Vihapuhe on vääristynyttä dialogia

Kuva: Unsplash.com/Francis MacDonald, public domain

Vihapuheelle on tunnusomaista, että puhutaan ohi. Kun vihapuhe yltyy hurjaksi, mikään ei tunnu olevan kauempana vuoropuhelusta. Aikaisemmin Ilse Paakkinen on määritellyt artikkelissaan vihapuheen näin:

”Vihapuhe on suvaitsemattomuuteen perustuvaa sanallista syrjintää, jolla pyritään vahvistamaan ja ylläpitämään olemassa olevia valtasuhdehierarkioita rajaamalla (julkista) keskustelua ja vähemmistöjen mahdollisuuksia osallistua siihen. Vihapuhe voi kohdistua uhrin sosioekonomiseen asemaan, uskontoon, elämänkatsomukseen, rotuun, sukupuoleen, seksuaalisuuteen, sairauteen tai vammaisuuteen.”

Entä jos vihapuhe ajateltaisiinkin dialogiksi? Mitä sen dynamiikasta voisi paljastua?

Perustelua vai leimaamista

Risto Saarinen on tarkastellut kirjoituksessaan Vihapuhe ja mustamaalaus teologian kysymyksenä (Teologinen aikakauskirja 5-6/2015) vihapuhetta eristiikkana, puhemuotona, jota ohjaa tavoite nitistää vastustaja. Hän vertaa toisiinsa eristiikkaa ja argumentaatiota.

Argumentoimalla pyritään mahdollisimman luotettaviin tosiasioihin ja päteviin päättelyaskeliin tukeutumalla muodostamaan perusteltuja väitteitä, joiden varaan yhteinen käsitys todellisuudesta voidaan rakentaa. Argumentaation avulla voidaan muotoilla perusteltuja toimintasuosituksia mutta myös arvioida muiden esittämien väitteiden laatua. Sitä voi harrastaa paitsi yhteisessä keskustelussa myös itsekseen, kun yrittää muodostaa omaa kantaa tutkimalla erilaisten väitteiden laatua ja luonnetta.

Eristiikan erottaa argumentoimisesta se, ettei perusteiden muotoileminen ole pääasia. Vastustajan argumentteja ja mielipiteitä ei pyritä kumoamaan paremmin perustellulla väitteillä vaan tavoite on luonteeltaan moraalinen: vastapuoleksi ymmärretty keskustelija yritetään osoittaa kelvottomaksi. Vastustajan ajatukset kumotaan epäsuorasti turvautumalla leimaamiseen. Kun joku on todettu moraalisesti huonoksi tai pahaksi, on selvää, että myös hänen edustamansa näkemykset on hylättävä.

Vihapuhe ei ole keskustelua

Artikkelissaan Risto Saarinen esittää, että vihapuhe etenee vaiheittain. Aluksi eristikko pyrkii herättämään epäilyn, jota hän seuraavassa vaiheessa lietsoo. Annetaan ymmärtää, että vastustajan mielipiteet ovat yhteydessä hänen haluunsa horjuttaa tärkeitä arvoja tai tuhota yhteisön elämän keskeiset moraaliset tukipylväät. Asian toistaminen vahvistaa epäilystä ja muuttaa sen yleisesti tunnetuksi seikaksi. Lopulta kaikki tietävät vastustajan aikeet vaarallisiksi. Silloin ei ole ainoastaan luvallista vaan suorastaan moraalinen velvollisuus kutsua vastustajaa äärimmäisillä nimityksillä. Vääryyttä ei tapahdu, koska vastustaja on itse omalla toiminnallaan ansainnut kaiken sen, mitä häneen kohdistetaan.

Tavoitteensa valossa vihapuheen kaikki muodot paljastuvat dialogisiksi siinä mielessä, että toisin kuin argumentaatiota vihapuhetta ei voi harjoittaa olettamatta, että on olemassa joku toinen, joka edustaa omista näkemyksistä poikkeavia käsityksiä. Hyvän argumentaation varaan rakentuva keskustelu johtaa osapuolet kehittämään yhdessä entistä parempia perusteita. Vihapuhe sen sijaan on vuoropuheluna nollasummapeliä: kun minä menestyn, vastustaja häviää, ja vastapuolen menestyminen on minun tappioni.

Vihapuheen ja argumentoinnin erojen tutkiminen auttaa huomaamaan, ettei vihapuhe ole minkään näkemystenvaihdon toinen ääripää. Sitä ei voida lainkaan rinnastaa keskusteluun, jossa esitetään perusteluja. Ääripäistä puhuminen ja jonkin keskitien etsiminen vihapuheeksi ryöpsähtäneessä keskustelussa vie harhaan ja vaikeuttaa ratkaisun löytämistä puheena olevaan asiaan.

Kauhistelu on osa vihapuhedialogia

Vihapuhedialogiin osallistuminen on vahingollista, koska se ei auta kehittämään argumentteja vaan houkuttaa luopumaan argumenteista ja viettelee turvautumaan moralistiseen retoriikkaan. Epäilyksen alainen tai leimatuksi tullut keskustelija liukuu huomaamatta vihapuheelle rinnakkaisiin puhemuotoihin. Hän vastaa epäilyksen herättämiseen kauhistelemalla, epäilyksen lietsontaan pöyristelemällä ja solvaamiseen käyttämällä vastapuolesta totaalistavia ilmaisuja. Se, että leimat ovat usein kielellisesti sivistyneitä, ei riitä kätkemään sitä, ne on tarkoitettu vastaiskuiksi mustamaalaamiseen.

Kauhisteleminen, pöyristeleminen ja totaalistava leimaaminen levittävät vihapuhujan mielipiteitä sinnekin, missä alkuperäisiä puheenvuoroja ei kuunnella tai lueta. Vihapuhedialogi ei etene sisällöllisesti vaan junnaa paikallaan, kun osapuolet toistelevat itsepintaisesti näkemyksiään. Sen sijaan vihapuhedialogi kehittyy kielteisesti raaistamalla osapuolten kielenkäyttöä. Lopputulos on dialogin irvikuva: osapuolet ovat vastavuoroisesti tuominneet toisensa moraalisesti kelvottomiksi ja kivettyneet toistelemaan omaa käsitystään asiasta, joka on muuttunut sivuseikaksi sanasodassa, jossa viholliskuvien luominen on ottanut pääosan.

Vihapuhe on vahingollista, koska se heikentää ja tuhoaa ymmärtämiseen tähtäävän vuorovaikutuksen edellytyksiä. Vihapuhetta on vastustettava. Ensimmäinen askel oikeaan suuntaan on vihapuheen vääristyneen dialogiluonteen tunnistaminen. Se voi auttaa välttämään vihapuhedialogiansaan lankeamisen.

Kirjoittaja Jaana Hallamaa on Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori .