Tekijä: graduparaati

Taustaa

Kotitalous on peruskoulussa oppiaine, jonka opetus sijoittuu tyypillisesti yläkoulun alkuun. Kaikille yhteisenä oppiaineena sitä saattaa olla vain yhden lukuvuoden aikana. Sen vuoksi koulussa opittavien kotitaloustaitojen harjoittelu loppuu siihen, mikäli oppilas ei valitse kotitaloutta valinnaiseksi aineekseen. Lisäksi kotien kyky ja halukkuus opettaa lapsilleen kotitaloustaitoja ja ottaa heitä mukaan päivittäisiin askareisiin vaihtelee suuresti. Koska arjesta on tullut yhä monimutkaisempaa ja yhä useammalla aikuisella on vaikeuksia hallita arkeaan, olisi erittäin tärkeää, että oppilaat haluaisivat jatkaa kotitaloustaitojen harjoittelua koulussa myös vapaaehtoisesti valinnaisaineissa.

Tavoitteet

Tämän Pro gradu -tutkielman tavoitteena oli aluksi kuvata ja kartoittaa koulujen tapaa muodostaa valinnaisainetarjotinta. Tarkoituksena oli selvittää, millaiset asiat vaikuttivat oppilaille tarjottavien valinnaisaineiden muodostamiseen. Samalla otin selvää, millainen tämä muodostusprosessi on, kauanko siinä kestää ja ketkä kaikki siihen osallistuvat.

Tutkielmani toisena tavoitteena oli ymmärtää, millaisilla syillä oppilaat valitsivat tai eivät valinneet kotitaloutta valinnaiseksi aineekseen. Kotitalouden valinneita oppilaita haastattelemalla voitiin ymmärtää syitä, mitkä asiat tekevät kotitalouden opiskelusta vetovoimaista ja mukavaa. Toisaalta erittäin tärkeää oli myös löytää syitä, miksi kotitaloutta ei valittu valinnaiseksi aineeksi. Ymmärtämällä näitä syitä, voivat kotitalousopettajat huomioida opetuksessaan näitä asioita ja siten saada oppilaita innostumaan kotitalouden opiskelusta ja valitsemaan kotitalouden useammin valinnaiseksi aineeksi. Siten oppilaat pääsisivät kehittämään kotitaloustaitojaan koulussa lyhyen kaikille yhteisen osan jälkeenkin. Sillä saattaa olla suuri vaikutus heidän kotitaloustaitojensa kehittymisen ja sen vuoksi myöhemmän arjenhallinnan taitojensa kannalta.

Kaiken kaikkiaan oli tarkoitus selvittää, millaisia asenteita koulutuksen järjestäjällä ja oppilailla on kotitalous -oppiainetta kohtaan. Tutkin asiaa valinnaisaineopiskelun näkökulmasta.

Toteutus

Tutkimus toteutettiin laadullisin menetelmin keräämällä kaksi eri aineistoa – toinen koulutuksen järjestäjän näkökulmasta ja toinen oppilaiden näkökulmasta, teemahaastattelujen avulla. Koulutuksen järjestävää koskevaan haastatteluun osallistui yksi eteläsuomalaisen yläkoulun rehtori ja oppilaita koskeviin haastatteluihin osallistui samasta koulusta 10 vapaaehtoista oppilasta, jotka olivat tehneet valinnaisainevalintoja yläkouluaikana. Suurimmalla osalla heistä oli kotitalous valinnaisena, mutta haastatteluihin osallistui myös oppilaita, jotka eivät olleet valinneet kotitaloutta valinnaisaineekseen. Haastattelut litteroitiin ja analysoitiin sisällönanalyysillä teoriaohjaavasti.

Tulokset

Valinnaisainetarjottimen laatimisen prosessi lähti liikkeelle edellisen tarjottimen muutostarpeesta, joka aiheutui valtakunnallisten opetussuunnitelmien uudistumisesta. Valinnaisainetarjottimen laadintaa ohjailivat valtakunnalliset ja paikalliset linjaukset sekä oppilaiden mielenkiinnon kohteet ja tulevaisuuden osaamistarpeet.

Oppilaiden valinnaisainepäätöksiin vaikutti eniten heidän oma mielenkiintonsa opiskella valitsemiaan valinnaisaineita ja kokemus kivoina pitämistään oppiaineista. Eroja kotitalouden valinneiden ja jotain muuta kuin kotitaloutta valinneiden välillä tuli siinä, kuinka stressaavana tai helppona kotitalouden tunteja pidettiin ja kuinka hyviksi omat kotitaloustaidot koettiin. Kotitaloustunneilla stressanneet ja omat kotitaloustaidot huonoiksi kokeneet oppilaat valitsivat tyypillisesti jotain muuta kuin kotitaloutta, sillä valinnaisaineiden opiskelulta haettiin rentouden ja mielekkyyden tunteita.

Iiris Wilenius

”Kotitaloustaitoja oppii kotonakin helposti, muiden aineiden asioita ei” – Yläkoulun valinnaisainetarjottimen muodostuminen ja oppilaiden näkemykset kotitalouden valitsemisesta valinnaisaineeksi

Tutkimuksen taustaa

Suomen kansalaisista kuudella prosentilla on metsästyskortti, mikä kertoo siitä, että suomalaiset ovat edelleen Euroopan innokkainta metsästäjäkansaa. Metsästyskortin lunastaneiden määrä kasvaa vuosi vuodelta ja vuonna 2020 riistanhoitomaksun maksoivat yhteensä 310 074 metsästäjää. Metsästys on aina ollut vahvasti läsnä suomalaisten elämässä ja kulttuurissa, eikä suosio ole hiipumassa, vaikka sen välttämättömyys ruoan hankinnan kannalta onkin poistunut. Metsästys voidaan marjastuksen, sienestyksen ja kalastuksen tavoin käsittää luonnonvarojen talteen ottamisena. Saaliiksi saatavia riistaeläimiä voidaan hyödyntää monin eri tavoin, kuten esimerkiksi nahka- tai koruteollisuudessa, mutta ylivoimaisesti suurimpana hyödykkeenä pidetään edelleen lihaa, joka suurimmaksi osaksi hyödynnetään metsästäjän omassa kotitaloudessa. Toisaalta riistalihan avulla pyritään myös enenevässä määrin vastaamaan valistuneiden nykykuluttajien huoliin tämän päivän lihantuotannon sekä ylipäätään kulutuksen kestävyydestä.

Tavoitteet

Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää suomalaisen metsästyskulttuurin nykytilaa.  Tutkimuksen avulla pyrittiin selvittämään, miksi uudet sukupolvet valitsevat yhä uudelleen metsästyksen harrastuksekseen. Metsästykseen liittyy vahvasti riistalihan käyttö, joten tavoitteena oli myös selvittää riistalihan merkitystä metsästystä harrastavien kotitalouksissa.

Toteutus

Tutkimus toteutettiin laadullisen tutkimuksen menetelmin. Tutkimuskysymyksiin etsittiin vastauksia 15 teemahaastattelun avulla kesällä 2022 ja informantteina toimivat metsästystä harrastavat aikuiset. Teemahaastattelujen avulla kerätty aineisto analysoitiin aineistolähtöisesti teemoittelua apuna käyttäen.

Tulokset

Suomalainen metsästyskulttuuri on pysynyt vakaana, koska yhä uudet sukupolvet aloittavat harrastuksen. Metsästystä ei koeta enää vain suvussa kulkevana perinteenä, vaan harrastus voidaan aloittaa myös kavereiden tai puolison innoittamana. Samalla myös metsästysharrastuksen merkitys on muuttunut. Yhä useampi hakee harrastukseltaan kiireetöntä vapaa-ajan viettoa kavereiden kanssa, johon kuuluu hyvin syöminen ja juominen, saunominen sekä keskustelut samanhenkisten ihmisten kanssa. Vaikka metsästyksen luonne onkin osiltaan muuttunut enemmän arjesta irtautuvaksi vapaa-ajan vietoksi, niin kunnioitus luontoa ja riistaeläimiä kohtaan on korkealla. Kavereiden kanssa vietetty aika on monelle tärkeää, ei se ole mitenkään poistanut tarvetta kyetä itse hankkimaan ravintoa. Harrastajat pitävät tärkeänä itse metsästyksessä sekä lihan käsittelyssä tarvittavia taitoja. Elävän riistaeläimen matka metsästä kotitalouksien ruokapöytään vaatii taitoa. Kunnioitus saalista kohtaan näkyy siinä, että eläintä ammutaan vain, kun onnistunut riistalaukaus on mahdollinen. Lisäksi ampumista harjoitellaan, mitään turhaa ei ammuta ja kaikki mitä saadaan saaliiksi, käytetään mahdollisimman tarkkaan ja lihat käsitellään niin, että niistä saadaan ensiluokkaista ravintoa.

Riistalihalla on useita käyttötarkoituksia metsästävien kotitalouksissa. Usein riistalihaa tarjotaan juhlapyhinä tai vaihtoehtoisesti sillä täydennetään suurimmaksi osaksi kasviproteiineista koostuvaa ruokavaliota. Osalle kotitalouksista riistaliha merkitsee omavaraisuutta sekä irtautumista karjateollisuuden tuottamista lihatuotteista. Metsästysharrastajat kokevat tärkeänä myös, että heidän lapsensa näkevät, mitä harrastus on. Perinteisten kädentaitojen vaaliminen, selviytymistaitojen oppiminen sekä omavaraisuuteen pyrkiminen nähtiin tärkeänä opettaa omille lapsille. Yhä enemmän teknologisoituvassa maailmassa on erittäin tärkeää, että myös perinteisiä kädentaitoja arvostetaan ja varsinkin se, että niitä myös edelleen osataan. Metsästysharrastuksen myötä lapsi oppii, että lihansyönti vaatii aina jonkun elävän eläimen kuoleman. Kun metsästys ja saaliin käsittely tehdään eläintä kunnioittavasti, on se lapselle luonnollinen tapa oppia elämän kiertokulkua.

Kaisa Häyrinen

”Määräysten mukaisesti ja eläimiä kunnioittaen”

Metsästäjien näkemyksiä harrastuksestaan sekä riistalihan käytöstä

Koronapandemian alkaessa opettajat joutuivat uudenlaiseen tilanteeseen, jossa heidän täytyi hyvin nopeasti siirtyä lähitöistä etätöihin koulujen sulkeutuessa väliaikaisesti. Aiempaa kokemusta etäkoulussa opettamisesta ei ollut ja tilanteeseen täytyi mukautua lyhyessä ajassa. Tavallisesti opettajan työpäivä sisältää lukuisia kohtaamisia niin oppilaiden kuin kollegojen kanssa. Tässä tutkielmassa tarkastellaan opettajien työintoa epävarmuutta herättäneessä tilanteessa koronapandemian vallitessa.

Tavoitteet

Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää suomalaisten peruskoulun opettajien työhyvinvointia koronapandemian alussa keväällä 2020 tarkastelemalla heidän työintoa ja psykologisia perustarpeita.Lisäksi tutkittiin opettajien itsearvioitujen digitaitojen sekä sukupuolen yhteyttä työintoon. Työinto jaetaan kolmeen ulottuvuuteen, joita ovat tarmokkuus, omistautuminen ja uppoutuminen. Psykologisia perustarpeita ovat autonomia, kyvykkyys ja yhteenkuuluvuuden tunne. Aikaisempien tutkimusten perusteella on löydetty yhteys opettajien työinnon ja psykologisten perustarpeiden väliltä. Psykologisten perustarpeiden täyttyessä koetaan työintoa. Opettajien hyvinvointia on tärkeää tutkia, sillä opettajan hyvinvointi heijastuu oppilaisiin.

Menetelmät

Tutkimus toteutettiin kvantitatiivisena ja tutkimuksen aineisto oli osa kansallista Bridging the Gaps -tutkimusta ja opettajat olivat vastanneet siihen anonyymisti verkkokyselyllä keväällä 2020. Tutkimukseen rajattiin 717 peruskoulun opettajaa, joista 85% oli naisia ja 14% miehiä. Vastaajien ikä vaihteli 23 ja 65 ikävuoden välillä. Aineistoa analysoitiin korrelaatiokertoimen avulla sekä hierarkkisella regressioanalyysillä.

Tulokset

 Opettajien psykologisista perustarpeista autonomia ja kyvykkyyden tarve olivat positiivisesti yhteydessä niin tarmokkuuteen, omistautumiseen kuin uppoutumiseenkin. Yhteenkuuluvuuden tarve ei ollut yhteydessä tarmokkuuteen, omistautumiseen ja uppoutumiseen. Paremmat digitaidot olivat yhteydessä tarmokkuuteen. Naiset kokivat enemmän työintoa kuin miehet. Jatkossa olisi tärkeää vahvistaa opettajien yhteenkuuluvuuden tarvetta, sillä opettajien psykologisten perustarpeiden täyttymisen pitäisi vahvistaa heidän työintoaan. Työintoa kokevalla opettajalla taas on monia positiivisia vaikutuksia niin opettajaan itseensä, oppilaisiin kuin työyhteisöönkin. Erityisesti lämpimät välit oppilaiden kanssa vahvistavat opettajan yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Heidi Hytönen

Pro gradu: Opettajien työinto ensimmäisenä pandemiakeväänä 2020

Tutkimuksen taustaa ja merkitys 

Luokanopettajien työssä jaksaminen kuin myös inkluusio ovat puhuttaneet viime aikoina. Aiemmat tutkimukset ovat esittäneet, että opettajien työssä jaksamiseen vaikuttaa se, ovatko työn vaatimukset ja käytettävissä olevat resurssit tasapainossa vai eivät. Tämä näkökulma nousee erityisesti tärkeäksi, kun inkluusiosta on kyse, koska inkluusion on koettu lisäävän työmäärää ja varsinkin käyttäytymisongelmat, joita inklusiivisilla luokilla esiintyy, on todettu kuormittaviksi. Inkluusiosta on myös nostettu resurssien puute, mistä syystä haasteisiin ja inkluusion tuomiin vaatimuksiin ei pystytä niin hyvin vastaamaan. Tästä syystä tätä aihetta onkin tärkeä tutkia vielä lisää.   

Tavoitteet  

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten inklusiivisen luokan opettaminen vaikuttaa luokanopettajien työssä jaksamiseen. Tutkielmassa selvitetään millaisia vaatimuksia inklusiivisuus tuo tullessaan sekä millaisia resursseja luokanopettajilla on käytössään. Lisäksi selvitetään, mitkä tekijät erityisesti haittaavat jaksamista ja miten ne vaikuttavat jaksamiseen sekä mitkä tekijät tukevat sitä.  

Tutkielman toteutus  

Tämä tutkielma toteutettiin laadullisena tutkimuksena. Laadullinen aineisto hankittiin puolistrukturoiduilla yksilöhaastatteluilla, eli haastatteluissa oli valmis haastattelurunko pää- ja tarkentavine kysymyksineen. Haastateltavia oli yhteensä neljä ja he toimivat inklusiivisten luokkien luokanopettajina. Aineisto analysoitiin sisällönanalyysin avulla.   

Tulokset ja johtopäätökset  

Inkluusion tuomat työn vaatimukset ja käytössä olevat resurssit jaoteltiin henkilökohtaisiin, luokkahuonekohtaisiin ja institutionaalisiin kategorioihin. Inkluusion tuomia vaatimuksia, jotka koettiin erityisesti jaksamista haittaavaksi, olivat riittämättömyyden tunne yhdistettynä liian haastavaan työhön, mikä käsitti liikaa tukea tarvitsevia oppilaita luokassa liian vähäisillä resursseilla, ja erityisesti liian vähällä aikuisresurssilla. Aikuisresurssilla tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä, että on aikuisia käytettävissä, olivat he erityisopettajia, luokanopettajia, koulunkäynnin ohjaajia yms. Lisäksi erityisesti oppilaiden käytösongelmat ja työtehtävien suuri määrä mm. asiakirjatyön myötä koettiin jaksamista heikentäväksi. Resursseja ja jaksamista tukevia tekijöitä olivat hyvä ilmapiiri, työkavereiden, johdon ja vanhempien tuki ja yhteisopettajuus sekä yksinkertaisesti se, että resursseja olisi tarpeeksi ja oikeanlaisia. Tärkeimpiin resursseihin koettiin myös pienempi määrä oppilaita, esimerkiksi jakotuntien myötä.

Luokanopettajien jaksamisen heikentyminen näkyi mm. nukkumisvaikeuksina, itkuisuutena, hermojen kiristymisenä ja vetäytyvyytenä sekä epätoivon ja ahdistuksen tunteina. Luokanopettajat kokivat innostuneisuutensa ja työmotivaationsa laskevan sekä opetuksen kärsivän, kun jaksaminen oli heikompaa. Johtopäätöksenä voidaankin todeta, että inklusiivisen luokan opettaminen voi heikentää luokanopettajien jaksamista, jos resurssit eivät kohtaa vaatimuksia. 

Tämän tutkimuksen aineisto oli pieni, mutta silti mielenkiintoisia asioita haastatteluista nousi esille ja kuvaavat ilmiötä. Aiheesta olisi mielestäni tärkeä tutkia vielä isommalla skaalalla ja vertailla myös erilaisia inklusiivisia luokkia ja niitä opettavien luokanopettajien työssä jaksamista keskenään.

Katja Söderqvist

Luokanopettajien työssä jaksaminen inklusiivisessa luokassa – Jaksamista kuormittavat ja edistävät tekijät

Tutkimuksen taustaa ja tavoitteet
Yhteisöllisyys on ollut pinnalla jo pitkään. Se on ikään kuin tämän päivän sana ja periaate. Yhteisöllisyyden merkitys on korostunut etenkin koronapandemia-aikana, jolloin perinteiset yhteisölliset tapahtumat, aktiviteetit ja muu toiminta on ollut kiellettyä. Koronapandemia on rajoittanut myös koulujen yhteisöllistä toimintakulttuuria.

Tutkielman tarkoituksena oli kartoittaa koulujen yhteisöllistä toimintakulttuuria rehtorien näkökulmasta. Tutkielman tarkoitus oli selvittää ensinnäkin, mitä rehtoreiden mielestä yhteisöllisyydellä koulussa tarkoitetaan ja miten yhteisöllisyys ilmenee heidän koulussaan. Toisena tarkasteltiin koulujen toimintakulttuuria yhteisöllisyyden näkökulmasta. Kiinnostuksen kohteena oli, miten yhteisöllisyys näkyy koulujen arvoissa ja tavoitteissa sekä minkälaista yhteisöllistä toimintaa kouluissa on. Toimintakulttuuriin liittyen selvitettiin, miten ammatillisesta vuorovaikutuksesta huolehditaan kouluissa sekä miten opettajien välistä yhteistyötä pyritään edistämään. Viimeinen toimintakulttuuriin liittyvä näkökulma oli johtajuus. Tarkoituksena oli selvittää, millaisena rehtorit kokevat oman roolinsa yhteisöllisyyden näkökulmasta, ja miten he voivat omalta osaltaan edistää yhteisöllisyyttä koulussa. Kolmas teema liittyi koronapandemia-aikaan. Tavoitteena oli selvittää, miten koronapandemia on vaikuttanut koulujen yhteisölliseen toimintakulttuuriin, miten yhteisöllisyyttä on pyritty edistämään pandemia-aikana, sekä onko koronapandemialla ollut jotakin positiivisia vaikutuksia koulujen yhteisölliseen toimintakulttuuriin.

Tutkimuksen toteutus
Tutkielma toteutettiin laadullisena tutkimuksena, jonka tutkimusote on fenomenografinen. Aineisto kerättiin puolistrukturoituna haastatteluna eli haastattelussa oli valmis haastattelurunko. Haastatteluun osallistui kuusi Porvoon suomenkielisten peruskoulujen rehtoria. Koulut erosivat toisistaan sekä kokonsa, sijaintinsa sekä oppilasiaineksensa puolesta. Haastattelut toteutettiin etänä Zoomissa loppukeväästä 2022. Haastattelut tallennettiin ja litterointiin. Litteroitu aineisto analysoitiin fenomenografisen tutkimuksen analyysin mukaisesti.

Tutkimuksen tulokset
Yhteisöllisyyden kuvailussa korostui yhteinen tekeminen, hyvä yhteistyö ja hyvä olo yhteisössä. Yhteisöllisyyttä edistäviksi rakenteiksi rehtorit mainitsivat yhteistyön, oppilaiden osallisuuden, yhteiset säännöt ja tavoitteet sekä avoimuuden. Yhteisöllisyys arvona ilmeni koulujen toimintatapojen taustalla ja yhteisöllisyys tavoitteena puolestaan nousi arvoista. Yhteisöllistä toimintaa oli muun muassa yhteiset tapahtumat, retket ja aktiviteetit. Ammatillista vuorovaikutusta edistettiin pääasiassa yhteissuunnitteluajalla. Rehtorin rooli yhteisöllisyyden näkökulmasta oli olla sen johtaja tai mahdollistaja. Rehtorin tuli lisäksi olla kiinnostunut aiheesta, avoin ja arvostava. Kouluyhteisön yhteistyötä pyrittiin edistämään muun muassa jaetulla johtajuudella. Koronapandemialla ei ollut positiivisia vaikutuksia yhteisöllisyyteen, mutta se korosti yhteisöllisyyden arvoa ja paransi opettajien tieto- ja viestintäteknologisia taitoja.

Paula Vesa

Koulun yhteisöllinen toimintakulttuuri koronapandemian aikana rehtorin näkökulmasta

Opettajien työhyvinvointi ja alanvaihto ovat puhuttaneet viime aikoina niin sosiaalisessa mediassa, kuin julkisessa keskustelussakin, ja alanvaihdon lisääntynyt harkinta on näkynyt myös tutkimuksissa. Opettajien alanvaihdon takana olevia syitä on tärkeää tutkia, sillä opettajien työhyvinvointi vaikuttaa merkittävästi myös oppilaiden koulunkäyntiin, ja lisäksi opettajien alanvaihto voi pahimmillaan johtaa jo joissakin maissa koettavaan opettajapulaan.

Tämän pro gradu- tutkielman tarkoituksena olikin selvittää sitä, mitkä syyt vaikuttivat entisten opettajien päätökseen vaihtaa alaa ja mitä muutoksia opetusalalle kaivattaisiin. Olin lisäksi tutkimuksessa kiinnostunut työssä kuormittaneiden ja työhön kiinnittäneiden tekijöiden, sekä opettajaopintojen aikaisten ajatusten yhteyttä alanvaihtopäätöstä selittäviin tekijöihin.

Tutkimuksen toteutus

Tutkimukseen osallistui kahdeksan peruskoulussa opettanutta entistä opettajaa. Tutkimusaineisto kerättiin puolistrukturoitujen teemahaastatteluiden avulla ja analysoitiin teema-analyysin keinoin. Haastatteluihin osallistuneista entisistä opettajista kuusi oli työskennellyt luokanopettajana ja kaksi erityisluokanopettajana.

Tutkimuksen tulokset:

Tutkimuksen tulosten mukaan alanvaihtopäätöksen takana oli useita samanaikaisia syitä. Päätöstä selitettiin sekä koulusta pois työntäneillä, että muualle vetäneillä tekijöillä. Merkittävimmät syyt, joilla haastateltavat alanvaihtoa selittivät, olivat resurssien vähyys, työolosuhteet, omaan työhön vaikuttamisen mahdollisuuksien ja autonomian tunteen väheneminen, halu kehittää itseään sekä uusi kiinnostava työpaikka.

Haastateltavat olisivat kaivanneet työhönsä lisää resursseja, parempia työoloja ja työehtoja, erilaisia etenemismahdollisuuksia sekä mahdollisuuksia kehittää työyhteisöä ja aikaa reflektoida työtä yhdessä. Lisäksi tämän tutkimuksen mukaan opintojen aikaiset ajatukset opettajana työskentelystä vaihtelivat, ja niillä oli yhteys myös siihen, millä syillä lopettamispäätöstä selitettiin. Osa haastateltavista oli jo opiskeluaikoinaan ajatelleet, etteivät todennäköisesti tule työskentelemään opettajana koko työuraansa, ja he myös selittivät lopettamispäätöstään muualle vetäneillä tekijöillä enemmän kun he, jotka eivät olleet opiskeluaikoina ajatelleet vaihtavansa alaa.

Mitä tulevaisuudessa?

Tämän tutkimuksen tuloksia on mahdollista hyödyntää monin eri tavoin. Vaikka kyseessä on pienen joukon kokemukset alanvaihdon takana olevista syistä, avaa se varmasti ainakin jossain määrin ilmiötä myös suuremmassa mittakaavassa. Koulumaailmaamme on tärkeää kehittää siihen suuntaan, että siellä viihtyvät sekä oppilaat, että koulujen henkilökunta. Tässä kehittämistyössä tulisikin ottaa huomioon opettajien toiveet siitä, mitä muutoksia kouluihin kaivattaisiin, ja tämän tutkimuksen tulokset avaavatkin entisten opettajien näkemyksiä näistä muutostarpeista. Vaikka tähän tutkimukseen osallistuneista entisistä opettajista lähes kaikki pitävät paluuta opettajantyöhön epätodennäköisenä, on entisten ja nykyisten opettajien tarpeita ja kokemuksia tärkeää kuulla, sillä se voi olla yksi avaimista opettajien alanvaihdon ehkäisemiseen.

Pihla Rehunen

Miksi opettajat vaihtavat alaa?
Opettajien kokemuksia lopettamiseen johtaneista syistä

Tutkimuksen taustaa ja merkitys 

Induktiovaiheen eli työuran alkuvaiheen tiedetään olevan opettajille rankkaa aikaa. Erityisen työlääksi induktiovaiheen tekee suuri työmäärä ja uusien ammatillisten taitojen opetteleminen. Induktiovaihe on merkittävää aikaa, sillä opettajat tekevät yleensä sen aikana päätöksen työuran jatkuvuudesta.  Suomessa on arvioitu, että opettajista 10–20 % jättävät ammattinsa ensimmäisten työvuosien aikana. Opettajat lähtevät ammatistaan omasta päätöksestään ja työstressin on huomattu olevan yleisin syy alanvaihtoon. Opettajien alanvaihto on sekä kansainvälinen, että kansallinen ongelma Suomessa. Näin ollen ajattelen, että vasta aloittaneiden opettajien työssä jaksamiseen tulisi kiinnittää lisää huomiota.  Induktiovaiheen työssä kuormittumisen kokonaisvaltainen ymmärtäminen antaa keinoja parantaa opettajien työssä jaksamista.  

Tavoitteet 

Tutkielmassa tarkastelen induktiovaiheen aineenopettajien työn kuormittumisen muotoja sekä työn kuormituksen tekijöitä. Muodostan myös henkilölähtöisellä tutkimusotteella haastatelluista opettajista kuormittavuusriskiprofiileita. Tavoitteena on lisätä ymmärrystä induktiovaiheen aineenopettajien työn kuormittavuudesta, jotta opettajien työoloja voitaisiin parantaa.

Tutkielman toteutus 

Tutkielman aineisto muodostui kuudesta induktiovaiheen aineenopettajan teemahaastattelusta. Aineisto oli osa laajempaa Helsingin, Tampereen ja Itä-Suomen yliopistojen yhteistä Suomen Akatemian rahoittamaa tutkimushanketta: ”Early career Teachers’ Professional Agency across four European countries -Key for Sustainable Educational Change?”. Haastatteluaineistot analysoitiin laadullisen teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin.  

Tulokset ja johtopäätökset

Induktiovaiheen aineenopettajat kokivat työssään paljon kuormitusta. Eniten opettajat kuormittuivat stressistä. Stressiä aiheutti tarvittavan tuen puute, liiallinen työmäärä sekä siihen liitettynä aika paine. Tuloksista tuli esille, että pitkään jatkunut stressi aiheutti työuupumusta. Työuupumuksen kaikki osa-alueet (kyynistyminen, heikentynyt ammatillinen itsetunto, sekä uupumusasteinen väsymys) tulivat esille opettajien kuormittumispuheessa. Induktiovaiheen aineenopettajat olivat siten riskissä uupua työssään liiallisen kuormituksen seurauksena. Tulokset avasivat ymmärrystä siitä, millaisissa tilanteissa iduktiovaiheen opettajat tarvitsevat tukea ja millaisilla tavoilla opettajia voidaan tarvittaessa tukea. Induktiovaiheen opettajat tarvitsisivat paremman perehdytyksen työelämään, koska haastatellut opettajat kokivat työskentelemisen olevan usein sekavaa. Perehdytyksen tarve on tunnistettu jo aikaisemmin, mutta siltikään kukaan haastatelluista opettajista ei ollut saanut perehdytystä eikä mentorointia työelämään siirryttyään. Toisaalta induktiovaiheen opettajien työstä tulisi karsia pois kaikki ”ylimääräinen”, kuten välituntivalvonnat. Näin opettajilla jäisi enemmän aikaa selviytyä kaikista työtehtävistään. 

 

Nimi: Linnea Leppänen 

Gradun nimi: Induktiovaiheen aineenopettajien kokemuksia työssä kuormittumisesta ja kuormitustekijöistä 

Tutkimuksen taustaa

Tämän tutkimuksen tavoite juontui tarpeesta lisätä Suomeen kouluruokailusuositusten (2017) ja perusopetuksen valtakunnallisen opetussuunnitelman (2014) mukaista ja kouluruokailua huomioivaa moniammatillista ruokakasvatusta kouluyhteisöihin. Kouluruokailun yhdistämistä monialaiseksi oppimiskokonaisuudeksi ei nähdä välttämättä heti luonnollisena vaihtoehtona, sillä opetuksen järjestäjällä on vapaus valita, miten monialainen oppimiskokonaisuus toteutetaan. Vastaavanlaista koko koulun lähestymistapaa on jo kansainvälisesti toteutettu lasten ja nuorten terveyden edistämisessä sekä kouluruokailuun liittyen. Toistaiseksi Suomessa kuitenkaan ei ole tutkittu vastaavaa ruokapalvelu- ja opetushenkilöstön välistä yhteistyötä tai kouluruokailun hyödyntämistä monialaisena oppimiskokonaisuutena kouluyhteisöissä.

Tässä tutkimuksessa tavoitteena oli lisätä ymmärrystä koulun sisäisestä moniammatillisesta ruokakasvatuksesta, sillä koulussa tapahtuvalla ohjauksella voidaan mahdollisesti vaikuttaa syömiseen ja ruokaan liittyviin asenteisiin ja käyttäytymiseen, etenkin mitä pienemmästä lapsesta on kyse. Tässä tutkimuksessa tarkoituksena oli selvittää, minkälaisia jännitteitä eli esteitä koulun toimijat kokevat ja nostavat esille osana ruokakasvatukseen liittyvää monialaisen oppimiskokonaisuuden yhteissuunnittelu- ja toimintaprosessia. Lisäksi kiinnostuksen kohteena oli selvittää, millaisiin kompromisseihin eli sopuratkaisuihin toimijat päätyivät kohdatessaan näitä toiminnan aikana ilmenneitä jännitteitä.

Tutkimuksen toteutus

Tämän tutkimuksen aineisto oli kerätty osana RUOKATAJU-hanketta (2020–2022), jossa tarkasteltiin yläkoulukontekstissa ruokaan liittyvää oppimista yhteistyössä ruokapalveluiden ja oppiaineopetuksen kanssa. Tämän tutkimuksen aineistona oli neljän kuukauden kestävä moniammatillinen yhteistyöprosessi, jonka aikana yhdessä opetus- ja ruokapalveluhenkilöstön kanssa suunniteltiin, toteutettiin ja arviointiin monialainen oppimiskokonaisuus. Käytössäni olleet aineistot yhteistyöprosessista kattoivat koko kouluyhteisöä yhdistävän ilmastoruokapäivän suunnitteluvaiheen sekä sen toteutuksen arviointivaiheen, sillä varsinaista toteutusta ei ollut käytössä. Aineiston analyysi toteutettiin teorialähtöisen sisällönanalyysin keinoin.

Tutkimustulokset

Huomionarvoista tutkimustuloksia tarkasteltaessa oli se, että uusia jännitteitä ilmeni koko yhteistyöprosessin ajan. Tämän tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää ymmärryksen lisääjinä siitä, miten moniammatillista ruokakasvatusta tulisi toteuttaa ja kehittää.

Tutkimuksen aineistoissa mukana olleiden toimijoiden kaikista esiin nostamista ja kokemista jännitteistä yli puolet lukeutuivat institutionaalisiin eli koulun sisäisiin jännitteisiin. Suurin osa näistä jännitteistä ilmeni, kun toimijat keskustelivat moniammatillisen yhteistyön jatkuvuudesta ja kouluruokailun laajemmasta integroimisesta koulun muuhun toimintaan. Muun muassa ilmastoruokapäivä näyttäytyi tässä tutkimuksessa kouluille hyvin tyypillisenä päivänä, jonka aikana opetus- ja ruokapalveluhenkilöstö hoitivat omat työnkuvansa toisistaan erillään, vaikka päivän toteutus oli suunniteltukin yhteistyössä osana ruokapalvelu- ja opetushenkilöstöön kuuluvien kesken. Tulkitsin kyseisessä koulussa teemapäivien muodostuneen jonkinlaiseksi rutiiniksi, jota aiempi havainto myös selittää. Tässä kohtaa se saattoi enemmänkin viedä tilaa siltä, että tämänlainen yhteistyö ja monialainen oppimiskokonaisuus olisivat toimineet ”herättelevinä” tekijöinä liittyen laajempaan opetus- ja ruokapalveluhenkilöstön väliseen yhteistyöhön.

Tulokset antoivat myös osviittaa siitä, että hallinnolliset tekijät saattavat haastaa laajempaa moniammatillista yhteistyötä opetusalan kanssa. Liian vähäiset resurssit ja ajan puute estivät ruokapalveluvastaavaa seurustelemasta ja ohjaamasta oppilaita ruokailuhetkinä. Raaka-aineiden tilaaminen, ruoan valmistaminen ja tarjoilu koettiin ruokapalveluvastaavan taholta ammatillisesti merkityksellisemmäksi toisin kuin kasvatuskumppanuus, mikä on tullut ilmi myös aiemmissa tutkimuksissa. Tämän tutkimuksen tuloksista voidaan päätellä, että kouluissa on olemassa jo puitteita tämänlaiselle opetus- ja ruokapalveluhenkilöstön väliselle yhteistyölle. Jatkuakseen se vaatii kuitenkin sitä tukevia resursseja, sillä opetus- ja ruokapalveluhenkilöstön väliseen yhteistyöhön liittyvät haasteet vaikuttavat olevan edelleen samoja kuin 10 vuotta sitten. Nämä samaiset haasteet antavat tietoa siitä, mihin suuntaan tulisi mennä ja minkä käytännössä pitäisi muuttua, ettei ne olisi edelleen pinnalla vuonna 2032.

 

Ida Volotin

Moniammatillinen ruokakasvatus yhteisöllisenä toiminta- ja oppimisprosessina – Jaettuun ruokatajuun kytkeytyvä analyysi

Palautuminen 2000-luvun kiihtyneen työelämän keskellä

Palautuminen on ollut paljon esillä mediassa viime aikoina. Työelämässä tapahtuneet muutokset ovat johtaneet siihen, ettei palautuminen välttämättä tapahdu itsesäänselvästi työpäivän jälkeen: esimerkiksi globaali ympärivuorokauden toimiva talous, epätyypilliset työt ja teknologian kehityksen myötä mahdollistunut liikkuva työ ovat asettaneet palautumiskeskustelun uuteen valoon.

Suoranaisesti persoonallisuuden piirteiden yhteyksiä palautumiseen on tutkittu niukasti. Sen sijaan aiemman tutkimuksen perusteella on näyttöä persoonallisuuden yhteyksistä muihin työhyvinvoinnin indikaattoreihin kuten stressiin, työuupumukseen ja työn imun kokemiseen. Tutkimuskirjallisuus antaa aihetta olettaa, että persoonallisuudella ja palautumisella voisi olla yhteisvaihtelua. Tässä tutkimuksessa oltiin kiinnostuneita siitä, onko persoonallisuudella havaittavissa yhteyttä työstä palautumiseen.

Uusia tuulia psykologisen palautumisen tutkimiseen

Tässä Psycon Oy:n kanssa yhteistyössä tehdyssä pro gradu -tutkielmassa työstä palautumista lähestyttiin yksilöpsykologisesta näkökulmasta, sillä tarkoituksena oli tarkastella Psyconin uuden palautumismittarin Palautumiskompassin validiteettia. Palautumiskompassi on itsearviointikysely, jossa mitataan teorian pohjalta palautumiseen yhteydessä olevien persoonallisuuden piirteiden ilmenemistä yksilötasolla. Kompassin avulla vastaaja voi tarkastella omia palautumista edistäviä, hidastavia ja kontekstisidonnaisesti vaikuttavia persoonallisuuden piirteitä esimerkiksi valmennuksen yhteydessä.

Tutkimusaineisto kerättiin sähköisen palautumisen tarpeen kyselyn avulla Psyconin henkilöarvioinnissa käyneiltä asiakkailta (N=194) ja heidän tuloksensa yhdistettiin henkilöarvioinnin aikana täytettyjen persoonallisuusinventaarien tuloksiin. Aineiston analyysi suoritettiin eksploratiivisen faktorianalyysin, korrelaatiotarkasteluiden sekä lineaarisen regressioanalyysin avulla.

Tutkimuksen tulokset ja merkitys

Tulosten perusteella persoonallisuudella on yhteys työstä palautumiseen, mutta sen selitysosuudet jäävät kuitenkin pieniksi. Tuloksista selvisi, että persoonallisuudella havaittiin yhteys nimenomaan palautumisen tarpeen sosiaaliseen ulottuvuuteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tietyt persoonallisuuden piirteet havaittiin olevan yhteydessä siihen, missä määrin yksilö kokee tarvetta vetäytyä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta töiden jälkeen. Palautumiskompassin mittaamista persoonallisuuden piirteistä optimismilla, suoriutumisen tarpeella ja hallinnan tunteella oli negatiivinen yhteys palautumisen tarpeeseen, kun taas neuroottisuudella ja sosiaalisella estyneisyydellä havaittiin palautumisen tarpeeseen positiivinen yhteys.

Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että työstä palautumista on syytä tarkastella laajana kokonaisuutena, johon vaikuttavat niin yksilölliset tekijät, työympäristö kuin yhteiskunta. Näin ollen tärkeää olisi yhdistää palautumisen yksilö- ja organisaatiotason tarkastelu ja pohtia myös keinoja palautumista tukevan organisaatiokulttuurin vahvistamiseksi. Palautumiskompassin tulosten purkukeskustelussa mittarin tunteva konsultti voi auttaa asiakasta pohtimaan tämän työstä palautumista ja sitä edistäviä keinoja niin yksilötasolla kuin myös laajemmassa johtamisen kehittämisen kontekstissa.

Anna Mäki
Persoonallisuus ja työstä palautuminen – Psycon Oy:n Palautumiskompassin validointitutkimus