Helsingin Sanomien Nyt-liitteen artikkelissa ”Pitääkö suvaitsemattomuutta suvaita?” Markus Neuvonen sanoi suvaitsemisen käsitteen olevan eräänlainen merkitystunkio. Se voi tarkoittaa milloin mitäkin eri kontekstista riippuen. Neuvonen hylkäisi käsitteen ja puhuisi suvaitsemisen sijasta hyväksymisestä. Suvaitsemisen ja hyväksymisen käsitteiden välillä on kuitenkin iso merkitysero ja molemmilla käsitteillä on paikkansa. Näiden käsitteiden sekoittaminen toisiinsa yksinkertaistaa sosiaalista todellisuutta.
Suvaitseminen pitää sisällään sen, että suvaitsija ei ole samaa mieltä kohteensa kanssa. Suvaitsemisessa omien näkemysten tai uskomusten ja kohteen välillä on jokin ristiriita. Otetaan esimerkkitilanne, jossa en ole samaa mieltä kanssasi avioliittolaista. Suvaitessaan ihminen ei ryhdy estämään sitä, minkä kokee epämieluisaksi. Vaikka mielestäni käsityksesi avioliittolaista olisi väärin, en halua estää sinua ajattelemasta niin, koska sinulla on oikeus mielipiteeseesi.
Mitä oikeastaan suvaitaan?
Suvaitsemisen luonne muuttuu oleellisesti kohteen muuttuessa. Mahdolliset kohteet suvaitsemiselle voidaan jakaa kolmeen kategoriaan: (1) näkemykset, uskomukset ja mielipiteet, (2) toiminta ja (3) ihminen. Ihmisen itsensä suvaitseminen edellyttää sitä, että suvaitsija suhtautuu negatiivisesti toisen ihmisen olemassaoloon. Ihmisen suvaitseminen perustuu syrjivään asenteeseen, joka pyrkii luokittelemaan ihmisiä heidän olemuksensa perusteella.
Kategoriat (1) ja (2) perustuvat ihmisen kykyihin luoda ja ylläpitää näkemyksiä, uskomuksia ja mielipiteitä sekä toimintaa. Kykyihin perustuva suvaitseminen eroaa ihmisen suvaitsemisesta merkittävästi. Se kunnioittaa ihmistä kyvykkäänä persoonana. Kykyihin perustuva suvaitseminen pyrkii turvaamaan ihmisen oikeuden luoda ja ylläpitää näkemyksiä ja toimintaa. Suvaitseminen kohdistuu esimerkiksi sellaiseen näkemykseen, jota suvaitsija ei pysty allekirjoittamaan.
Kuinka paljon suvaitsemattomuutta olisi siedettävä?
Ihmiseen itseensä kohdistuva suvaitseminen ei ole oikeastaan suvaitsemista ollenkaan. Ihmisiä ei pidä suvaita, vaan tarvittaessa heidän näkemyksiään, uskomuksiaan, mielipiteitään tai toimintaa. Sitä, mikä vaurioittaa ihmisen itsemääräämisoikeutta, ei pidä sietää. Suvaittava toiminta on helppo rajata fyysiseen koskemattomuuteen. Näkemykset, mielipiteet ja uskomukset ovat suvaitsemisen kannalta ongelmallisempia. Niiden kohdalla yhteiskunnallista keskustelua on varmasti hyvä pitää yllä.
Yksi mahdollinen tapa tarkastella suvaitsemista eettisesti on vastavuoroisuuden periaate. Vastavuoroisuus pyrkii rakentamaan ihmisten toimivaa yhteiselämää näkemyseroista ja erilaisuudesta huolimatta. Yksinkertaistettuna se tarkoittaa, että en voi vaatia itselleni sellaista, minkä kiellän toisilta. Esimerkiksi jos en kunnioita homoseksuaalien ihmisoikeusjulistuksessa linjattua oikeutta mennä naimisiin, en voi vaatia, että minun näkemystäni asiasta suvaittaisiin. Tästä ei voi kuitenkaan päätellä a priori, että näkemystäni ei pitäisi suvaita.
Suvaitsemista vai hyväksymistä?
Suvaitseminen ei tarkoita kuitenkaan mielipiteen hyväksymistä. Suvaitseminen on luonteeltaan prosessimaista, kun taas hyväksyminen on luonteeltaan kertaluontoista. Prosessinomaisuus ja kertaluonteisuus tulevat esille jo käsitteiden kielellisessä käyttöyhteydessä. Esimerkiksi “suvaitsen mielipidettäsi” tai “hyväksyn mielipiteesi”.
Suvaitseminen pitää sisällään mahdollisuuden ottaa kantaa epämieluisaan näkemykseen. Suvaitseminen ei siis lopeta moraalista keskustelua, vaan on pikemminkin sen perusta. Hyväksymisessä keskustelu ei ole tarpeellista tai perusteltua. Keskustelu päättyy, koska hyväksyjä on samaa mieltä asiasta.
Suvaitessa ei aktiivisesti estetä suvaittavan kohteen olemassaoloa, mutta ei allekirjoiteta sitä. Suvaitsija voi ajatella, että erilaiset näkemykset ovat hyvästä, mutta hän ei silti kannata suvaitsemaansa asiaa. Olen Neuvosen kanssa samaa mieltä, ettei suvaitsemista ole syytä tavoitella itseisarvona. Suvaitseminen on ihmisten eroja korostavaa, sillä se keskittyy aina ihmisiä erottaviin asioihin yhdistävien sijasta. Moniarvoisessa yhteiskunnassa tarvitaan kunnioittavaa ja tunnustavaa suhtautumista ihmisiin. Suvaitseminen on tarpeellinen rakenne, mutta ei riittävä. Kunnioitukseen ja tunnustamiseen verrattuna suvaitseminen ja suvaitsevaisuus ovat aivan liian niukkoja käsitteitä.
Iiro Salminen, TK, on sosiaalietiikan pääaineopiskelija, joka viimeistelee graduaan suvaitsemisen ja vastavuoroisen tunnustamisen käsitteistä
Kuva: Katariina Väisänen