Pakolaiskriisi luo poliittisia ongelmia ja taloudellisia haasteita mutta kirvoittaa myös keskustelua. Keitä tulijat oikein ovat, kysytään. Syntyy tarve luokitella ihmisiä pakolaisiin, siirtolaisiin ja turvapaikanhakijoihin. Jotkut laventavat luonnehdintoja puhumalla elintasopakolaisista ja seikkailijoista. Epäillään, että joukossa on värväreitä, jotka rekrytoivat jäseniä terroristisiin liikkeisiin. Kun ihmisestä ei näy päältä, mihin lokeroon hänet olisi määriteltävä, tarkastelijan mielikuvat ja lausumattomat taustaoletukset täydentävät kuvaa.
Suomalaisista, jotka etsivät uutta, parempaa elämää ja jättävät kotimaansa, joka ei kykene tarjoamaan sitä, käytetään termiä siirtolainen. Heitä on lähtenyt sadointuhansin etenkin Amerikan mantereelle, Australiaan ja Ruotsiin. Jollain tavalla tunnumme tietävän, että toisin kuin täältä lähteneet meikäläiset tänne Afrikasta ja Lähi-idästä tulevat ovat elintasopakolaisia. Suomalaisten muutto on ollut paitsi perusteltu myös hyväksyttävä, kun taas Suomeen pyrkivien motiivit ovat epäilyttäviä.
Eurooppalaiset seikkailijat ovat paitsi romaanikirjallisuuden myös elämäkertojen vakiohenkilöstöä. Nekin, joiden tarina ei päädy muualle kuin Facebookiin, saavat ainakin lähipiiriltään ihailua osakseen. On hienoa reppumatkailla muutamia vuosia Afrikassa, jättää kaikki ja lähteä maailmanympäripurjehdukselle, viettää talvet Alpeilla lasketellen ja kesät Goalla lojuen tai kulkea hanttihommien elättämänä Yhdysvallat idästä länteen. Asennelaji vaihtuu heti, kun epäilemme jotakuta Suomeen viime kuukausien aikana tullutta seikkailijaksi.
Menetetyn Karjalan väestö siirtyi jatkosodan jälkeen lähes kokonaan uuden rajan yli. Heitä kutsutaan evakoiksi. Termin valinta kuvastaa poliittista asennetta. Kotinsa jättäneille kysymys oli kuitenkin pakolaisuudesta. Kuvista muistamme äidit lapsineen nyssäköitä kantamassa, kaikki muu oli pitänyt jättää. Uudelleen piirretyn rajan länsipuolella kaikki eivät pitäneet tuotakaan pakoa oikeutettuna. Ainakaan karjalaisten ei olisi pitänyt tulla heidän pitäjäänsä.
Nyssäkän nykyvastine on selkäreppu. Selkärepun kantaminen ei vielä heikennä tulijan uskottavuutta. Jos tulija on nuori mies, epäilykset heräävät ja jos hänellä on älypuhelin, paheksunnalla ei ole loppua. Nuoret miehet eivät voi olla aidosti avun tarpeessa. Nuorten miesten rinnalle nostetaan ne, jotka eivät ole tulleet tänne: naiset, lapset ja vanhat miehet ovat jossain kaukana. Apu kuuluu heille – vaikka emme luonnollisesti voi nyt auttaa heitäkään.
Avuntarvitsijoiden motiivien kyseenalaistaminen tuo mieleen papin ja leeviläisen laupiaasta samarialaisesta kertovasta Jeesuksen vertauksesta. He eivät auttaneet tien laidassa viruvaa pahoinpideltyä. Ohi kulkeva voi miettiä: ”Mitä tuokin tuossa makaa?”, ”Ei pitäisi juoda liikaa”, ”Olisi valittava seuransa paremmin”. On lukemattomia perusteita, joilla voi oikeuttaa sen, ettei pysähdy ja puutu.
Olisiko samarialaisvertauksella vaikutusta ajatteluumme myös toisella tavalla? Kertomuksessa emme saa tietää uhrista muuta kuin, että hän on pahoinpidelty. Hänellä ei ole taustaa, ei menneisyyttä, hän ei ilmaise tarpeitaan eikä esitä toiveitaan. Tajuton on tahdoton kohde, joka ei aseta avulle ehtoja esimerkiksi vaatimalla maukkaampaa ruokaa.
Sopii toivoa, että myös suomalainen yhteiskunta ja suomalaiset tarjoavat apua kaikille, seikkailijoille yhtä hyvin kuin kuolemanhädässä kotoaan paenneille. Avun saaminen vaikka vähäiseenkin tarpeeseen voi olla ratkaisevaa sen kannalta, kääntyykö ihminen yhteisöä vastaan vai tahtooko hän rakentaa sitä omalla panoksellaan tekemällä työtä sen hyväksi ja tarjoamalla vuorostaan apua muille.