Vihapuheen aatehistoriaa – Christine de Pizanin Naisten kaupunki syrjintävapaana alueena

Christine de Pizan opettamassa miehiä
Kuva: Christine de Pizan opettamassa miehiä, Wikimedia Commons

Vihapuhe ei ole uusi ilmiö, vaikka se voi siltä vaikuttaa, kun vihapuheesta keskustellaan mediassa lähes päivittäin. Pikemminkin kyseessä on historiallinen ilmiö, joka on löytänyt uuden kanavan some-aikakaudella. Koska ilmiö sinänsä on vanha, aatehistoriallinen katsaus voi auttaa ymmärtämään nykyistä vihapuhetta.

Tässä blogissa julkaistavassa artikkelisarjassa tarkastelen sukupuolittunutta vihapuhetta kolmen aatehistoriallisen esimerkin näkökulmasta. Ensin käsittelen myöhäiskeskiajalla vaikuttanutta filosofia ja runoilijaa Christine de Pizania (1365–n. 1430), joka puolustaa naisia teoksessaan Naisten kaupunki (1405). Kirjailijana itsensä elättävä Christine oli omana aikanaan tunnettu runoilija ja poliittinen vaikuttaja. Hänen asiakaskuntansa koostui Ranskan kuninkaallisista, mutta hänen töitään luettiin myös esimerkiksi Italian ja Englannin hoveissa. Christinen motiivi pääteoksensa kirjoittamiselle oli naisiin kohdistuvan vihapuheen julkinen vastustaminen. Teoksessa hän rakentaa turvapaikan ja suojan naisille yhteiskunnassa, jossa he ovat vihapuheen kohteena. Kysyn, kuinka vihapuhe vaikuttaa kohteeseensa ja kuinka siltä voi suojautua.

Kahdessa myöhemmin ilmestyvässä artikkelissani jatkan vihapuheen syiden ja luonteen tarkastelemista muita historiallisia esimerkkejä hyödyntäen.

Vihapuhe tänään

Kun ryhdyin tarkastelemaan vihapuhetta historiallisesta näkökulmasta, huomasin, että verrattuna some-kommentteihin keskiaikaiset naisvihamieliset tekstit vaikuttavat jopa kesyiltä. Some-kommenteissa käytetyt avoimen vihamieliset ja graafiset kielikuvat eivät pelkästään toiseuta uhrejaan vaan riistävät heiltä ihmisyyden (Suni 2016; Vihamuki). Tämä on hälyttävää nyky-yhteiskunnassa, jossa esimerkiksi antiikin ja keskiajan värikästä ja vihamielistäkin kielenkäyttöä on totuttu katselemaan aikansa hieman raakalaismaisena tuotteena.

Yksi vihapuheen muoto nykypäivänä on rasismiin kytkeytynyt naisviha. Viimeisin näkyvä tapaus on Hanna Ruaxin kuolemaa seurannut vihaviestien tulva. Ruax, joka oli tullut tunnetuksi rasismin vastustajana, kuoli tapaturmaisesti tulipalossa joulukuussa 2016. Kun uutinen Ruaxin kuolemasta saavutti MV-lehden ja muut rasistiset mediat Suomessa some-vihaajat innostuivat. Ruaxin isä, Yrjö Timonen, kertoo: ”Siellä ilakoitiin, pilkattiin ja naurettiin ja oltiin avoimen onnellisia, että nuori nainen on kuollut palossa” (Koivuranta 2017). Ruaxin henkilöä vastaan hyökättiin: hänen maineensa ihmisoikeuksien puolustajana pyrittiin lokaamaan väittämällä häntä satanistiksi. Vihasivustoilla Ruaxin kuolema symboloi oikeutettua voittoa suvaitsevaisuuden vastaisessa taistelussa. Vihaviesteillä pyritään vaientamaan vastapuoli ja hallitsemaan keskustelua disinformaatiolla. Timonen kertoo, kuinka raskasta on ollut lukea vihapuhetta, mutta samalla hän pyrkii kunnioittamaan tyttärensä muistoa puolustamalla ihmisoikeuksia. Vaikka keskiajan ja nykyajan välille ei voi vetää yhtäläisyysmerkkejä, joitakin yhtymäkohtia kuitenkin löytyy. Vihapuheen näkyväksi tekeminen oli keskeinen strategia myös Christine de Pizanin tuotannossa.

Vihapuheen vaikutukset

Christine aloittaa naisia puolustavan teoksensa Naisten kaupunki kuvailemalla itsensä oman kotinsa ja työhuoneensa rauhassa. Tapansa mukaan Christine tekee itsestään teoksensa päähenkilön. Hän päättää lukea hieman kevyttä kirjallisuutta ja tarttuu suosittuun Matheoluksen Valitukset-teokseen (n. 1295). Teos paljastuu läpikotaisin naisvihamieliseksi. Christine sysää teoksen syrjään, mutta vihamieliset heitot ovat jo ehtineet vaikuttaa häneen. Christine kuvaa, kuinka hänen ajatuksensa täyttyvät pulppuavan suihkulähteen tavoin monien miesfilosofien naisvihamielisistä kirjoituksista. Christine musertuu vihapuheen painosta: vaikka hän tietää sisimmässään, että naiset ovat hyviä, vihapuhe salpaa hänen järkensä. Christine alkaa uskoa vihapuheeseen ja vaipuu kyynelehtien itseinhoon, kiroten omaa sukupuoltaan.

Christine ei kuitenkaan jää yksin. Ahdistuneelle Christinelle ilmestyy kolme Jumalan tytärtä: Lady Järki, Lady Oikeudenmukaisuus ja Lady Oikeus, jotka palauttavat Christinen itseymmärryksen ja luottamuksen oman sukupuolensa hyvyyteen. Teoksessa Christine käy yhdessä Jumalan tytärten kanssa kohta kohdalta läpi naisvihan syitä, argumentoiden vihapuhetta vastaan ja naissukupuolen hyvyyden puolesta.

Christine kiinnittää teoksessa huomiota kahteen yhä ajankohtaiseen teemaan. Ensinnäkin vihapuhe vaikuttaa kohteensa itseymmärrykseen ja itsetuntoon. Se riistää kohteeltaan omanarvontunnon ja toimijuuden häpäisemällä kohteensa. Toiseksi vihapuheen näkyväksi tekeminen ja sen julkinen vastustaminen ovat ensiarvoisen tärkeitä asioita. Myös ja erityisesti heidän, jotka ovat vihapuheen kohteena, on saatava puhua.

Lainsäädäntö vihan vastavoimana

Lainsäädännöllä on merkittävä asema naisten oikeuksien suojelijana ja takaajana. Tässä asiassa Christine oli edelläkävijä. Vaikka Christine ei vaatinut naisten emansipaatiota tai muutoksia yhteiskuntajärjestykseen, hän käytti lakiallegorioita puolustuksensa perusteena Naisten kaupungissa. Christine yhdisti aikalaisille tuttuja metaforia lakien logiikkaan ja käytti luomiaan vertauskuvia naisten puolustamiseen.

Naisten kaupungissa Christinelle ilmestyvät kolme Jumalan tytärtä kuvastavat eri tapoja käsitteellistää ja ymmärtää lain sisältö. Lady Järki kuvastaa lainsäädännön rationaalista perustaa. Keskiaikaisen lakikäsityksen mukaan kaikkien lakien tulee perustua järkeen, koska Jumalan järjestys on järjen järjestys. Lady Oikeudenmukaisuus kuvastaa lakia kohtuullisuutena: jokaiselle on annettava hänen oikeudellinen osansa. Lady Oikeus kuvastaa lain tuomitsevaa tehtävää (Paakkinen 2016).

Teoksessa Christine rakentaa naisten suojelemiseksi utopistisen Naisten kaupungin, joka koostuu perustuskivistä, suojamuurista ja rakennuksista, jotka symboloivat luonnollista lakia, inhimillistä lakia ja ilmoitettua, jumalallista lakia. Kaupunkiin asetetaan perustuslaki ja julistetaan naiskansalaisuus. Kaupunkia hallitsee täydellinen kuningatar eli Neitsyt Maria. Christine käyttää rakennuspalikoina kertomuksia sekä historian, mytologioiden että oman aikansa naisista.

Christinen Naisten kaupungin näkökulmasta naisiin kohdistuva vihapuhe on sekä järjenvastaista että lainvastaista. Vihapuhe on vastoin luonnonlakia, koska se rikkoo ihmisten välistä luontaista rakkautta. Vihapuhe on vastoin inhimillistä lakia, koska se tavoittelee omaa etua yhteisen edun sijaan, ja vihapuhe on vastoin Jumalan ilmoitettua lakia, sillä se loukkaa Jumalaa.

Syrjintävapaa alue toimijuuden perustana

On huomionarvoista, että vaikka Christine argumentoi sukupuolten tasavertaisuuden puolesta, Naisten kaupungin rakennukset koostuvat yksinomaan naishistoriasta ja siellä asuu pelkästään naisia. Miksi näin on?

Teoksen ensimmäisillä sivuilla kuvataan mihin vihapuhe johtaa, jos sitä ei aktiivisesti vastusta. Vihapuhe pelottelee kohteensa hiljaiseksi. Se tekee kohteestaan uhrin, joka käpertyy itseensä eikä uskalla tai kykene puolustautumaan. Vihapuhe eristää ihmisyydestä.

Teoksen alussa Christine on lohduttoman yksin. Vasta, kun hän saa tukea muista naisista, tässä tapauksessa Jumalan tyttäristä, hän kykenee nostamaan katseensa maasta. Jumalan tyttäret tunnistavat Christinen ihmisarvon. Tukiverkoston avulla Christine kannattelee itsensä ja muut naiset ilkeämielisten herjojen läpi. Christinen pääteos Naisten kaupunki on utopia, syrjintävapaa alue, jossa naiset ovat turvassa vihapuheelta ja tulevat hyväksytyiksi sellaisina kuin he ovat.

Yhteisön tukeen ja vihapuheen näkyväksi tekemiseen turvautui myös suomalainen toimittaja Maria Pettersson blogissaan Ave Maria. Pettersson sai runsaasti vihaviestejä islamia käsittelevästä bloggauksestaan. Vihaviesteissä häntä muun muassa huoriteltiin ja toivottiin hänen raiskaamistaan. Pettersson ei jäänyt yksin, vaan haki yhteisöltään tukea, jonka turvin vihaviestit menettivät teränsä. Pettersson järjesti blogissaan ”Suuren vihaviestikilpailun”, johon hän kutsui tuomareiksi rasismia vastustavia julkisuuden henkilöitä (Pettersson 2016). Tuomaristo arvioi viestien vihaisuutta ja muita avuja hulvattomaan tyyliin. Karnevalisoimalla vihaviestit Pettersson osoitti niiden sisällöttömyyden. Yhteisöä sitouttavaa strategiaa käyttää myös Yrjö Timonen. ”Haluammeko me tällaista Suomea?” hän kysyy. Vihapuheen hiljainen hyväksyminen mahdollistaa yhä suuremmat ihmisoikeusloukkaukset ja siksi kaikki ovat vastuussa sen torjumisesta.

Julkaistu: 13.1.2017

Ilse Paakkinen

Kirjoittaja on teologian tohtori, joka tutkii sukupuolittunutta vihapuhetta historiallisena ilmiönä keskittyen myöhäiskeskiajan ja varhaismodernin ajan teksteihin.

Asiasanat: vihapuhe, tasa-arvo, sukupuoli, some, suvaitsevaisuus, etiikan historia

Kirjallisuus

Christine de Pizan (1989), The Book of the City of Ladies, transl. Earl Jeffrey Richards, New York, Persea Books.

Paakkinen, Ilse (2016), Gender and Defence of Women in Christine de Pizan’s Thought. Helsinki: University of Helsinki.

Koivuranta, Esa (2017), Tytär kuoli, netin vihapuhe vain jatkui – isä sai tarpeekseen: ”Haluammeko tällaista Suomea. Kysyn sitä jokaiselta.” YLE. http://yle.fi/uutiset/3-9381257 (1.1.2017)

Pettersson, Maria (2016), ”Suuri vihaviestikilpailu ratkeaa tänään– Raati arvioi bloggaajan saamat vihaviestit” Ave Maria. http://blogit.image.fi/avemaria/vihaviestikilpailu/ (9.10.2016)

Suni, Anna-Kaisa (2016) Raiskausuhkaukset ovat muuttuneet normaaleiksi. Vihreä lanka, 8.3.2016.

Vihamuki. Puhdasta suomalaista vihaa jo vuodesta 2015. http://vihamuki.tumblr.com (haettu 7.5.2016).