Milloin kollektiivinen syyllisyys painaa meitä jo liikaa?

Unkarilaisten kokemat historialliset vääryydet ovat edelleen monella tapaa läsnä, kun kansa etsii yhteistä suuntaansa uudessa tilanteessa. (Kuva: Budapest, VP 2019)

Elämme kollektiivisen syyllisyyden osalta melkoisen ambivalenttista aikaa. Yhtäältä kollektiiviseen syyllisyyteen – tai ryhmäsyyllisyyteen – uskotaan tuskin lainkaan. Ainakin 1990-luvulla, jolloin olin teologian perustutkinto-opiskelija, muistan siitä puhutun lähinnä esimodernin aikakauden uskomuksena. Sen kärjistettynä muotona saatettiin mainita muinaisjuutalainen historiallinen syyllisyyskäsitys, jonka mukaan Jumalan uskottiin kostavan isien pahat teot aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti (5. Moos. 5:9).

Toisaalta useat kollektiivisen syyllisyyden muodot ovat nousseet kuumiksi keskusteluteemoiksi. Raju, mutta silti tavallaan helpommasta päästä oleva puheenaihe vielä 2000-luvullakin on ollut saksalaisten kollektiivinen syyllisyys natsivallasta. Natseja passiivisesti myötäilleet on oletettu osasyyllisiksi maan hallinnon ja armeijan toteuttamiin kauheuksiin. Sen sijaan natsivallan jälkeisten sukupolvien kollektiivista syyllisyydentunnetta heidän edeltäjiensä teoista ei ole yleensä katsottu oikeaksi syyllisyydeksi.

Vaikkapa kolonialismiin ja kommunismiin liittyvästä kollektiivista syyllisyydestä keskusteleminen on tavallaan vielä vaikeampaa. Onhan kyse sekä ajallisesti että maantieteellisesti paljon laajemmista ilmiöistä, joiden varjoja on välillä vaikea erottaa nykypäivän vääryyksistä. Lopulta on jopa kysytty, pitäisikö yksittäisten miesten kokea syyllisyyttä siitä, että kaikkien aikojen pahantekijöiden luettelossa (taivaallisissa kirjoissa?) miehet taitavat olla vahvasti yliedustettuina.

Entä milloin kollektiivinen syyllisyys alkaa ehkä painaa meitä jo liikaa?

Historiallisen syyllisyyden synty hyötyjen kautta

Linköpingin yliopiston soveltavan etiikan emeritusprofessori Göran Collste (2015, 140-141) on katsonut meidän tulevan osallisiksi menneiden aikojen vääryyksistä, jos saamme näistä hyötyjä. Hän pitää Jon Elsterin esimerkkiä lähtökohtaisesti oikeana: jos A:n isoisä rikkoo B:n isoisää vastaan ja A saa tästä vääryydestä edelleen hyötyä, hänen tulisi tehdä jotain vääryyden korjaamiseksi. Vastaavasti länsimailla on korjaavan oikeudenmukaisuuden (rectificatory justice) mukainen velvollisuus entisiä siirtomaitaan kohtaan. Hyötyväthän länsimaat edelleen kolonialismin aikakauden tuomasta vahvasta globaalista asemastaan. Sen sijaan skandinaavit eivät ole Collsten mukaan enää korvausvelvollisia briteille viikinkien ryöstöretkistä, koska näihin liittyviä hyötyjä skandinaaveille ei ole enää jäljitettävissä.

Tämä ajattelutapa näyttäisi sopivan pääpiirteissään myös natsiajan jälkipuintiin. Koska myöhemmät saksalaiset sukupolvet eivät kokonaisuudessaan hyötyneet natsiajasta (ehkä moottoriteitä lukuun ottamatta), olisi kohtuutonta odottaa heidän enää kantavan yleistä kollektiivista syyllisyyttä asiasta. Erinäiset uusnatsiryhmät saavat puolestaan kantaa itse vastuunsa omista arvoistaan ja teoistaan.

Millaisia sitten voisivat olla ne kolonialismin haitat ja hyödyt, joiden tulisi edelleen aiheuttaa meille syyllisyyttä tai korvausvelvoitteita? Collste (2015, 84-88) katsoo kolonialismin jättäneen entisiin siirtomaihin jälkeensä pitkäkestoista rakenteellista ja taloudellista riippuvaisuutta sekä alikehittyneisyyttä. Lisäksi se vaikutti alkuperäisväestön ja heidän jälkeläistensä mentaliteettiin ja kulttuuriin negatiivisella tavalla: kun alkuperäiskulttuurin arvo kerran kyseenalaistui, entisten siirtomaiden asukkaille jäi usein taipumus nähdä länsimainen kulttuuri tapoineen ja vaikkapa kauneusihanteineen omaansa arvokkaampana. Collste katsoo tällaisten kolonialismin varjojen vaikuttavan vahvasti edelleen.

Toisaalta hänen korostamistaan kolonialismin vaikutuksista ollaan oltu laajasti tietoisia jo vuosikymmeniä. Huomattava osa länsimaalaisista on jo yrittänyt tehdä monenlaisia korjausliikkeitä: köyhyyttä ja sairautta on yritetty kitkeä kehitysyhteistyön avulla ja sortavia poliittis-taloudellisia ja kulttuurisia rakenteita on yritetty purkaa. Läheskään aina näissä pyrkimyksissä ei tietenkään olla onnistuttu kovin hyvin eikä aitoa tahtoa maailman parantamiseksi ole aina ollut tarpeeksi. Varsinainen kolonialismin aika kuitenkin päättyi esimerkiksi Intiassa jo vuonna 1947 ja Afrikassa pääosin 1960-luvun alkupuolella. Tämän jälkeen syntyneet eivät siis voi olla suoraan syyllisiä kolonialismiin; heidän vastuunsa liittyvät osallisuuteen kolonialismin varjoista.

Ajantasainen kollektiivinen syyllisyys?

Omalle ajallemme tyypilliset kollektiivisen syyllisyyden muodot liittyvät usein monimutkaisiin taloudellisiin, poliittisiin, yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin vuorovaikutussuhteisiin. Voivatko kyseiset syyllisyysmuodot kuitenkin olla palautettavissa yksilölliseen vastuuseen ja syyllisyyteen? Onhan oikeudellisesti tärkeällä syyttömyysolettamalla oltava tässä eettinenkin painoarvonsa: älkäämme pitäkö ketään syyllisenä, jos emme oikeasti pysty tätä osoittamaan.

Tarkemman analyysin puutteessa syylliseksi epäkohtiin kuitenkin helposti leimataan suuria ihmisryhmiä kerralla (maahanmuuttajat, vihervasemmisto, perussuomalaiset, muslimit, valkoiset miehet, EU-eliitti, sekasyöjät, yhdysvaltalaiset aseharrastajat, ja niin edelleen). Vastareaktiona muistutetaan puolestaan usein sinänsä aivan oikein ja yksilöllisen vastuun periaatteen mukaisesti, että läheskään kaikki kyseisen ihmisryhmän jäsenet eivät kannata tätä tai tuota epäoikeudenmukaista ideologiaa. Lisäksi vain harvat heistä ovat osallistuneet mitenkään relevantisti laajaan viiteryhmäänsä kuuluvien joidenkin yksilöiden törkeästi vääriin tekoihin.

Jatkokysymyksille jää silti yleensä tilaa. Ensinnäkin voidaan nykymaailmassa usein aavistaa tai jopa osoittaa, että olemme vähintäänkin hieman osallisia moniin vääriin tekoihin, mukaan lukien rakenteellisten vääryyksien ylläpitäminen. Kun ostamme orjamaisissa olosuhteissa tuotettuja tekstiilejä, äänestämme ekologisesti kestämätöntä talouskasvua ajavia poliitikkoja tai kun osallistumme itse leimaavaan kielenkäyttöön somessa tai livenä, olemme osa ongelmaa.

Joskus tosin voimme olla samalla osa ratkaisua. Vaikkapa Bangladeshin huonoissakin oloissa tuotettujen vaatteiden ostaminen voi myös auttaa maata kehittymään. Entä millainen talouspolitiikka voisi olla kaikin puolin kestävää ja milloin toisten leimaajista on kuitenkin uskallettava puhua myös kollektiivina? Hypermonimutkaisessa maailmassamme kollektiivinen syyllisyys voikin joskus typistyä tarkoittamaan lähinnä sitä, että ryhmän toiminnassa on jotain väärää, vaikkemme kykene arvioimaan kyseisen toiminnan kokonaisvaikutuksia. Kollektiivisen syyllisyyden olettama voi tällöin ylikorostua eikä se välttämättä koske kaikkien ryhmän jäsenten yksittäisiä tekoja lainkaan.

