Köyhyystutkijat kertoivat Helsingin Sanomien viime sunnuntaina (7.1.2019) julkaistussa Niukka elämä lyö maahan -artikkelissa yllättyneensä, miten rajua epätoivoa ja vihaakin monet nykypäivän suomalaiset köyhät kokevat. Pitkittynyt niukkuudessa eläminen vie helposti voimat ja toiveikkuuden. Useimmat yhteiskunnan tukitoimet on puolestaan suunniteltu vastaamaan lähinnä johonkin yksittäiseen elämänhaasteeseen. Taloudelliset, sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat liittyvät kuitenkin usein toisiinsa, jolloin useammasta elämänhaasteesta kärsivän on vaikea saada todella merkittävää apua.
Aiheesta herännyt keskustelu palautti mieleeni omia sosiaalieettisiä tutkimuksiani aina 1990-luvun loppupuolelta alkaen. Yksi pääteemoista niissä oli jo silloin köyhyyden kitkeminen taloudellisen eriarvoisuuden olosuhteissa. Halusin selvittää, millaisen käsitteistön avulla sinänsä hyvät aikomukset köyhyyden oleelliseksi lievittämiseksi saadaan nivottua osaksi toteuttamiskelpoista oikeudenmukaisuusajattelua. Miten siis haaveet köyhyyden kitkemisestä eivät jäisi vain haaveiksi?
Moni unelma köyhyyden lievittämisestä on tosiaan jäänyt vain unelmaksi. En voi olla arvelematta, että osasyy tähän on ollut juurevan oikeudenmukaisuusajattelun jääminen hieman sivuun poliittis-yhteiskunnallisen keskustelun valtavirrasta.
Pienituloisuuden tilastotrendit
Taloudellinen ahdinko yleistyi Suomessa 1990-luvun alun laman aikaan. Köyhyys on kuitenkin aina myös suhteellista: sama absoluuttinen tulotaso merkitsee varsin eri asiaa Suomessa kuin vaikkapa useimmissa Afrikan maissa. Yksi Euroopassa yleisesti käytetty suhteellisen köyhyyden mittari on pienituloisuus, joka tarkoittaa alle 60 prosenttia mediaanitulosta eli keskituloisen kotitalouden käytettävissä olevista rahatuloista. Nykymuotoiseksi laajaksi ongelmaksi suhteellinen pienituloisuus pääsi muodostumaan Suomessa noin aikavälillä 1995–2008, jolloin tuloerot kasvoivat samalla nopeasti (Suomen virallinen tilasto / SVT: Tulonjakotilasto, viitattu 9.1.2019)
Tilastojen valossa pienituloisten osuus koko väestöstä oli alimmillaan 1990-luvun alkupuolella, jolloin se kävi alle 7 prosentissa. Vuonna 2008 se oli puolestaan korkeimmillaan (13,9 prosenttia) sitten 1970-luvun alun. Sittemmin pienituloisten osuus on jopa hieman laskenut – 12,1 prosenttiin vuonna 2017. Suomeen on joka tapauksessa jäänyt reilusti yli puolen miljoonan ihmisen suhteellisesti pienituloisten väestönosa, ja moni heistä kärsii myös kohtuullisiin inhimillisiin tarpeisiin nähden varsin moniulotteisesta köyhyydestä.
Suomi ei ole missään tapauksessa onnistunut köyhyyden kitkemisessä!
Oikeudenmukaisuus ja globalisaation realiteetit
Viime vuosikymmeninä on käytännöllinen oikeudenmukaisuusajattelu ylipäätään kohdannut hämmentäviä haasteita. Näistä ehkä suurin kaikkinensa on ollut globalisaatio. Koska globaalit ongelmat vaativat myös globaaleja ratkaisumalleja, kiinnostuin 2000-luvun alusta lähtien itsekin filosofi Thomas Poggen ja monien muiden tapaan entistä enemmän globaalista oikeudenmukaisuudesta. Pidän tätä tutkimuslinjaa edelleen mitä tarpeellisimpana.
Toki globaalin tason oikeudenmukaisuuskysymykset ovat erittäin mutkikkaita. Esimerkiksi ideaalien (haaveiden) ja realiteettien väliset aukot voivat olla niin ammottavia, että ne saattavat lannistaa oikeudenmukaisuusteorian rakentajan jo alkuunsa.
