Tammikuisena lomapäivänä kävin katsomassa Sinebrychoffin taidemuseossa 1600-luvun hollantilaisia asetelmamaalauksia. Näyttelyn esittelyteksti kiinnitti huomioni, koska siinä kerrottiin näyttelyn pohtivan hyvän elämän kysymyksiä. Miten 1600-luvun taitelijat kuvasivat aikansa arvoja teoksissaan ja eroaako heidän käsityksensä hyvästä elämästä omassa yhteiskunnassamme vallitsevasta käsityksestä?
Hollannin tasavalta oli 1600-luvun Euroopan rikkain valtio, joka oli vaurastunut etenkin ulkomaankaupan seurauksena. Elintason nousu ja kansainväliset vaikutteet alkoivat näkyä porvariston ruokapöydässä ja pian myös taiteessa.
Sinberychoffin taidemuseon näyttelyssä oli esillä aikakaudelle tyypillisiä asetelmamaalauksia, jotka kuvasivat ylenpalttisesti katettuja pöytiä täynnä eksoottisia hedelmiä, kaadettua riistaa ja erilaisia ylellisyystarvikkeita. Hollantilaiset taiteilijat ikuistivat kankaalle vaurauden, jonka teoksia tilaavat porvarit olivat saavuttaneet ja jota ympäröivässä yhteiskunnassa ihailtiin.
Jo 1600-luvun alussa asetelmataiteessa kehittyi kuitenkin myös suuntaus, jossa kuvauksen keskiöön nousi elämän katoavaisuus. Kuolevaisuudesta ja ajan kulusta muistuttavan symboliikan kuten pääkallojen, tiimalasien ja kuihtuvien kukkien avulla taiteilijat pyrkivät muistuttamaan viisaasta ajankäytöstä ja hyvin elämisen merkityksestä.
Materian katoavaisuuden ja turhuuden kuvauksella taiteilijat saattoivat saada katsojan pohtimaan, miten yltäkylläisyyden ja lihallisten houkutusten keskellä tulisi ja voisi elää oikeamielisesti.
Avain hyvään elämään 1600-luvun protestanttisessa porvariyhteiskunnassa vaikutti olevan käsitys kohtuullisuudesta. Yhteiskunnan vaurastumista ei sellaisenaan pidetty pahana, tuottihan se monipuolistuvan ja runsastuvan ravinnon lisäksi paljon muutakin hyvää, kuten edistystä tieteen ja taiteen saralla. Vauraus ei kuitenkaan riittänyt hyvän elämän edellytykseksi, vaan sen hedelmiä tuli nauttia pitäen mielessä korkeammat, henkiset päämäärät.
Kohtuutta arvostetaan myös omassa yhteiskunnassamme. Liitämme kohtuuden vaatimuksen oikeudenmukaisuuteen ja pyrimme turvaamaan lailla sen toteutumisen mahdollisimman laajasti. Yhteiset resurssit on jaettu reilusti, kun kaikki saavat riittävästi eikä kukaan liikaa. Etuoikeutetussa asemassa olevien on hillittävä nautinnonhaluaan säästääkseen hyvään elämään tarvittavia resursseja muillekin.
Kohtuullisen vaurauden tavoitteleminen voi olla haastavaa siksi, ettei kohtuudelle ole olemassa valmista kriteeristöä. Se, mitä pidämme riittävänä tai liiallisena vaurautena ja minkälaista jakosuhdetta reiluna, muuttuu olosuhteiden myötä. 1600-luvun hollantilaisporvareiden ylellisyystarvikkeet saattavat tässä ajassa olla arkisia hyödykkeitä, joiden tarpeellisuutta kukaan ei kyseenalaista. Toisaalta pidämme nykyään vaurauden voimakasta keskittymistä herkemmin kohtuuttomana.
Kohtuuden rajat ovat kuitenkin hukassa ja tietoisuutemme elämän katoavaisuudesta näyttää hämärtyneen. Kulutamme luonnonvaroja nopeammin kuin ne pystyvät uusiutumaan. Vallitsevat olosuhteet eivät ole riittävästi muokanneet käsitystämme kohtuullisesta vauraudesta. Kohtuuden käsitteen määrittelemisellä ja aktiivisella käyttämisellä julkisessa keskustelussa voitaisiin tarkentaa käsitystä siitä, kuinka paljon ja minkälaista vaurautta hyvään elämään tarvitaan.
Kirjoittaja Katariina Väisänen on teologian maisteri, jolle taide on osa hyvää elämää.