Yhteiskunnallisen päätöksenteon muodot näyttävät olevan moderneissa länsimaisissa demokratioissa kriisissä. Yhdysvaltain presidentinvaalien ja Brexit-äänestyksen lopputulokset ja oikeistopopulismin nousu Euroopassa kertovat kasvavasta epäluottamuksesta liberaalidemokraattista päätöksentekoa kohtaan. Samaan aikaan Suomessa äänestysprosentit laskevat vuosi vuodelta. Polarisoitunut yhteiskunnallinen keskustelu on tuonut demokraattisen päätöksenteon peruskysymykset julkiseen keskusteluun. Mikä mahdollistaa demokratian toiminnan samaan aikaaan kun sen perusperjaatteet tulevat yhä useammin kyseenalaistetuiksi?
Yksi tapa käsitellä näitä ongelmia on pohtia demokratian auktoriteetin kysymyksiä.
Venäläissyntyinen ranskassa toiminut filosofi Alexandre Kojève jaotteli kirjassaan La Notion de l’autorité (1942) auktoriteetin neljään perustyyppiin: Isän auktoriteettiin lapsiinsa, herran auktoriteettiin orjaan, johtajan auktoriteettiin johdettuihin ja tuomarin auktoriteettiin oikeuslaitoksessa. Kojèven mukaan auktoriteetin kaikki variaatiot syntyvät näistä ideaalityypeistä ja niiden yhdistelmistä. Kòjeve kirjoittaa, että auktoriteetti syntyy spontaanisti sen haltijoiden toimista. Siten auktoriteetti ei synny demokraattisessa prosessissa, vaan siirtyy, tai pikemminkin paljastuu, vaalit voittaneen persoonassa.
Vaalit eivät siis Kòjeven mukaan luo auktoriteettia, vaan se on aina olemassa ennen vaaleja. Samasta syystä vaalit koskevat persoonia, eivät koskaan poliittisia periaatteita, sillä vaalit eivät kykene tuottamaan uutta auktoriteettia niiden perusteella. Vaalit ovatkin kuin arvontoja. Parlamentaarisessa demokratiassa parlamentilla on sama, ennen kuninkaalle kuulunut auktoriteetti, joka nyttemmin jakautuu arvonnan kaltaisen prosessin avulla parlamentissa olevalle ihmisjoukolle. Kòjeven analyysia seuraten voidaankin sanoa, että demokraattisessa valtiossa poliittinen valta ja auktoriteetti kuuluvat valtion demokraattisille prosesseille itselleen. Parlamentit ja valtuustot edustavat valtaa, joka kuuluu demokraattiselle järjestelmälle
Demokratian auktoriteetti luo tällä tavalla itselleen sisä- ja ulkopuolen, jonka rajaa se tarkkaan vartioi.
Kòjeve onnistuu kuvaamaan demokraattisen järjestelmän sisäisen auktoriteetin tavalla, joka ehkä tuntuu modernin politiikan seuraajasta vieraalta, mutta jonka avulla voidaan selventää demokraattisten prosessien ja erityisesti vaalien paradoksaalisten lopputulosten piirteitä, kuten esimerkiksi sitä, miten “enemmistön” käsite demokratiassa muodostuu.
Esimerkiksi vuoden 2015 eduskuntavaaleissa 70.1% äänioikeutetuista äänesti. Hallituspuolueita näistä äänesti 57%, eli hieman alle 40% kaikista äänioikeutetuista. Demokraattisessa prosessissa ei kuitenkaan useimmiten puhuta tämänkaltaisen aliedustuksen kysymyksistä, vaan “vahvoista mandaateista”. Mandaatti voi toki olla vahva, mutta sen takaa demokratian auktoriteetti itsessään, eivät vaalit joissa suuri osa ihmisistä ei koe hyödylliseksi tai mielekkääksi äänestää.
Vuoden 2012 kunnallisvaaleissa 58.2% ihmisistä äänesti. Näinkään pieni äänestysprosentti ei ole demokratian auktoriteetille ongelma, vaan kaupungin- ja kunnanvaltuustot täyttyivät edustajista kuten ennenkin. Ehkä vuoden 2017 kunnallisvaalien alla on hyvä hetki pysähtyä miettimään, miten demokraattisen järjestelmän auktoriteettia ja valtaa voitaisiin kaventaa siten, että demokratia itsessään saisi lisää tilaa hengittää. Tämä vaatisi ajattelemaan uudestaan yhteiskunnallisen toiminnan kannalta keskeisiä kysymyksiä, kuten sitä, miten useammat ihmiset voitaisiin sisällyttää demokraattiseen päätöksentekoon tavalla, joka lisäisi kaikkien ihmisten osallistumista ja antaisi entistä laajemmalle joukolle mahdollisuuksia vaikuttaa heidän omiin asioihinsa yhteisen päätöksenteon kautta.
Kirjoittaja Toni Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava.