Ammattiauttajien asia vai arkipäiväistä yhteistoimintaa – mistä hyvässä kohtaamisessa on kyse?

Kuva: Unsplash.com//RhondaK, public domain

Tätä tapaamista on ollut vaikeaa saada aikaan, mutta viimein olemme saman pöydän ääressä. Vai olemmeko? Välillämme on jotakin epäselvää, joka saa minut tuntemaan oloni koko ajan yksinäisemmäksi. Ystäväni on kyllä kerran kysynyt, mitä minulle kuuluu, mutta siihen se on jäänytkin. Tilanne etenee automaattiohjauksella: puhetta riittää, mutta aiheet liittyvät vain ystävääni, ihmisiin joita en tunne tai yleisiin ilmiöihin, jotka eivät koske kumpaakaan meistä. En oikeastaan koe olevani tässä keskustelussa oma itseni. Olen vain vieras, joka mahdollistaa ystäväni tapaamisen itsensä kanssa.

Moni meistä on ollut esimerkin kaltaisessa vuorovaikutustilanteessa. Keskustelua kyllä käytiin, mutta kuin kahdella eri raiteella, jotka eivät koskaan kohdanneet toisiaan. Ilmiö on tuttu myös sosiaalisesta mediasta: keskustelu on pahimmillaan kilpahuutoa tyhjyyteen ilman toivoa vastauksesta.

Kohdatuksi tuleminen on yleisinhimillinen tarve, jonka merkitys ilmenee jo varhaisessa vuorovaikutuksessa vauvan ja häntä hoitavan aikuisen välillä. Hyvillä kohtaamisilla on tärkeä merkitys niin perusturvallisuuden, hyvän itsetunnon kuin mielekkäiden ihmissuhteiden syntymisessä ja ylläpitämisessä. Tietyissä tilanteissa voimme odottaa tulevamme kohdatuiksi myös tuntemattomampien ihmisten kanssa: petymme pahasti, jos lääkäri suhtautuu vaivaamme yliolkaisesti tai läheisen siunausta toimittava pappi vaikuttaa kylmäkiskoiselta.

Mitä vuorovaikutustilanteessa sitten tulisi tapahtua, jotta se kehittyisi aidoksi kohtaamiseksi? Minkälaisia valmiuksia kohtaamiseen vaaditaan? Voidaanko kohtaamisen ammattilaisten osaamisesta ammentaa oppia arkisiin vuorovaikutustilanteisiin?

Kohtaamisessa käydään kohti toista

Jokapäiväisessä kielenkäytössä viittaamme kohtaamisella yleensä vuorovaikutustilanteisiin, jotka ovat osapuolille jollakin erityisellä tavalla merkityksellisiä. Kirjaimellisesti kohtaaminen on tapahtumaa kuvaava sana, verbistä kohdata muodostettu substantiivi. Sana kohdata on johdos sanasta kohta, joka voi puolestaan merkitä yhtä hyvin paikkaa kuin ajan määrettä “pian”.  Nämä merkitykset tunnetaan jo Agricolan ajoilta. Siinä missä kohdata-sanalla on vanhastaan viitattu erityisesti sairaskohtauksiin tai sairauden kohtaamiseen, nykymerkityksessä sillä voidaan tarkoittaa tapaamista, yhteen sattumista tai osaksi saamista. (Häkkinen 2004, 451.)

Sanan etymologista taustaa vasten voidaan siis ajatella, että kohtaamisen vähimmäisedellytys on “kohdakkain osuminen” eli se, että osapuolet päätyvät samaan tilaan toistensa kanssa. Yhteen sattuminen ei kuitenkaan vielä riitä synnyttämään kohtaamista: emme yleensä kutsu esimerkiksi työpalaveria tai asiointia elektroniikkaliikkeessä kohtaamiseksi. Edes keskustellessamme läheisten ihmisten kanssa emme aina tule kohdatuiksi, kuten alun esimerkissä kuvattiin.

Kohtaamiseen liittyvän merkityksellisyyden syntyminen näyttää vaativan kohdakkain sattuneilta ihmisiltä sekä pyrkimystä lähentyä toisiaan että taitoa ilmaista pyrkimyksensä. Yksinkertaisimmillaan kohtaamista voitaisiin kuvata ihmisten tarkoituksellisena liikkeenä toistensa yhteyteen. Sekä sanallinen että sanaton kommunikaatio ovat tämän liikkeen polttoainetta.

