Kaksi vuotta sitten Pariisi heräsi pahan aamuun. Edellisen illan ja yön aikana terrori-iskuissa oli kuollut 130 ihmistä ja haavoittunut yli 400. Iskujen toisena vuosipäivänä Yle esitti dokumentin Vihaani ette saa. Sen tekijä, Antoine Leiris, menetti terrori-iskussa vaimonsa. Dokumentti on sikäli harvinainen kuvaus moraalisesta pahasta, että siinä ei ensisijaisesti etsitä syyllistä, selitystä tai vastuunkantajaa. Katse käännetään pahan tekijästä pahan kokijaan. Leirisin haastateltavina on vuoden 2015 terrori-iskun selviytyjiä ja iskussa läheisensä menettäneitä, mutta myös aiempien terrori-iskujen koskettamia.
Kysymys pahasta on yksi teologian ja filosofian suurista teemoista. Dokumentti paljastaa, että se, millä sanoilla pahasta puhutaan, on paljon enemmän kuin teoreettinen kysymys. Pahasta selviytyminen ja elämän jatkuminen voivat ankkuroitua sanoihin ja niiden välisiin eroihin. Selviytymistä sekä kuvataan että luodaan sanojen avulla. Leiris itse painottaa, että anteeksianto ja vihasta kieltäytyminen ovat kaksi eri asiaa. Hän ei ole antanut terroristeille anteeksi, vaikka ei suostukaan vihaamaan. Tästä hän kertoi myös laajalle levinneessä Facebook-päivityksessään: ”Te haluatte, että pelkäisin, että katsoisin muita epäilevin silmin. Hävisitte.”
Kysymys vihan määritelmästä on tärkeä myös vuoden 1986 Pariisin terrori-iskussa vammautuneelle Colette Bonnivardille: hän sanoo tuntevansa suuttumusta (la révolte) mutta ei vihaa. Suuttumus vie eteenpäin, viha tekee kokijansa sairaaksi. Bonnivard sanoo, että on lakattava puhumasta terrorismin uhreista: hän on vakavasti vammautunut, ei uhri. Kysymys on omien toimintaedellytysten haltuun ottamisesta: on terrorismin voitto, jos oman terveytensä tai läheisensä menettäneet alkavat nähdä itsensä uhreina, eivät toimijoina.
Vaikka moraalinen paha ja luonnollinen paha erotetaan teoreettisesti toisistaan, terroria todistaneiden kokemuksissa ne sekoittuvat: toisen vapaasta tahdosta tekemä paha voi kokijasta tuntua luonnonvoiman lailla iskevältä hallitsemattomalta katastrofilta. Eräs dokumentissa haastateltu terrori-iskusta selviytynyt henkilö on sarjakuva-albumissa kuvannut terroristit epä-ihmisiksi, pääkallokasvoisiksi eläviksi kuolleiksi. Heillä ei ole sielua, he ovat moraalin ulkopuolella. Dokumentissa esiintyy kuitenkin yksi henkilö, joka on löytänyt kuolemaa kylvävistä terroristeista teoistaan vastuussa olevan ihmisen, ja samalla mahdollisuuden anteeksiantoon. Latifa Ibn Ziatenin menetti poikansa terrori-iskussa vuonna 2012. Hän sanoo, ettei ole hyväksynyt terroristien tekoja, mutta on antanut anteeksi sen, mitä he ovat. Tekoa ei voi hyväksyä, ihmisyyden voi. Tämän erottelun varaan rakentuu hänen selviytymisensä. Ibn Ziaten kiertää puhumassa vankiloissa radikalisoituneille nuorille: koska he ovat ihmisiä, heihin ja heidän intresseihinsä voi pyrkiä vaikuttamaan.
Minkälainen arvo dokumentilla sitten on? Dokumentissa haastatellun psykiatri Boris Cyrulnikin mukaan pahan kokemuksen vaientaminen estää pahasta selviytymistä. Selityksen hakeminen on tärkeää, mutta se ei saa estää kuulemasta uhrien kokemusta. Kenties juuri tässä on dokumentin arvo: se pakottaa kohtaamaan kärsimyksen, ja kunnioittamaan sitä moninaisuutta, jolla paha inhimillisessä kokemuksessa ilmenee. Se valmistaa meitä olemaan vaientamatta pahan kokemusta silloin, kun joudumme sen kanssa kasvokkain.
Monille suomalaisille Turun puukkoisku osoitti, että myös me tarvitsemme välineitä terrorismin pahasta selviämiseen. Minä tiesin sen jo entuudestaan, sillä heräsin kaksi vuotta sitten aikaisin aamulla Pariisissa puhelinsoittoon. Miehen veli soitti kysyäkseen, olemmeko elossa. Muutaman korttelin päässä kadulla oli verisiä jälkiä ja tv-lähetysautojen meri. Bataclanin edustalle tuotiin ensimmäisiä kukkia.
Dokumentti on katsottavissa Yle Areenassa: https://areena.yle.fi/1-4121106
Kirjoittaja Anna Martta Seppänen on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava.