Inhimillisen työelämän kahdet kasvot: sielun syvyydet työvälineinä

Kuva: Pixabay.com/Pavlofox, public domain

Työelämän kehittämisessä on käynnissä paradigman muutos: nyt tavoitellaan inhimillisyyttä. Hyvään tavoitteeseen piiloutuu myös jännitteitä. Kun työelämän kehittämistoimet kohdistuvat yhä enemmän ihmisenä olemisen haavoittuvaisiin piirteisiin, vaarana on, että alamme kohdella toisiamme ja lopulta myös itseämme vain tuloksellisuuden raaka-aineena. Sivutuotteena on ikävä aavistus siitä, että se, mitä työssäni teen, ei liity siihen, kuka minä olen.

Inhimillisemmän työelämän ristiriitaiset ihanteet

Työelämässä korostetaan tällä hetkellä tunnetaitoja, empatiaa, työn merkityksellisyyttä ja itsensä kehittämistä esimerkiksi mindfulness-harjoittelun avulla. Kehityksen taustalla on kulttuurisia syitä. Yhteiset merkitysjärjestelmät, kuten uskonto, eivät määritä maailmankuvaamme yhtä voimakkaasti kuin ennen. Siksi myös työstä etsitään vastauksia siihen, mikä on minun paikkani maailmassa. (Pessi & Martela 2017)

Inhimillisyyden renessanssia vauhdittavat kuitenkin myös maailman muuttumisen aiheuttamat taloudelliset paineet. Koska robotisaatio ja digitalisaatio vähentävät rutiinitöitä, asiakaspalvelutyön ja asiantuntijatyön vaatimat ominaisuuden korostuvat. Vuorovaikutustaidot, uuden luominen ja itsenäinen päätöksenteko nostavat arvoaan. Jotta näitä ominaisuuksia voidaan kehittää, on katsottava syvälle työntekijän sisimpään: persoonaan, tunteisiin, toiveisiin.

Inhimillisyys on ensisilmäyksellä hyvä ideaali työelämässä, mutta sen tarkempi merkitys ja yhteensopivuus markkinatalouden päämäärien kanssa herättävät myös kriittisiä kysymyksiä. Mistä inhimillisemmän työelämän ihanteessa on kyse, ja kenellä on oikeus määritellä keinot, jolla siihen pyritään?

Tutkija Gazi Islam kollegoineen (Islam ym. 2017) kirjoittavat työelämän tyhjistä merkitsijöistä (empty signifier). Tällaisia ovat määrittelemättömät käsitteet, joihin sisällytetään moninaisia merkityksiä. Esimerkiksi mindfulness nähdään organisaatioissa sekä itseisarvoisesti hyvinvoinnin lisääjänä että välineellisesti työntekijöiden suorituskyvyn kirittäjänä. Toisaalta kyse on mietiskelystä, toisaalta työsuorituksen tehostamisesta. Juuri tällainen ristiriitaisuus on tyhjille merkitsijöille ominaista: niihin sijoitetaan erilaisia ihanteita siitä, miten asioiden pitäisi olla.

Myös inhimillisen työelämän ihannetta voi tarkastella tyhjänä merkitsijänä. Yhtäällä on kokemus siitä, että ihmisen ei ole hyvä olla työpaikalla pelkkä vaihdettavissa oleva resurssi. Silloin inhimillisempi työelämä edustaa esimerkiksi toivetta siitä, että juuri minulla ainutkertaisena ihmisenä olisi työpaikalla merkitystä. Toisaalla on taloudellinen paine etsiä organisaatioille kilpailuetua laadukkaammasta yhteistyöstä ja luovuudesta. Silloin inhimillisempi työelämä on taloudellisten päämäärien kautta määrittyvä keino vastata maailman muutokseen.

Nämä kaksi diskurssia sekoittuvat ja kamppailevat elintilasta. Siksi voi käydä niin, että inhimillisyyden nimissä tarjotut ratkaisut eivät vastaakaan inhimillisyyden toiveeseen. Esimerkiksi mindfulness-ohjelmia on kritisoitu siitä, että ne siirtävät rakenteellisten ongelmien painolastia yksilöiden kannettavaksi. Kohtuuttoman työtahdin keskellä selviäminen ulkoistetaan työntekijän, ei johtajan ongelmaksi. (Islam ym. 2017)

Tällä hetkellä moni yritys kyllä puhuu taloudelliset päämäärät ylittävästä tarkoituksesta, mutta niissä hetkissä, kun taloudelliset ja inhimilliset päämäärät eivät ole yhteensovitettavissa, ratkaistaan todellinen arvojen hierarkia: onko inhimillisyys ensisijaisesti arvo sinänsä vai tuloksellisuuden väline? Yksi tapa punnita työelämän kehittämistoimien oikeutusta on kysyä, mitä tapahtuu ihmisen suhteelle itseensä. Mitä tapahtuu, kun tunteista ja eksistentiaalisista merkityksistä tulee työnteon välineitä ja kehittämisen kohteita? Kuinka paljon meidän pitää tai kuinka paljon voimme muovata omaa sisäistä maailmaamme työelämän tarpeisiin?

Työelämä ja toive tunnustetuksi tulemisesta

Filosofi Axel Honnethin esineellistämisen käsitteen (Honneth 2007) avulla voidaan analysoida inhimillisemmän työelämän jännitteitä. Honnethin filosofian perusajatus on, että sekä yksilön itseymmärrystä että ihmisten yhteiselämää määrittää tunnustetuksi tulemisen toive (recognition). Ihanteellisesti toive saa vastakaikua erilaisissa tunnustussuhteissa: läheisissä ihmissuhteissa huolenpidon kautta, yhteiskunnan instituutioissa yhtäläisten oikeuksien kautta tai tärkeissä yhteisöissä kokemuksena siitä, että juuri minun erityislaatuinen panokseni on arvokas.

Kaikki vastavuoroinen toiminta rakentuu sen varaan, että suhtaudumme toisiimme tunnustavin asentein. Tästä perussuhtautumisesta kertoo Honnethin mukaan esimerkiksi se, että toisten mielentiloja ei havaita kuin mitä tahansa tosiseikkoja tai asioita. Ne tulevat tietoomme vain empaattisen perussuhtautumisen saattelemina. Toisen kärsimyksen havaitseminen on syvästi jotakin muuta kuin tuolin havaitseminen. Esineellistämisestä on kyse silloin, kun tämä inhimillisen elämän intersubjektiivinen perusta unohtuu.

Käytännössä esineellistämistä edistää esimerkiksi se, että suuntaudumme päämääriimme niin ylimitoitetulla tavoitteellisuudella, että unohdamme toimintamme todelliset syyt, jotka liittyvät toisiin ihmisiin. Honnethin esimerkki on raivokkaasti kisaava tenniksenpelaaja, joka ei enää muista, että peli oli alkujaan tapa viettää aikaa ystävän kanssa. Tenniskenttääkin alttiimpi kasvualusta esineellistäville asenteille on työelämä, erityisesti yritysmaailmassa.

Honnethin mukaan on tärkeää ymmärtää, että työ on suorittamisen ja ansainnan lisäksi tunnustetuksi tulemisen toiveen ilmausta. Tästä työn merkityksestä etäännytään, kun työsuorite on vain kasvoton tuotos, ja työntekijä pelkkä tuloksenteon resurssi. Esineellistetyksi tulemisen kokemuksia työelämä tuottaa esimerkiksi silloin, kun työnantajan vaatimukset ja työntekijän oikeudet ovat räikeässä ristiriidassa. Näistä kipeistä esineellistämisen kokemuksista voi kummuta toive inhimillisemmästä työelämästä.

Minä muovailuvahana?

Honnethin mukaan perussuhtautumisemme paitsi toisiin ihmisiin niin myös itseemme on tunnustava. Kun yritämme ymmärtää itseämme, suhteutamme kokemamme tunteet tai halut niihin kokemuksiin, jotka ovat meille jo tuttuja. Kuitenkin näiden aiempien kokemuksien olemassaolon ehto on alkuperäinen tunnustava suhtautuminen itseemme: että meillä on sellainen käsitys, että tunteemme ja halumme ovat ylipäätään ilmaisemisen arvoisia. Tästä huomiosta vieraantuminen aiheuttaa itsensä esineellistämistä.

Esineellistäviä minäsuhteita on Honnethin mukaan kahdenlaisia. Voimme tarkastella omia mielentilojamme niin kuin ne olisivat oman tahtomme ulkopuolella olevia havaittavia faktoja. Tai voimme erehtyä ajattelemaan, että omat mielentilamme ovat vain raaka-ainetta, josta voimme muovata mitä haluamme. Kapeasti taloudellisten päämäärien kautta ymmärretty ’inhimillinen työelämä’ on vaarassa edistää tällaisia esineellistäviä asenteita.

Mitä enemmän työn vaatimuksia kohdistuu ihmisen persoonaan, sitä suurempi vaara on, että alamme työelämässä näytellä tunteita ja mielentiloja. Lopulta suhtaudumme omiin todellisiin mielentiloihimme väheksyen. Minäsuhteen esineellistäviä asenteita voi edistää myös vaikkapa psykologisen testaamisen itseään suurempi painoarvo: jos työuraamme määrittää se, minkälainen persoonallisuusprofiili meillä on, unohtuu helposti, että vähintään yhtä tärkeää on vapaus määritellä itse oma identiteetti ja tärkeät elämänprojektit.

Sielun syvyyksiin ei voi suhtautua optimointiprosessina, koska itsensä esineellistämisen seuraukset ovat yksilön kannalta traagiset. Omanarvontunto ja toimijuus rapautuvat. Kuka minä olen, kun en tunnista enää itseäni siitä minkälaiseksi olen tullut? Onko minulla väliä?

Lopuksi: ratkeamattomat paradoksit?

Inhimillisemmän työelämän toive voi kummuta tunnustavien asenteiden puutteesta. Se, miten työelämää inhimillisyyden nimissä kehitetään, voi kuitenkin paradoksaalisesti myös päätyä vahvistamaan merkityksettömyyden ja resurssiksi typistymisen kokemuksia.

Työelämän inhimillistämisen projektia ei kuitenkaan tule hylätä, mutta yrityksissä siihen on suhtauduttava aiempaa vastuullisemmin. Tunnustamisen tai esineellistämisen ratkaisut tehdään lopulta työn arjessa. Edellytetäänkö myötätuntoisempaa asiakaspalveluasennetta, mutta jätetään työntekijät vaille tukea silloin kun inhimillisyyden syövereistä nousee sotkuista pohjamutaa? Palkitaanko yksittäisistä menestyksekkäistä suoritteista vain pitkäjänteisemmästä toiminnasta työyhteisön hyväksi? Mitataanko mindfulness-koulutuksen vaikuttavuutta vain tuottavuuden kasvun näkökulmasta, ja loppuuko koulutus, jos se herättää osallistujat kyseenalaistamaan myös työn rakenteita ja kysymään omaa arvoaan niiden keskellä? On vaivauduttava pohtimaan, minkälaisia arvoja ja ihmiskuvia työelämän kehittämistoimet ilmentävät.

Kaikki jännitteet eivät kuitenkaan ratkea. Sielun syvyyksille ei voi laittaa hintaa, mutta yrityksen on laskettava kaiken hintaa, jos se mielii säilyttää toimintaedellytyksensä. Persoonan herkimmät osa-alueet ovat ihmisen ominta omaisuutta, mutta työelämän muutokset myös asettavat aidosti uudenlaisia vaatimuksia työlle. Ehkä haitallisinta on, jos jännitteet lakaistaan maton alle. Yksi ihmisenä olemisen keskeisimmistä määreistä nimittäin on paradoksaalisuus. Sitä on pakko sietää, jos todella mielimme kehittää työelämää inhimillisemmäksi.

Kirjallisuus:

Honneth, Axel & Butler, Judith & Geuss, Raymond & Jay, Martin & Lear, Jonathan (2007). Reification. A New Look at an Old Idea. Oxford: Oxford University Press.

Islam, Gazi (2017). Sign of the times. Workplace mindfulness as an empty signifier. Organization, (Nov.), 1–277

Islam, Gazi (2012). Recognition, Reification and Practices of Forgetting: Ethical Implications of Human Resources Management. Journal of Business Ethics 111, 37–48.

Pessi, Anne Birgitta & Martela, Frank (2017). Myötätuntoista ihmistä ja työelämää etsimässä. Teoksessa Anne Birgitta Pessi, Frank Martela, Miia Paakkanen (toim.) Myötätunnon mullistava voima, 12–34. Jyväskylä: PS-kustannus.

Seppänen, Anna & Kuusela, Sari (2017). Myötätunto asiakaskohtaamisissa. Teoksessa Anne Birgitta Pessi, Frank Martela, Miia Paakkanen (toim.) Myötätunnon mullistava voima, 225–243. Jyväskylä: PS-kustannus.

Julkaistu 14.2.2018

Kirjoittaja TM Anna Seppänen on yritysetiikkaan perehtynyt sosiaalietiikan tohtorikoulutettava, joka on tutkinut myötätuntoa työelämässä osana CoPassion-tutkimusryhmää. Annan väitöskirja tarkastelee yritysten vapaaehtoistoimintaan liittyviä eettisiä haasteita