Käytännön politiikan tasolla vastaavat haasteet ovat voineet tarkoittaa keskittymistä hätäratkaisuihin pitkäjännitteisten ohjelmien sijaan. Kun esimerkiksi globaalit markkinavoimat alkoivat keinutella Euroopan velkaantuneita valtiontalouksia isosti noin vuodesta 2008 alkaen, keskustelun päähuomio kiinnittyi ekonomistien johdolla niiden pelastamiseen ylipäänsä. Oikeudenmukaisuuden kulttuurin edistämiselle ei juuri ollut edellytyksiä. Ja kun siirtolaiskriisi kärjistyi Euroopassa vuonna 2015, ensimmäiset huolet koskivat humanitaariseen hätään vastaamista ja tilanteen saamista edes jollakin tavalla kontrolliin lain ja tehtyjen sopimusten puitteissa.
Toki molemmissa tapauksissa lähdettiin vähitellen kehittelemään myös jossakin merkityksessä kohtuullisen reiluja taakanjakomekanismeja. Tällaisia hankkeita on kuitenkin jouduttu polkemaan eteenpäin kovin kuoppaisessa taloudellisten ja poliittisten realiteettien maastossa.
Oikeudenmukaisuuden perään on kyllä huudeltu niin kaduilla kuin poliittisissa puheissakin. Ja onhan vaikkapa filosofi Matti Häyry selvittänyt oikeudenmukaisuuskäsitysten karttaa monipuolisesti. Silti johdonmukaisuutta ja sovellettavuutta sinnikkäästi tavoittelevaa taloudellis-sosiaalista oikeudenmukaisuusajattelua on maassamme tuskin ollut liikaa. Kenties vaikeat yhteiskunnalliset vaiheet ovat lannistaneet.
Toki onkin täytynyt ottaa vakavasti esimerkiksi sellaiset argumentit, että jos Euroopan valtiot eivät saa budjettejaan edes jotenkin siedettävään tasapainoon, jäävät tällöin myös kansalliset köyhyysohjelmat vain haaveeksi. Jos kokonaisten valtiontalouksien kestävyys on vakavasti vaarassa, on valtionvarainministereiden oltava menojen kanssa tarkkoina. Jyrki Kataisen, Aleksander Stubbin ja Juha Sipilän hallitusten kabineteissa on varmasti tällaisia pohdittu. Onko kuitenkaan samalla muistettu kehittää alituisesti sellaista oikeudenmukaisuusajattelua, jossa köyhyyden haasteeseen vastataan heti kun tämä suinkin on mahdollista?
Onko jo liian myöhäistä?
Onko siis kansan kahtiajakautuminen kehittynyt Suomessa jo niin syväksi, ettei parempi- ja huonompiosaisten välillä oikeastaan enää ole yhteistä kieltä oikeudenmukaisuushaasteista keskustelemiseksi? Tällaista ajatusta on vaikea välttää esimerkiksi yllä mainittuja Helsingin Sanomien köyhyysartikkeleita lukiessa. Eiväthän laajan keskustelun pohjaksi riitä vain sinänsä näppärät yhden ajatteluperinteen tai yhteiskuntaluokan käsityksiä jäsentävät teoriat. Mutta tulisivatko siis jo kaikki yritykset rakentaa jonkinlaista kansallista oikeudenmukaisuuskonsensusta tulkituiksi vääjäämättä vain joko parempiosaisten pyrkimyksiksi lujittaa omaa etuoikeutettua asemaansa tai huonompiosaisten vihaisiksi puheiksi tai haihatushaaveiksi?
Ainakaan itse en ole vielä luovuttanut. Vaikka välillä on mennyt työ alta Helsingin yliopistolta ja vaikka vähittäinen teorianrakentamiseni ei taida olla tarpeeksi radikaalia innostamaan vasemmistoväkeä, jatkan edelleen tiettyjä jo 1990-luvun puolella aloittamiani tutkimuslinjoja. Ja köyhyyden kitkeminen on yhä näistä vankasti yksi.
Periksi ei voi tässä antaa, eikä kansallisen tason tärkeyttä ei sovi unohtaa. Valtioilla on edelleen lakinsa, budjettinsa ja rajansa sekä kansakuntakohtaiset (epä)oikeudenmukaisuushaasteensa ja kulttuuriset erityispiirteensä. Tarvitaan sellaista kansallista oikeudenmukaisuusajattelua, jossa on otettu huomioon mahdollisimman systemaattisesti niin köyhyyden moniulotteisuus kuin myös kansallista tasoa laajempia yhteiskunnallis-eettisiä haasteita.
Köyhyyden kitkemisestä ei saa unohtua vain haaveilemaan.
Julkaistu: 11.1.2019
Kirjoittaja Ville Päivänsalo, TT, teologisen etiikan ja sosiaalietiikan dosentti, on tuntiopettaja Helsingin yliopistossa ja osa-aikainen pastori Nurmijärven seurakunnassa. Tämä artikkeli julkaistiin aiemmin (9.1.2019) Cultures & Ethics -sivustolla (https://culturesethics.wordpress.com/suomi-palsta).