Covid-19: Utopian päätepiste?

Photo by Markus Spiske from Pexels

Covid-19 -taudin aiheuttama yhteiskunnallinen myllerrys on useimmille suomalaisille ennenkokematon yhteiskunnallinen kriisi. Globaalisti suurta inhimillistä kärsimystä aiheuttava pandemia ei päästä kotiinsa linnoittautunutta ihmistä otteestaan hetkeksikään, vaan jatkuvasti enemmän joukkoviestimiin ja sosiaalisiin medioihin tukeutuva on jatkuvan informaatiotulvan armoilla. Koronavirus on tehnyt lähes kaikista meistä enemmän tai vähemmän erilaisten huhujen ja spekulaatioiden analyytikkoja.

Covid-19 -tautiin ja sitä aiheuttavaan virukseen on näennäisen helppo reagoida ennustamalla totalitarismin taas uutta nousua, kapitalismin loppua, uusien taloudellisten kolonisaatioiden aikaa, rahauudistuksia tai kolonnaa muita ennen äärimmäisinä ja epätodennäköisinä näyttäytyneitä yhteiskunnallisia muutoksia. Koronaviruksen seurauksia ei voida kuitenkaan vielä analysoida. Niitä voidaan ainoastaan spekuloida. Selvää kuitenkin on, että koronavirus on tuonut globaalisti näkyviin mekanismeja, joiden avulla nykyisiä yhteiskuntajärjestyksiä pidetään yllä ja joiden olemassaolo on muuttunut ainakin osittain kyseenalaisiksi. Vanhat talouden ja yhteiskunnallisen toiminnan reunaehdot ovat paljastuneet hiekkaan vedetyiksi viivoiksi ja koronapandemian aiheuttamat talouden elvytystoimet kuten rahan luominen tyhjästä, tuoreet sosiaaliturvan uudistukset, liikkuvuuden ja taloudellisen toiminnan rajoitukset saavat maailman yhtäkkiä näyttämään nurinkuriselta kuin kuvastimesta katsottuna.

Koronaviruksen ilmestyminen on tässä mielessä apokalyptinen tapahtuma sanan varsinaisessa merkityksessä. Se on siis ennen piilotetun asian paljastuminen, salaisuuden kätkeneen verhon nostaminen, joka osoittaa yhtäkkisesti polttavalla kirkkaudella, miten monet ennen itsestään selvinä pidetyt asiat ovatkin kaikkea muuta kuin pysyviä ja vakaita. Filosofi Mark Fisher kirjoitti vuonna 2009 ilmestyneessä kirjassaan Capitalist Realism siitä, miten vuoden 1989 jälkeen kapitalismi on esittänyt itsensä ainoana varteenotettavana yhteiskunnallisena järjestelmänä. Kapitalistinen realismi on Fisherin mukaan ilmapiiri tai tunnelma, joka määrittää kulttuurituotantoa ja työn ja koulutuksen sääntelyä.  Viime viikkoina kuitenkin tällainen ”kapitalistinen realismi” on saanut ainakin jonkinlaisen kolauksen. Juuri ne yhteiskunnallisen toiminnan muodot, jotka ovat markkinoiden ulkopuolisia ovat osoittaneet voimansa. Lisäksi vahvat valtiolliset toimet ovat globaalisti ottamassa tilaa vapaiden markkinoiden hegemonialta.

Hyvä muistutus siitä, miten nykyinen talousjärjestelmä kuitenkin kykenee perinteisesti hyödyntämään pahintakin katastrofia, on Helsingin Sanomien kuvaus siitä, miten kriisin alkuvaiheessa eräs sijoituspankkiiri kertoi halventuvia osakkeita katsoessaan tunteidensa olleen kuin ”[P]ikkupojalla, jolle karkkikaupan ovat aukeavat.” Ajatus siirtymästä pois kapitalistisesta realismista ei siis ole mikään automaattinen reaalinen muutos johonkin muuhun talousjärjestelmään, vaan siirtymä tiedollisissa valmiuksissa ajatella yhteiskunnallisia kysymyksiä uudestaan.

Covid-19 -pandemian aiheuttama muutos perspektiivissä tuo mieleen tilanteen, jota ranskalaisfilosofi Jacques Derrida kutsui messiaaniseksi hetkeksi. Derridalle messiaaninen on kokemuksen universaali rakenne, eikä siis tyhjene sanan uskonnolliseen ulottuvuuteen. Messiaaninen vaatii kaikenlaisen utooppisen ajattelun keskeyttämistä ja välitöntä toimintaa. Messiaaninen siis keskeyttää asioiden tavallisen kulun, ajan ja historian tässä ja nyt. Sen sijaan, että kehittäisimme jonkinlaista ihanneyhteiskuntaa ideoiden tasolla, messiaaninen pakottaa meidät kohtaamaan toiset äärellisinä ja materiaalisina olentoina ja reagoimaan heihin sellaisina.

Tällaisen hetken kohtaaminen vaatii meiltä kaikilta yhdessä eettistä mielikuvitusta, empatiaa ja toisen asemaan asettumista aivan uudella tavalla. Kauhea kriisi, joka erottaa äidit lapsistaan, veljet, siskot, ystävät, perheet ja jopa viholliset toisistaan ei voi koskaan muuttaa maailmaa paremmaksi. Se on kuitenkin paljastanut, miten aikaisemmin itsestäänselvyyksinä pidetyt talouden ja yhteiskunnan reunaehdot ovat aina olleet moraalisia valintoja. Niiden perusteita on syytä uudelleenarvioida tilanteessa, jossa se, mitä perinteisesti on pidetty käytännön realismina, on paljastunut ideologiseksi näkemykseksi siitä, minkälainen maailman pitäisi olla. Ehkä kun näemme toisemme taas kasvoista kasvoihin, voimme nähdä toisemme ja kaiken muunkin paremmin.

Toni Koivulahti on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa ja Sosiaalietiikka.fi:n päätoimittaja.