Toiseksi meille voi perustellusti kasaantua syyllisyyttä välinpitämättömyydestä. Natsivaltaisessa Saksassa moni tavallinen kansalainen lähinnä välinpitämättömästi myötäili yhä törkeämmäksi muuttuvaa politiikka ja valtavirtakulttuuria, vaikka olisi ollut aktiivisen vastarinnan aika. 2010-luvulla aivan hirvittäviä kauheuksia on tapahtunut ainakin Syyrian sodassa ja Isiksen alueilla. Vaikka harva meistä olisi voinut juuri näitä hirmutekoja liennyttää, hieman rajatumpaa väkivaltaisuutta ja sortoa maailmassa riittää. Monenlaista välinpitämättömyyttä vastaan meitä herätellään esimerkiksi hyväntekeväisyyskeräyksissä, poliittisissa puheissa ja sunnuntaimessujen esirukouksissa. Koska kaikki eivät kuitenkaan voi välittää joka asiasta ja ihmisestä, itse pidän välinpitämättömyyteen liittyvää syyllisyyttä ehkä selkeimmin myös kollektiivisena syyllisyytenä.

Kolmanneksi meillä on siis edelleen kohdattavina menneistä vääryyksistä koituneet hyödyt. Emme voi elää nykypäivää ikään kuin menneiden vääryyksien varjot eivät meitä lainkaan koskettaisi. Niiden voi kuitenkin sanoa painavan meitä jo liikaa, jos alamme omaksua syyllisyyttä edeltäjiemme vääryyksistä silloinkin, kun emme niistä itse oleellisesti hyödy tai kun jo olemme niitä oman osuutemme verran kompensoineet.

Totuudellisuus ja kohtuullinen armollisuus

Pyrkiessämme eteenpäin aikamme kollektiivisen syyllisyyden tiheiköissä emme saa hukata totuudellisuuden polkua. Valheita ja harhaanjohtavan yksipuolisia totuuksia on pyrittävä alati korjaamaan. Emme varmaankaan pääse aina kovin lähelle totuutta arvioissamme siitä, ketkä ovat suoraan tai välillisesti syyllisiä mihinkin vääryyksiin, mutta poliittis-ideologisesti tarkoitushakuista historian ja tilannekuvien vääristelyä ei pitäisi olla mahdotonta tunnistaa läheskään aina. Ihmisten kohdalla meidän tulisi vähintäänkin pyrkiä välttämään vääriä todistuksia lähimmäisistä.

Totuudellisuus voi myös osaltaan johtaa meitä kohtuulliseen armollisuuteen. Kun rehellisinä hetkinämme ymmärrämme, että olemme itsekin osallisia ainakin joihinkin vääriin rakenteisiin ja ajattelutapoihin, ja vähintäänkin välinpitämättämyyteen, tohdimme tuskin enää syyllistää muitakaan kovin hatarien syyllisyysolettaminen kautta.

Kohtuullisen armollisuuden tavoite maallisissa asioissa ei sulje pois uskoa ehdottomaan armoon. Kristityille ei pitäisi tulla yllätyksenä, että kaikkitietävän Jumalan edessä olemme monin tavoin syntisiä. Juuri siksihän kristityt ovat Jumalan ihmeelliseen armoon turvautuneet. Toki tällaisesta perimmäisestä armosta saattaa olla apua myös maallisten vastuidemme hoitamisessa, jos nimittäin muuten ahdistumme ja lamaannumme syyllisyytemme painosta.

Ihmisten kesken armollisuus palvellee siis silti parhaiten eräänlaisena kohtuullisuushyveenä. Ainakin silloin, jos meille kehittyy taipumus nähdä lähimmäisemme usein juuri heidän viiteryhmiensä edustajien tekemien vääryyksien valossa, keskustelumme nykyvääryyksistä ja menneisyyden varjoista voivat käydä epäoikeutetun tylyiksi. Kollektiivisen syyllisyyden käsitettä ei ehkä tulisikaan käyttää kovin usein.

Julkaistu 15.8.2019

Kirjoittaja Ville Päivänsalo, TT, teologisen etiikan ja sosiaalietiikan dosentti, on tuntiopettaja Helsingin yliopistossa ja osa-aikainen pastori Nurmijärven seurakunnassa.
Ks. myös  https://culturesethics.wordpress.com/.

Kirjallisuus
Collste, Göran (2015). Global Rectificatory Justice. Houndmills: Palgrave Macmillan.