielenkiintoisempaa on se, minkälaisen teologisen johtopäätöksen Salmi teki avauspuheesta ja mitä hän itse ajattelee siitä, miten kirkossa tulisi suhtautua samaa sukupuolta olevien vihkimiseen. Salmi painotti, että kirkossa on noudatettava Kirkkokäsikirjaa, joka on kirkolliskokouksessa hyväksytty. Tällä hän vastasi Mäkisen puheen kohtaan, jossa tämä totesi, että Kirkkokäsikirja ei ole ”oikeusnormi tai moraalinormi”, vaan se on olemassa ihmisiä ja jumalanpalveluselämää varten. Kirkkokäsikirjan noudattaminen tarkoittaa Salmen mukaan käytännössä sitä, että pappi ei voi vihkiä samaa sukupuolta olevia.

Kaksi lähestymistapaa samaa sukupuolta olevien avioliittoon

Vaikka en käy yksityiskohtaisesti läpi piispainkokouksen avauspuhetta, niin mitä tulee pappien kannustamiseen vihkimään samaa sukupuolta olevia, on todettava Mäkisen painottaneen, että hän ei toivo pappien ryhtyvän kirkkopoliittiseen taisteluun vihkimisten kautta. Toisaalta hän vaikutti vetoavan omantunnon syistä vihkivien pappien maltillisen kohtelun puolesta tuomiokapituleissa. Mäkisen puhe ei kuitenkaan selity, eikä myöskään Salmen kommentti, irrallisia sitaatteja analysoimalla. On tarkasteltava sanottujen asioiden taustoja.

Keskustelussa on siis kyse siitä, mitä kirkossa ja erityisesti mitä pappien tulee tehdä samaa sukupuolta olevien avioliittojen ja niiden vihkimisen suhteen. Läpi Mäkisen puheen kulkee pohdinta siitä, miten kirkossa kohdataan homoliitossa ja -parisuhteessa olevat ja onko kohtaaminen torjuvaa vai vapauttavaa. Kysymys ei Mäkiselle ole ainakaan ensisijaisesti se, miten Kirkkokäsikirjaa sovelletaan oikein tai miten edelleen noudatetaan niitä teologisia linjauksia, jotka on tehty ennen samaa sukupuolta olevien yhteiskunnallista avioliittoa. Tätä vastoin Salmen kannattama linja on se, että Kirkkokäsikirja lepää kirkon tunnustuksen perustalla ja siten sanoittaa oikein kirkon uskontulkintaa, minkä takia sitä tulee noudattaa myös uudessa tilanteessa.

Nämä kaksi toisilleen vastakkaista lähestymistapaa sanoittavat paljon siitä, mitä kirkossa käytävässä samaa sukupuolta olevien liittoja koskevassa keskustelussa on meneillään. On tarpeen huomata, että kyse ei ole vain avioliittoa koskevasta tai muutenkaan yksittäisestä teologisesta tulkinnasta. Kysymys on käsityksestä kirkon tehtävästä. Tätä kirkon tehtävää koskevaa käsitystä on, ehkä yllättävää kyllä, hedelmällistä tarkastella sielunhoidon historian ja kehityksen näkökulmasta.

Sielunhoidon kehitys julistuksellisesta terapeuttiseksi ja kirkon moraaliauktoriteetin asema

Kirkon tehtävää koskevien käsitysten tarkastelu sielunhoidon kehityksen näkökulmasta on mielekästä, koska sielunhoidossa konkretisoituu se, miten kirkon ydinsanoman ajatellaan toteutuvan tilanteissa, jotka eivät noudata liturgisia kaavoja tai ennalta suunniteltuja pedagogisia ideoita. Sielunhoidon kehityksessä tapahtui ratkaiseva käänne 1960-luvulla. Teologi Irja Kilpeläinen toi Suomeen niin sanotun lähimmäiskeskeisen sielunhoitomenetelmän. Samaan aikaan yhteiskunnallinen sairaanhoitojärjestelmä alkoi vaatia sairaalapastoreilta kliinisesti asianmukaisia menetelmiä.

Ennen 1960-lukua sielunhoidon vallalla ollut päälinja noudatti niin sanottua vanhaluterilaista mallia, jossa sielunhoidon tehtävä ymmärrettiin tiukasti kirkon julistustehtävän viitekehyksessä. Sielunhoito oli evankeliumin julistamista synnistä johtuvaan hätään. Lähimmäiskeskeinen sielunhoitomenetelmä mullisti sielunhoidon kääntämällä sen terapeuttiseksi auttamiseksi, jollaisena sielunhoito edelleen kirkossa vallalla olevassa tulkinnassa ymmärretään. Tämä sielunhoidon käänne julistuksellisesta terapeuttiseen kytkeytyy kehitykseen, jossa kirkko on alkanut luopua paternalistisen moraaliauktoriteetin roolista.

Vanhaluterilainen julistukseen perustunut sielunhoito oli mahdollista aikana, jolloin kirkolla oli asema määritellä moraalinen ihanne, jonka mukaan tuli toimia. Yksilökeskeisen eetoksen jatkuva vahvistuminen yhteiskunnassa on pakottanut kirkon määrittelemään asemansa toisella tavalla. Sama kehitys on koskenut myös muita perinteisiä instituutioita. Kärjistäen voi sanoa, että kirkkokurillisesta auttamisesta on siirrytty autettavan itse määrittämän hyvän edistämiseen keskittyvään auttamiseen.

Kirkon muuttunut tehtävä sielunhoidon kehityksen näkökulmasta

Sielunhoidon kehitys kulkee samoissa askelmerkeissä paitsi yhteiskunnallisen myös koko kirkkoa koskevan kehityksen kanssa. Moraaliauktoriteetin asemaa koskeva muutos ei liity ainoastaan sielunhoitoon, vaan koko kirkkoon. Kirkko on pyrkinyt löytämään yhteiskunnallista paikkaansa juuri pastoraalisena ja sielunhoidollisena ihmisten palvelijana. Tämä asenne läpäisee arkkipiispan koko piispainkokouksen avauspuheen.

Piispa Salmen kommentit vaikuttavat kumpuavan sellaisesta kirkon tehtävää koskevasta käsityksestä, jonka mukaan myös ajankohtaisiin eettisiin kysymyksiin on haettava vastaus kirkon opillisesta tunnustuksesta, josta kirkolliskokouksessa on päätetty. Tällaisessa lähestymistavassa kirkon moraalinen tehtävä paikantuu nimenomaan auktoratiivisena toimijana.

Ei kuitenkaan ole niin, että tällainen kirkon paternalistinen moraaliauktoriteetin rooli kuuluisi vain menneisyyteen, vaan käsitys paitsi elää vahvana, sille myös tunnutaan koettavan tarvetta. Salmen samaa sukupuolta olevien vihkimistä koskevat kommentit löytävät kannattajansa. Mielenkiintoista on se, että Salmi asetti arkkipiispan puheen vastakkain Pohjois-Suomessa kannatettujen näkökulmien kanssa. Nyt on siis piispojen tasolla vahvistettu sitä yleistä käsitystä, että kirkko on jakautunut etelä-pohjoinen-akselilla.

Julkaistu 23.5.2017

Kirjoittaja Isto Peltomäki on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava.