Yksityisestä kokemuksesta tulee yleinen ilmiö, kun se yhdistää kaikkia tai lähes kaikkia johonkin ryhmään kuuluvia. Ajattelin ensin olla liittämättä #metoo-tunnusta some-päivitykseeni. Jo pelkkä ajatus toi mieleen monta inhottavaa muistikuvaa ja tunti tunnilta niitä pulpahti lisää tukahdutettujen muistojen kätköistä.
Vihapuheelle on tunnusomaista, että puhutaan ohi. Kun vihapuhe yltyy hurjaksi, mikään ei tunnu olevan kauempana vuoropuhelusta. Aikaisemmin Ilse Paakkinen on määritellyt artikkelissaan vihapuheen näin:
”Vihapuhe on suvaitsemattomuuteen perustuvaa sanallista syrjintää, jolla pyritään vahvistamaan ja ylläpitämään olemassa olevia valtasuhdehierarkioita rajaamalla (julkista) keskustelua ja vähemmistöjen mahdollisuuksia osallistua siihen. Vihapuhe voi kohdistua uhrin sosioekonomiseen asemaan, uskontoon, elämänkatsomukseen, rotuun, sukupuoleen, seksuaalisuuteen, sairauteen tai vammaisuuteen.”
Entä jos vihapuhe ajateltaisiinkin dialogiksi? Mitä sen dynamiikasta voisi paljastua?
Donald Trumpin vaalivoittoa ja Ison-Britannian brexit-kansanäänestystä on analysoitu monesta näkökulmasta. Niitä samoin kuin Ranskan taannoisia presidentinvaaleja on tulkittu perinteisen poliittisen vallan tappiona. Järjestelmä ei takaa ihmisille kokemusta yhteiskunnallisesta osallisuudesta. Myöskään tulevaisuus ei enää näytä lupaavan parempaa vaan pikemminkin huonompaa.
Moraalia ei yleensä yhdistetä huumoriin. Huumori on holtitonta, se ei tunne eikä kanna vastuuta, eikä osoita kunnioitusta arvoille. Moraali yhdistetään vakavuuteen. Se kantaa vastuuta, harkitsee ja puolustaa arvoja. Moraalin kannattaisi kuitenkin liittoutua tiiviimmin huumorin kanssa.
Runouden tapaan huumori vääntää tavanomaiset käsityksemme jengoiltaan yhdistämällä toisiinsa asioita, jotka haluamme pitää erillään. Se hylkää varmoina esitetyt käsitykset ja kääntää päälaelleen ehdottomina pidetyt hierarkiat. Se paljastaa tekopyhyyden ja tekee naurunalaiseksi omaa tärkeyttään puhkuvat auktoriteetit. Huumori on paljastanut yhden jos toisenkin eettisen sankarin nuhteettomuuden pelkäksi teeskennellyksi moralismiksi.
”Yksi moraalinen lähtökohta ja vastustuksen perustelu kumpuaa uskonnosta. Nykyaikaisen sekulaarin yhteiskunnan lakimuutoksia ei pitäisi vastustaa eikä puoltaa uskonkappaleilla. Kun eutanasiaa vastustetaan näillä perusteilla, silloin puolustetaan omaa uskoa, ja kärsivästä tulee uhri.”
Paavo Rautio kirjoituksessaan ”Eläkealoite on näyttö itsekkyydestä ja eutanasia-aloite näyttö pyyteettömyydestä” HS 28.12.2016
Kirjoituksessa, josta olen lainannut pätkän, Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja esittää perusteita eutanasiakansalaisaloitteessa ehdotetun lain säätämisen puolesta. Sivuutan tässä eutanasiaa koskevat kysymykset (käsittelen niitä Kanavan numerossa 2/2017). Haluan ottaa esiin sen, mitä Rautio sanoo uskonnon roolista julkisessa keskustelussa.
Continue reading “Voiko julkisessa keskustelussa esittää uskonnollisia perusteita?”
Edustuksellisen demokratian yhtenä ongelmana pidetään sitä, ettei kansa voi vaikuttaa asioihin. Vaaleilla valituista edustajista tulee helposti ammattipoliitikkoja, jotka vieraantuvat arjesta ja valitsijoidensa ongelmista.
Suomessa demokratiavajeen täyttäjäksi on luotu kansalaisaloite. Kun 50 000 kansalaista on jonkin tärkeänä pitämänsä asian takana, eduskunnan on otettava kantaa ehdotukseen. Toistaiseksi vain avioliittolain muutosta ajanut liike on onnistunut saamaan ehdotuksensa laiksi.
Politiikassa on perinteisesti käytetty kovaa kieltä vastustajista. Taidekriitikot eivät kaihda ankaraakaan arvostelua paljastaessaan arvioimansa teoksen puutteita ja heikkouksia. Kaikkiin ohjaussuhteisiin kuuluu, että ohjattava saa myös kielteistä palautetta voidakseen parantaa suoritustaan.
Vanhoissa Suomi-filmeissä on joitakin vakiohahmoja. On kotipaikkakunnalle palannut maisteri ja elämän hänestä erkaannuttama nuoruudenrakastettu, kirkonkylän silmäätekeviä ja humoristisessa valossa esitettyjä isäntämiehiä. Taustalla häärää joukko ämmiä, joiden tehtävä on päivitellä maisterin mielipiteitä tai kylän nuorten naisten esiintymistä. Heidän rooliinsa kuuluu myös paisuttaa jostain pienestä havainnosta mehevä juoru, joka antaa mahdollisuuden kauhistellen ennustaa nurkan takana vääjäämättä odottavan moraalisen katastrofin tulo.
Juoruämmien ajatellaan kuuluvan menneeseen aikaan. Nykyään meillä on ammattimaiset toimittajat ja tutkijat, jotka kertovat luotettavasti ja nopeasti tapahtumista ja niiden taustoista. Kenenkään ei tarvitse elää kuulopuheiden varassa, kun jokainen voi ottaa monesta asiasta selvää itsekin. On helppo tarkistaa saamansa tiedot turvautumalla eri lähteisiin ja verrata niiden välittämää informaatiota keskenään.
Itsenäisyyspäivää vietetään perinteisesti kokoontumalla lipunnostoon, juhlajumalanpalvelukseen, paraatiin, soihtukulkueeseen, puhetilaisuuksiin ja – ainakin television välityksellä – presidentin juhlavastaanottoon. Viime aikoina itsenäisyyspäiväperinteeksi on muodostunut myös mielen ilmaiseminen. Anarkistiryhmät ovat monena vuonna olleet liikkeellä eliittiä vastaan ja nyt nähtiin myös kansallismielisiksi itseään kutsuvien marssi.
Pakolaiskriisi luo poliittisia ongelmia ja taloudellisia haasteita mutta kirvoittaa myös keskustelua. Keitä tulijat oikein ovat, kysytään. Syntyy tarve luokitella ihmisiä pakolaisiin, siirtolaisiin ja turvapaikanhakijoihin. Jotkut laventavat luonnehdintoja puhumalla elintasopakolaisista ja seikkailijoista. Epäillään, että joukossa on värväreitä, jotka rekrytoivat jäseniä terroristisiin liikkeisiin. Kun ihmisestä ei näy päältä, mihin lokeroon hänet olisi määriteltävä, tarkastelijan mielikuvat ja lausumattomat taustaoletukset täydentävät kuvaa.
