Iltasanomien pääkirjoitus 19.2.2021:
“Kuinka lapsuuden kaveruus muuttuu veriteoksi pimeällä pihalla hyisenä joulukuisena yönä? Siihen emme ehkä saa vastausta koskaan. […] Jos kaikki asiaan liittyvät tapahtumat laitetaan yhteen ja analysoidaan huolella, selittäviä asioita teolle ei löydy. Jäljelle jää vain pahuus. Ollaan pahuuden ytimessä, sanan mukaisesti.”
Pahuus on voimakas käsite. Sillä on monipolvinen historia, joka vie tutkijansa yliluonnollisiin voimiin, ihmisluonnon heikkouteen ja toisaalta koko pahuuden käsitteen kyseenalaistajiin.
Pahuus-käsitteen kriitikot tahtoisivat lopettaa koko sanan käytön, koska sen katsotaan olevan vaarallinen leimakirves. Käsitteellä sanotaan olevan vihaa lietsova vaikutus yhteiskunnalliseen keskusteluun ja sisältävän väistämättä yhteyksiä yliluonnollisiin hirviömyytteihin.[1]
Toisaalta inhimillisessä kokemuspiirissä on asioita, jotka tarvitsevat riittävän voimallisen käsitteen tavoittaakseen kokemuksen luonteen. Pelkkä “erittäin ikävä” ei tunnu kuvaavaan sitä, mitä esimerkiksi Helsingin Koskelassa tapahtui joulukuussa 2020.
Koko Suomea ravistelleessa henkirikoksessa 16-vuotiasta uhria pahoinpideltiin raa’asti, häntä nöyryytettiin ja tekoja kuvattiin puhelimilla. Lopulta uhri kuoli saamiinsa vammoihin.
Moraalisen pahuuden määritelmällisiä tunnusmerkkejä on kärsimyksen aiheuttaminen uhrista piittaamatta. Nöyryyttäminen, satuttaminen ja välinpitämättömyys näyttävät todella olevan inhimillisen pahuuden ytimessä.
Koskelan jälkipuinti ja moraalinen raivo
Kun viranomaisten tiedotus Koskelan tapahtumista alkoi, lukijat olivat sietämättömien tunteiden äärellä. Ajatus uhrin kärsimyksestä ja surmaajien psykopaattiselta vaikuttavasta toiminnasta sai toiset mykistymään ja toiset huutamaan.
Monille sokea raivo on tuntunut ainoalta riittävän vahvalta reaktiolta paljastuneiden tekojen epäinhimillisyyteen. Uutisten kommenttipalstoilla on haluttu tekijät loppuiäkseen telkien taakse, ja raaimmissa versioissa on uhattu mennä itse ottamaan tekijät hengiltä.
Järkyttäviä tapahtumia on pyritty analysoimaan kaikissa päämedioissa ja lukuisissa blogiteksteissä. Uhri oli lastensuojelun asiakas, mikä on kääntänyt katseet Helsingin lastensuojelun tilaan ja resurssipulaan. Nuorten psykiatristen palvelujen ja koulun erityisen tuen heikko saatavuus on ollut käsittelyssä. Kaikkeen tähän on vaadittu välitöntä puuttumista ja muutosta.
8.12.2020 Helsingin Sanomat uutisoi, että “syyt epäillyn murhan taustalla ovat epäselviä kaikille osapuolille”. Motiivin puute lisää syitä etsivän ihmisen tuskaa. On saatava selitys, faktoja, edes jotkut raamit kaoottisen pahuuden kokemuksen äärellä. Iltasanomien yllä lainattu pääkirjoitus toteaa, että huolellisen analyysin jälkeenkään ei selityksiä voi löytyä, jäljellä on vain pahuus.
“Pahuus” ei itsessään kuitenkaan ole selitys. Mitä tarkoitetaan, kun sanotaan, että tässä näemme puhtaan pahuuden? Tarkoitetaanko yliluonnollista pahuutta, jotakin Saatanan kaltaista? Vai paljastuuko rikoksentekijöiden todellinen, hirviömäinen olemus rikoksenteon hetkellä ja tuhoaa kuorensa ihmisyyden lopullisesti? Onko pahuus aivojen toimintahäiriössä tai häiriintyneessä kehityksessä? Onko pahuus jotakin, mikä ottaa valtaansa joukkohurmoksessa ja lähes pakottaa nostamaan käden veritekoon?
Analysoida, ymmärtää, hyväksyä?
Jos tieteellinen tutkimus voi tarjota näkökulmia henkeäsalpaavaan tragediaan, on tutkijoilla velvollisuus yrittää piirtää näitä näkökulmia esiin. Pahuuden kokemuksia ei tarkastella siksi, että yritettäisiin selittää pois uhrin kärsimystä tai hyväksyä rikoksentekijöiden teot. Pahuuden kokemuksia tarkastellaan, jotta niistä voi oppia, nähdä vaaran merkit, sysätä kehityksen suunta toisille urille, ennen kuin on liian myöhäistä.
