Avustustyön perusteista ei ole pulaa

Nykymaailman kymmenillä kriisialueilla riittää avulle tarvetta. Niin luonnon kuin ihmisten aiheuttamien kriisien keskellä tarvitaan lääkkeitä, ruokaa ja puhdasta vettä sekä ennen kaikkea osaavia avustustyöntekijöitä. Pulaa on lähes kaikesta – usein edellisten lisäksi ajasta, hyvästä hallinnosta, asianmukaisesta tiedottamisesta ja poliittisesta tahdosta. Kenties pulaa on joskus myös auttamistyön teologiasta ja sosiaalietiikasta.

Avustustyön perusteista ei kuitenkaan ole pulaa. On humanitäärisiä, kristillisiä ja islamilaisia perusteita, on oikeudellisia perusteita ja on arvoperusteita. Ja kyllähän nämä myös innoittavat laajaa auttamistyötä varsinkin silloin, jos riittävä mediahuomio vahvistaa niiden motivointivoimaa.

Vierailu tsunamialueella ja jälkimietteitä

Vajaat kaksi vuotta minulla oli mahdollisuus vierailla Etelä-Intian Tamil Nadussa alueella, jonne tapaninpäivän 2004 tsunami iski pahasti. Minut ottivat mitä ystävällisimmin vastaan kaksi Intian Luterilaisen Maailmanpalvelun (Lutheran World Service India Trust, LWSIT) työntekijää. He kertoivat, että aluksi avustusjärjestöjä kyllä tuli kyseiselle Chidambaramin alueelle paljon. Mediakohun laannuttua useimmat kuitenkin myös lähtivät melko pian.

Kalastajia Tamil Nadun rannikolla
Kalastajia Tamil Nadun rannikolla (Kuva: VP)

LWSIT:n työn painopiste alueella oli yhteisölähtöisessä onnettomuusriskiin varautumisessa ja rannikon suojelussa. Työhön oli kuulunut monenlaisten elinkeinonharjoittajien auttamista, esimerkiksi ompelukoulutusta ja kalastajien tukemista. Vuonna 2013 hanketta oltiin kuitenkin vähitellen lopettelemassa (ks. myös LWSIT 2013, 20-21).

Oliko työ siis tullut valmiiksi? Ei lainkaan. Esimerkiksi kalastajat kertoivat, ettei rannikon ja jokien vesitilanne ole palautunut tsunamin jälkeen läheskään normaaliksi. Avomerikalastajille ostettiin kyllä uusia veneitä. Suurelta medialta ovat samalla jääneet enimmäkseen huomaamatta jokikalastajat, joiden saaliit pienenivät dramaattisesti tsunamin ja sitä seuranneiden myrskyjen sekoitettua pohjavesijärjestelmää.

Kyseisen tsunamin kymmenvuotispäivän lähestyessä huomaan miettiväni esimerkiksi moraaliperusteiden voiman riippuvuutta mediahuomiosta. Kriisiavun lisäksi köyhille alueille tarvittaisiinkin käsittääkseni entistä enemmän aitoon kumppanuuteen perustuvaa pitkäjännitteistä yhteistoimintaa. Tämä ei välttämättä edellytä lisää valtiollista kehitysapua, mutta kylläkin lisää pitkäjännitteistä kriisitietoisuutta ja kumppanuusvalmiutta.

Perusteita saattaa olla liikaakin

Yleisinhimilliset perusteet ruohonjuuritason kumppanuusohjelmiin köyhissä maissa ovat useimmiten aivan riittävän selvät. Mutta olisiko esimerkiksi luterilaisen uskon näkökulmasta tarvetta lisätä näihin jotain? Käytännön työn kannalta ei taida useinkaan juuri olla.

Luterilaisten yhteisöjen uskonnollisen identiteetin kannalta on sen sijaan noussut yhä uudestaan tarve sanoittaa auttamistyön motivaatiota myös riittävän selväpiirteisesti Raamattuun, Kristukseen ja seurakuntaan liittyvistä teologioista käsin.

Äskettäin ilmestyneessä artikkelissani luterilaisesta terveystyöstä muutamissa lähinnä globaalin etelän konteksteissa  (kirjassa Lutheran Identity and Political Theology, eds. C.-H. Grenholm & G. Gunner) olen jonkin verran identifioinut näitä. Ihmisarvo ja lähimmäisenrakkaus ovat toki tyypillisesti perusteiden keskiössä. Silti esimerkiksi käsitys Jumalan parantavasta rakkaudesta, ristin teologian ajatus kärsivien näkökulman ensisijaisuudesta sekä opetukset seurakunnasta Kristuksen ruumiina ja profeetallisesta diakoniasta nousevat monissa tutkimissani asiakirjoissa kiinnostavasti esiin.

Välillä huomaan ajattelevani, että onkohan perusteita kristilliselle auttamis- ja terveystyölle tavallaan liikaakin. Ne hyväksytään ikään kuin liian itsestään selvästi pysähtymättä miettimään, millaisiin elämänmuotoihin ja katsantokantoihin ne oikeastaan haastavat – kenties vielä enemmän mahdollisuuksina uuteen kuin velvollisuuksina sinänsä. Jos evankeliumeissa olisi esimerkiksi vain yksi tai kaksi kertomusta Jeesuksesta parantajana, nämä voisivat olla hyvinkin kiistanalaisia: miten kristittyjen siis pitäisi oikeasti välittää lähimmäistensä terveydestä nykytieteen ja globaalin keskinäisriippuvuuden aikakaudella?


Ville Päivänsalo, TT, dos.

Kirjoittaja on globaalin teologian, maailmankuvien ja aatevirtausten apulaisprofessori Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa

Author: Ville J Päivänsalo

Ville Päivänsalo Olen teologisen etiikan ja sosiaalietiikan dosentti. Toimin sopimusperustaisesti tuntiopettajana Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa ja niin ikään sopimusperusteisesti pappina rippikoulutyössä. I hold a ThD (2005) and a title of docent in teological and social ethics (2010), University Helsinki, having previously served there e.g. as Acting University Lecturer in Systematic Theology (the latest appointment till the end of 2017), Acting Professor of Social Ethics (11 months), and as Assistant Professor in Global Theology, Worldviews and Ideologies (2012-2016). Presently I teach there, at the Faculty of Theology, courses as agreed, and do youth work (also as agreed) as Evangelical Lutheran pastor. See more: https://culturesethics.wordpress.com.