Kohdatuksi tuleminen edellyttää dialogisuutta

Teologisessa tutkimuksessa kohtaamisen mahdollistavaa keskustelua on tarkasteltu erityisesti sielunhoidon ja diakonian alaan kuuluvana auttamiskysymyksenä. Auttajan ammattiroolista käsin tarkasteltuna kohtaamisessa on pohdittava kysymyksiä liittyen valta-asetelmaan, joka väistämättä on jonkinasteisesti läsnä avun pyytäjän ja tarjoajan välillä. Vaikka sielunhoidollisiin kohtaamisiin liittyvä auttamissuhde ei koske suurta osaa arkielämän tilanteista, dialogisen sielunhoidon näkökulma kohtaamiseen voi auttaa ymmärtämään myös arkisten kohtaamisten edellytyksiä.

Dialogisessa sielunhoidossa lähtökohtana on toisen ihmisyyden tunnistaminen, tasa-arvoisuus, erilaisuuden tunnistaminen sekä kunnioittaminen ja vastavuoroinen kommunikaatio (Liègeois et al. 2013). Kohtaamisen voi nähdä koostuvan kokemuksista ja merkityksistä, joita jaetaan tasavertaisessa ja vastavuoroisessa vuorovaikutuksessa (Vilja-Mantere 2018).

Dialogisen filosofian keskushahmon Martin Buberin näkemyksiin nojaten toinen ihminen pyritään kohtaamaan aina Minä-Sinä-suhteessa, joka on ihmisen olemassaolon perustavanlaatuinen muoto ja samalla vastakohta objektivoivalle Minä-Se-suhteelle. Minä-Sinä-suhteessa merkitykset rakentuvat keskustelussa toistensa varaan, eivät monologisesti toisen osapuolen ehdoilla. Kumpikin osapuoli on altis kuuntelemaan ja muuttamaan näkökantojaan, ei puskemaan läpi omaa agendaansa. Pyrkimyksenä ei ole häivyttää erilaisuutta, vaan antaa tilaa kaikkien omalle ilmaisulle (Pruuki 2009, 10–11).

Minä-Sinä suhteessa on mahdollista luoda turvallinen tila, jossa ihminen voi tulla nähdyksi ja hyväksytyksi omana persoonanaan. Tällaista kohtaamisen kokemusta voidaan luonnehtia esimerkiksi psykiatri Daniel Siegelin käsitettä lainaten tunteeksi siitä, että joku tuntee minut – feeling felt. (Siegel 2012, 175–176, 275, 300.) Käsite nostaa esiin paitsi hyvän kohtaamisen toivotun lopputuloksen, myös sen, miten tärkeää kohtaamisen määrittelyssä ja arvioinnissa on ottaa huomioon “kohdattavan” näkökulma. Kohtaamista ei voi määritellä eettiseksi, hyväksi tai sielunhoidolliseksi tuntematta lainkaan toisen osapuolen omaa näkökulmaa tapahtumiin.

Eettiseen kohtaamiseen tarvitaan hyvää tahtoa

Sielunhoidollisen auttamisen näkökulmasta kohtaaminen näyttäytyy vaikuttamistoimintana, jossa auttaja käyttää resurssejaan autettavan hyvinvoinnin edistämiseksi. Hän uskoo voivansa vuorovaikutuksen kautta vastata autettavan avuntarpeeseen. Autettava puolestaan tunnistaa, että ryhtyminen vuorovaikutukseen auttajan kanssa edistää hänen intressiensä toteutumista. (Peltomäki 2014, 26–29, 104) Hän mahdollistaa kohtaamisen olemalla oma itsensä ja ilmaisemalla itseään siinä määrin vastavuoroisesti, että yhteisymmärrys on mahdollista.

Vuorovaikutustilanteista kehittyy kohtaamisia usein myös silloin, kun osapuolina ei ole auttamisen ammattilaisia. Myös näiden kohtaamisten edellytyksiä voidaan ymmärtää jäsentämällä vuorovaikutusta intentionaalisena toimintana. Reagoiminen toisen puheeseen, kuunteleminen ja pyrkimys ymmärtää eivät tapahdu itsestään, vaan vaativat tavoitteellisuutta.

Intentionaalisesta toiminnasta voidaan puhua silloinkin, kun emme tiedosta pyrkimyksiämme. Suuri osa vuorovaikutustilanteissa tapahtuvista valinnoista on automatisoitunut, mutta kysyttäessä osaisimme kuitenkin kertoa pyrkineemme käytöksellämme mahdollistamaan hyvän vuorovaikutustilanteen syntymisen ja jatkumisen. (Hallamaa 2017, 21–22.)

Vastavuoroisen vuorovaikutuksen kehittymiselle olennaista onkin se, että kohtaamisen onnistuminen on osapuolten yhteinen intressi. He pitävät tavoiteltavana sitä, että toinen tulee ymmärretyksi ja kuulluksi ja uskovat, että voivat omalla toiminnallaan vaikuttaa positiivisesti toiseen. Läsnäolollaan, sanoillaan ja eleillään osapuolet viestivät, että heidän hyvään tahtoonsa voi luottaa.

Luottamus toisen osapuolen hyvään tahtoon voi syntyä myös väärin perustein. Jos luottamuksen rakentamista käytetään välineenä jonkin muun päämäärän kuin vuorovaikutussuhteen ylläpitämiseksi, ei voida puhua eettisestä kohtaamisesta. Luottajan kokemus tilanteesta voi olla päällisin puolin positiivinen, mutta hänen tarpeitaan ja toiveitaan käytetään hyväksi. Eettinen kohtaaminen edellyttää tahtoa edistää osapuolten jaettua hyvää eli merkityksellistä ja kunnioittavaa vuorovaikutusta.

Kohtaamista kannattaa tavoitella

Onnistuneen kohtaamisen resepti näyttää selviävän tarkastelemalla kommunikaation laatua ja vuorovaikutustilanteen vaikutusta osapuoliin. Tilanteen voidaan sanoa täyttävän eettisen kohtaamisen kriteerit, kun vuorovaikutus on dialogista eli siinä toteutuu vastavuoroisuuden periaate ja kun osapuolet kokevat sen tuloksena tulleensa hyväksytyiksi ja ymmärretyiksi. Oikeanlaisen muodon (dialogisuus) ja tuloksen (feeling felt) lisäksi kohtaamiseen kuuluu moraalisesti hyvä aikomus.

Aina kohtaaminen ei onnistu, vaikka kumpikin osapuoli pyrkisi lähestymään toista. Kohtaamisen koreografiassa voidaan ottaa harha-askelia, joiden myötä syntyvät väärinymmärrykset estävät kohdatuksi tulemisen kokemuksen. Näin voi käydä esimerkiksi silloin, jos toista pyritään lähestymään ainoastaan itselle entuudestaan tutuin menetelmin tai alitajuisten tarpeiden ohjaamana. Jos on esimerkiksi oppinut lapsuudenkodissaan, että huomiota saa vain päälle puhumalla, tätä toimintamallia voi tulla toteuttaneeksi myös tilanteissa, joissa omasta tilasta ei tarvitsisi enää taistella.

Vaikka kohtaaminen voi vinoutua ja vääristyä, kohtaamisen tavoitteleminen ei ole eikä sen tulisi olla vain auttamisen ammattilaisten kysymys. Kohtaamisen taitoa voi kehittää, ja mahdollisuus siihen on läsnä jokaisessa tilanteessa, jossa jollakin tavalla olemme tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Se, miten tähän mahdollisuuteen vastaamme, vaikuttaa suoraan paitsi ihmisiin ympärillämme myös itseemme. Kohtaamalla toisen ihmisen otamme riskin tulla vaikutetuiksi.

Julkaistu 14.5.2018

Artikkelin kirjoittajat

Johanna Vilja-Mantere, TM, TaK, on teologian ja taiteen alojen välillä viihtyvä väitöskirjatutkija, joka on tutkinut taidelähtöistä toimintaa osana nuoren sielunhoidollista kohtaamista.
Katariina Väisänen, TM, työskentelee viestinnän ja vaikuttamistyön tehtävissä.

Kirjallisuus

Hallamaa, J (2017). Yhdessä toimimisen etiikka. Tallinna: Gaudeamus.
Häkkinen, K. (2004). Nykysuomen etymologinen sanakirja. Helsinki: WSOY.
Liégeois, A. & Burggraeve, R. & Riemslagh, M. & Corveleyn, J. (2013) “After you !”: Dialogical ethics and the pastoral counselling process.(pp. x–xxii) Leuven: Peeters.
Peltomäki, I. (2014) Sielunhoito papin profession valossa. Käsiteanalyyttinen tutkimus sielunhoidollisesta auttamisesta. Systemaattisen teologian pro gradu -tutkielma. HYTTK.
Pruuki, L. (2009). Dialogisuus sielunhoidossa. Teoksessa Aalto, K. & Nyback, V. & Tiihonen, A-L. & Toiviainen, S. (Toim.) Sielunhoidon aikakausikirja nro 21. Dialogi. (s.9–22.) Helsinki: Hakapaino.
Vilja-Mantere, J. Kuin kuvastimesta – Nuoren sielunhoidollinen kohtaaminen taidelähtöisessä toiminnassa. Esitarkastuksessa.