Seuraavassa tarkastellaan mahdollisia vaikuttimia harvinaisen raakaan tekoon johtaneessa kehityksessä. Meillä on aiempaa tutkimustietoa nuorista väkivallantekijöistä, sillä Koskelan tapahtumat eivät valitettavasti olleet ainutlaatuisia.
Tiedämme jotakin alkoholin ja huumeiden vaikutuksesta väkivaltaisuuteen, aivojen kehityksestä, tunne-elämän kehityksestä ja persoonallisuuspiirteistä, jotka liittyvät väkivaltarikollisuuteen. Lisäksi meillä on tutkimustietoa siitä, miten joukossa toimiminen poikkeaa yksin toimimisesta. Mikään näistä ei välttämättä kerro, mitä joukossa tehdyissä veriteoissa täsmälleen tapahtuu, mutta kysyvälle tutkimus voi kertoa jotakin seuraavaa.
Neurobiologiaa ja häiriintynyttä kehitystä
Ihminen on tunnetusti psykofyysis-sosiaalinen olento. Käyttäytymiseemme vaikuttaa psyykkinen kehityksemme ja tilamme, fysiologiamme ja sosiaalinen ympäristömme.
Nuoruusaikana riskikäyttäytyminen lisääntyy ja erityisesti vertaisten joukossa tapahtuva nopeiden palkintojen etsiminen kasvaa.[2] Kun nuoria vakavia rikoksia tehneitä on tutkittu, on löydetty kaksi eri kehityslinjaa: jo lapsuudessa alkanut, vielä aikuisena jatkuva väkivaltaisuus, ja lähinnä nuorena ilmenevä väkivaltaisuus.
Lapsuudesta asti antisosiaalisesti oireilevilla on tyypillisesti geneettisiä, neurobiologisia ja sosiaalisia riskitekijöitä. Vain nuoruusaikana väkivaltaisilla saattavat ennemmin vaikuttaa psykologiset ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvät stressitekijät ja kehitysvaiheeseen liittyvät aivojen rakenteelliset ja toiminnalliset muutokset.[3]
Väkivaltaisilla nuorilla näyttää usein olevan alentunut kyky tuntea syyllisyyttä. Vaje lapsen tai nuoren empatiakyvyssä selitetään perinteisesti varhaislapsuudella ja puutteilla varhaisessa vuorovaikutuksessa. Osa tunne-elämän kehityksen häiriöistä voidaan selittää neurobiologialla, osa turvattomalla kasvuympäristöllä ja väkivallan kokemuksilla.
Mikään yksittäinen fysiologinen seikka ei kuitenkaan selitä, miksi toinen samoista lähtökohdista tuleva päätyy surmaamaan ja toinen ei. Pelkät riskialttiit kasvuolosuhteet eivät sysää väkivaltarikolliseksi. Moni asia ehtii tyypillisesti mennä pieleen ennen äärimmäisiä tapahtumia.
Kasvuympäristön lisäksi surmaajan fysiologiaan vaikuttavat luonnollisesti myös rikoksen tapahtuma-ajan olosuhteet. Tutkimuksissa on havaittu, että väkivallan riski kasvaa, kun ihminen käyttää päihteitä, mutta ei syö.
Kun alkoholia on käytetty paljon ja verensokeri romahtaa, väkivallan uhka kasvaa. On mahdotonta arvioida jälkeenpäin esimerkiksi Koskelan henkirikoksen tekijöiden promillemääriä tai verensokeria, mutta poliisin tiedotteissa on kerrottu ainakin alkoholin käytöstä.
Päihteiden yhteiskäyttö voi moninkertaistaa väkivallan riskin, esimerkiksi alkoholin ja bentsodiatsepiinien samanaikaisen vaikutuksen kohdalla. Koskelan tapauksen vanhin epäilty, jota kuvataan kaikkein eniten väkivaltaa tapahtumailtana käyttäneeksi henkilöksi, sanoi kuulustelussa ”Mulla ei oo mitään käsitystä, miksi tunsin sitä raivoa silloin. En tiedä, kun en oikeastaan tunne edes [uhria]”.
Koskelan tapauksessa ei kyse ollut kuitenkaan täysin impulsiivisesta väkivallanteosta. Tekijät olivat suunnitelleet etukäteen sekä juovansa alkoholia että pahoinpitelevänsä uhria. Surmailta ei ollut ensimmäinen kerta, kun alkoholia oli juotu ja samaa uhria pahoinpidelty, mutta surmailtana väkivalta raaistui huomattavasti.
