Pitkin syksyä olemme kuulleet, miten Myanmarin armeija ja rajaviranomaiset ovat tappaneet ja raiskanneet alueella asuneeseen rohingyavähemmistöön kuuluvia. Väkivalta on ajanut satojatuhansia ihmisiä maanpakoon.
”Rohingya-väestön järjestelmällinen syrjintä on jatkunut Myanmarissa vuosikymmeniä. Natsi-Saksan tapaan muun muassa äärinationalistiset buddhalaissaarnaajat ovat levittäneet vihaa ja kutsuneet vähemmistökansaa eläinten nimillä”, kirjoittaa toimittaja Ville Similä Helsingin Sanomissa 22.10. julkaistussa uutisessa “Kansanmurha alkaa nimittelystä”.
Juttu pysäytti, sillä siinä kuvattu epäinhimillistävä retoriikka oli yllättävän tuttua. Vastaavaa nimittelyä löytyy suomalaisesta verkkokeskustelusta, johon osallistuvat mieltävät vastustavansa rasismia.
Halventavista leimoista toimintaan
Kehityskulussa ei ole sinällään mitään uutta: nimittely, väestönosan halveksunta ja väkivalta heitä kohtaan. Vastaava kaava löytyi myös muiden, esimerkiksi 1990-luvulla Ruandassa ja Balkanilla tapahtuneiden, joukkomurhien taustalta[1]. Nyt sen vaikutuksista näyttävät kärsivän rohingyat.
Askeleet menevät näin.
Nimittely eläimiksi tai ei-ihmisiksi tekee nimittelyn kohteesta epäinhimillisen, inhon ja kammon kohteen.
Epäinhimillistäminen etäännyttää ”toiset” ”meistä” psykologisesti. Psykologinen etäisyys, se ettemme tunnista puheen kohdetta itsemme kaltaiseksi ihmiseksi, heikentää myötätunnon kokemista toista kohtaan.
Myötätunnon heikkeneminen tekee kaltoin kohtelusta ja väkivallasta helpompaa. On helpompi pahoinpidellä tai päästää päiviltä torakka kuin ihminen, jonka näkee toisen vanhempana, sisaruksena, rakastettuna tai lapsena.
Muitakin epäinhimillistämiskeinoja käytetään. Toisia ihmisiä voi epäinhimillistää myös korostamalla heidän demonista pahuuttaan. Tämä on vaarana, kun halutaan tuomita jotakin selvästi.
Epäinhimillistävää nimittelyä nykyajan Suomessa
On helppoa ajatella, ettei ongelma koske meitä tai minua, ja kauhistella ilmiötä ulkopuolisena. Epäinhimillistävä nimittely ei ole kuitenkaan vain tuolla jossakin kaukana tapahtuva tai suomenkielisiä valeuutisia välittävän ja vihapuhetta ruokkivan median ongelma.
Suomalaisessa verkkokeskustelussa pahuusretoriikkaa näyttää elävän vahvasti. Marianna Saartio-Itkosen kanssa analysoimme kahdella eri verkkoalustalla käytyä samaa tapausta käsittelevää kommentointia. Pidimme aiheesta esitelmän elokuussa Societas Ethican konferenssissa.
Havaitsimme, että samankaltaisia toimintamalleja puhua toisista löytyi yhtä lailla karkeaa ja julmaa kieltä maahanmuuttajista ja turvapaikanhakijoista käyttäviltä MV-lehden kommentoijilta kuin ihmisiltä, jotka kommentoivat Uuninpankkopoika Saku Timosen blogikirjoitusta. Jälkimmäiset halusivat kauhistuneina tuomita MV-lehden kommentoijien julmat ja epäinhimilliset asenteet. Eläimiksi tai epäihmisiksi nimittämistä löytyi jopa enemmän jälkimmäisestä ryhmästä.
Tuomitse teko tai asenne, älä ihmisryhmää
Halu tuomita kovin sanoin toisten epäinhimillinen kohtelu on ymmärrettävää. Merkittävä ero on kuitenkin siinä, tuomitsemmeko ihmisten toiminnan vai kohdistuuko tuomitseminen ihmisiin. Ihmisten tuomitseminen kääntyy usein leimaavaksi nimittelyksi, mikä vahvistaa käsitystä heistä niinä toisina, ehkä jopa vähempiarvoisina kuin se joukko, jota itse katsoo edustavansa.
Kielenkäytöllä ja puheella vahvistamme käsityksiämme ja uskomuksiamme, joiden perusteella toimimme ja vaikutamme ympäristöömme. Kuten Toni Koivulahti viime viikon blogikirjoituksessaan totesi, kollektiivisten ilmiöiden takaa löytyvät yksittäiset ihmiset, jotka yhdessä osallistuvat ilmiön rakentamiseen, usein tiedostamattaan.
Ihmiset voivat myös muuttaa toimintaansa. Riittävän monta yksittäistä ihmistä voi vaikuttaa kollektiiviseen ilmiöön. Yhdessä me luomme keskusteluilmapiiriä ja yhteiskuntaa, myös rakentavampaan ja yhteiskuntarauhaa ylläpitävään ja niiden epämiellyttävien ”toisten” ihmisten ihmisyyttä kunnioittavaan suuntaan.
Kirjoittaja Taina Kalliokoski on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava.
Viite: Jonathan Glover, Ihmisyys: 1900-luvun moraalihistoria. Like 2010.
Lue lisää:
Vihapuhe on vääristynyttä dialogia
[1] Jonathan Glover, Ihmisyys: 1900-luvun moraalihistoria. Vastapaino 2010.