Tekijöiden puolustusasianajajat ovat vedonneet siihen, että tekijöiden käsitys ihmisruumiin kestävyydestä on perustunut vapaaotteluvideoihin. Voiko olla niin, että 16-vuotias ei ymmärrä, ettei ihmisruumis oikeasti kestä päälle hyppimistä tai jatkuvaa lyömistä? Puberteetti-ikäisten aivojen sisällä tunnetusti käy myllerrys, joka vaikuttaa käyttäytymiseen.
Tieteen parissa vallitsi pitkään teoria poikien aivojen hitaammasta kehittymisestä tyttöjen aivoihin verrattuna. Näyttää kuitenkin siltä, että tuoreemmassa tutkimuksessa ei ole löytynyt aiemmin raportoituja eroja tyttöjen ja poikien aivojen eritahtisesta kasvusta. Synninpäästöä ei voida tässä tapauksessa tarjota siis sukupuolen perusteella.
Joukossa pahuus tiivistyy?
Sosiaalipsykologia on psykologian ja sosiologian väliin sijoittuva tieteenala, joka tutkii vuorovaikutusta yksilön ja hänen sosiaalisen ympäristönsä välillä. Klassinen sosiaalipsykologian alan tutkimus, Milgramin tottelevaisuuskoe, muistuttaa etäisesti niitä Koskelan tapahtumia, joista poliisi on julkisesti tiedottanut.
Stanley Milgram selvitti, olivatko ihmiset valmiita antamaan käskystä viattomille henkilöille sähköiskuja, joiden tiesivät olevan vaarallisia, jopa tappavia. Asetelmassa, jossa todellinen koehenkilö antoi sähköiskun rangaistukseksi väärin vastanneelle ihmiselle, osuus tappavaan sähköiskuun asti edenneistä koehenkilöistä oli 66 %, tietyssä koeasetelmassa jopa 92 %. Koehenkilöt näkivät ja kuulivat rangaistavan kärsimykset, monet olivat itsekin tuskissaan, mutta tottelivat silti määräyksiä.
Koskelan tapahtumissa tekijät ovat kuvannet uhriin kohdistettua väkivaltaa “rankaisuleikiksi”. Emme tiedä, onko Koskelan tapauksessa joku ryhmästä todellisuudessa noussut pahoinpitelyä ohjaavaksi johtohahmoksi. Kuulemisissa epäillyt ovat sysänneet vastuuta väkivallasta toisilleen. Jos väkivaltaa on tehty aiemminkin yksissä tuumin, voidaan tutkimuksista tarkastella toista klassikkoa, Stanfordin vankilakoetta, jossa huomio kiinnittyy sosiaalisiin rooleihin.
Stanfordin vankilakoe, jota Milgramin kokeen tavoin on myöhemmin ankarasti kritisoitu epäeettisestä asetelmastaan, keskittyy yksittäisten koehenkilöiden sijaan ryhmien käyttäytymiseen ja ryhmärooleihin. Kokeessa joukko opiskelijoita jaettiin kahteen ryhmään, vankeihin ja vanginvartijoihin, ja täysin fiktiivisestä asetelmasta huolimatta “vartijat” ryhtyivät pian kohtelemaan “vankeja” sadistisesti ja “vangit” puolestaan nöyristelivät vartijoiden edessä. Koe keskeytettiin etuajassa.
Sosiaalipsykologian nykytutkimuksessa sosiaalisen identiteetin teoria on eräs vallalla oleva tapa lähestyä yksilön käytöstä yksilönä, ryhmän jäsenenä tai jostakin asemasta näiden väliltä. Voidaan olettaa, että kuten Stanfordin vankilakokeessa, myös kollektiivisessa väkivallanteossa yksilö ajautuu vahvasti toimimaan ryhmäidentiteetistään käsin, sivuuttaen omat, henkilökohtaiset arvonsa ryhmän toiminnan ja tavoitteen vuoksi.
Koskelan tapauksessa tavoite on ollut huvitella vapaapainivideoiden tyyliin ihmisellä, joka ei syystä tai toisesta osannut puolustaa itseään. Vanhin epäillyistä on kuulusteluissa puolustautunut sanomalla käyttäneensä väkivaltaa siksi, että toiset pojat pitäisivät hänestä enemmän ja ottaisivat hänet osaksi porukkaa.
…vaan toinen on heikompi toista
Meillä jokaisella lienee kokemus jonkinlaisen tuskan aiheuttamisesta toiselle: harvassa ovat ne, jotka eivät ole lapsena kokeilunhalusta murskanneet muurahaista, tönineet pienempiä kumoon tai jättäneet luokkatoveria ulos leikistä vinosti hymyillen. Päätellen siitä, että 5 % palkansaajista on kokenut työpaikkakiusaamista, vinot hymyt eivät suinkaan aina jää lapsuuteen.
Yleisinhimillinen kokemus lienee myös jonkinlainen pidäkkeiden murtuminen. Kaunis versio tästä ilmiöstä voi olla kesäyö, kuohuviini ja aamuun asti kestävä, seurauksista piittaamaton tanssi ja ilonpito.
Ehkä saman ilmiön kääntöpuolelta löytyy se pimeääkin pimeämpi hetki, kun käsissä on metalliputki, veressä kohisee juotu viina ja adrenaliini, edessä on puolustuskyvytön uhri, itsellä on valta ja vieressä kaverit kannustavat kännykkäkameroiden kanssa viemään homman loppuun.
Miksi toinen painaa sähköiskunappia ja toinen ei? Miksi toinen kävelee pahoinpitelytilanteesta pois ja toinen jatkaa? Jos emme itse ole olleet mukana joukkopahuudessa, se saattaa olla vain moraalista onnekkuutta, kasvuolosuhteiden ja sattuman ansiota, ei meidän omaa erinomaisuuttamme.
Erilaiset neuropsykiatriset häiriöt tai lapsuudessa koettu väkivalta voidaan analysoida ja tutkia niiden yhteyttä väkivaltarikoksiin. Ehkä huomioon voidaan ottaa jopa rikoshetken sosiaaliset tekijät. Regressioanalyysissa tunnetaan kuitenkin myös selittämätön tekijä tai havaitsematon muuttuja – nimiä on monia, mutta merkitys se, että mikään malli ei täydellisesti pysty ennustamaan, kenestä tulee surmaaja ja kenestä ei.
Se, mitä Koskelan tragediassa kutsutaan pahuudeksi, voi edustaa tuota havaitsematonta muuttujaa. Joku voi sanoa, ettei mikään muu kuin pahuus selitä sitä, miksi pojat eivät lopettaneet toverinsa kuoliaaksi pahoinpitelyä. Jos murhaajan koostumus voitaisiin purkaa kaavaksi, olisiko salainen, puuttuva ainesosa nimenomaan tuo myyttinen ”pahuus?” Vai ovatko kaikki tragedian ainekset jo aivan tavallisessa ihmisyydessä läsnä?
Voimme toki määritellä Koskelan tapahtumat pahuudeksi, ja se kuvaa meidän jäljelle jääneiden syvää tyrmistystä, kauhua ja moraalista raivoa – mutta se ei ole selitys. Se ei kerro meille, miksi tragedia tapahtui.
Pahuus tarjoaa helpon, mutta näennäisen tunteen loppuun käsitellystä tapauksesta. Pahuutta ei voi parantaa, eikä pahuudesta voi oppia mitään. Jos pyrimme katsomaan vielä tuon houkuttelevan selityksen taakse, voimme kuitenkin oppia jotakin ja yrittää parantaa maailmaamme.
Moraalifilosofian tehtävä on painia pahuuden käsitteen kanssa. Kaikkien yhteinen tehtävä on kysyä, miten voimme vaikuttaa kaikkeen siihen, minkä tiedämme aiheuttavan väkivaltarikollisuutta, syrjäytymistä ja negatiivisia ryhmäilmiöitä.
On katsottava kauempaa, jotta voidaan vastata edes jotain pahuudesta kauhistuneelle kysyjälle, oli kysyjä sitten sivustakatsoja tai joukkopahuuteen osallistunut itse.
Julkaistu 21.5.2021
Marianna Saartio-Itkonen
Kirjoittaja on Sosiaalietiikan väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa
Lähteet
Calder, Todd. 2018. The Concept of Evil. https://plato.stanford.edu/entries/concept-evil/
Cole, Phillip. 2006. The Myth of Evil. Edinburgh: Edinburgh University Press.
Lauerma, Hannu. 2009. Pahuuden anatomia. Pahuus, hulluus, poikkeavuus. Porvoo: Edita.
Malti, Tina & Averdijk, Margit. 2017. Severe Youth Violence: Developmental Perspectives: Introduction to the Special Section. Child Development, January/February 2017, Volume 88, Number 1, Pages 5–15.
Steinberg, Lawrence. 2008. A social neuroscience perspective on adolescent risk-taking. Developmental review 28, 78-106.
Staub, Ervin. 2007. The Roots of Evil. The Origins of Genocide and Other Group Violence. New York: Cambridge University Press.
Zimbardo, Philip. 2007.The Lucifer effect. How good people turn evil. London: Rider.
[1]Calder 2018, 1. https://plato.stanford.edu/entries/concept-evil/
[2] Steinberg 2008, 83.
[3] Malti & Averdijk 2017, 7.