Turvapaikanhakijoiden kristityksi kääntyminen ja sen vaikutus turvapaikan saamiseen on ajankohtainen aihe varsinkin kirkollisessa mediassa. Kristityiksi kääntyvien turvapaikanhakijoiden on syytä epäillä joutuvansa vainon uhreiksi, mikäli heidät palautetaan kotimaahansa. Turvapaikasta päättävien viranomaisten täytyy selvittää, onko vainon uhka todellinen ja uskonnollinen kääntyminen aitoa.
Miten kristityksi kääntyneiden uskoa oikein voidaan mitata? kysyi Kirkko & Kaupunki -lehti aihetta käsittelevässä kirjoituksessaan. Luulin ensin, että maahanmuuttovirasto ja hallinto-oikeus sotkevat arviointiaan uskonnollisilla käsitteillä, mutta kyse olikin K&K:n tekemästä tulkinnasta.
Kiinnitän tässä kirjoituksessa huomiota vain siihen, millaiset lähtökohdat turvapaikkahakuprosessin uskonnollisen kääntymisen arvioimisessa on otettu. En ota kantaa itse päätöksiin.
K&K:n artikkelissa päähuomiona oli se, että kristillisen uskon mittaamiseen ei ole välineitä. Se johtuu siitä, että kristillisessä uskontulkinnassa uskossa ei ole ensisijaisesti kyse ihmisen omista mielenliikkeistä, kuten tahtomisesta, haluamisesta, tiedosta tai ymmärtämisestä. Sen sijaan uskon lähtökohta on Jumalan työ, josta ihminen tulee kasteessa osalliseksi. Tähän tapaan, oikein ja asiallisesti, asiaa kommentoi artikkelissa ekumeniikan professori Risto Saarinen.
Ymmärsin artikkelin perusteella, että turvapaikkaprosessia käsittelevät viranomaiset käyttävät uskon mittaamista ainakin olennaisena perusteena kääntymisen aitouden todentamisessa. Uskon ja sen määrän pitäminen keskeisenä kriteerinä sotkisi juridiseen argumentaatioon sellaista teologista käsitteistöä, joiden sisältöä ei voi palauttaa oikeudenkäynnin edellyttämiin lähtökohtiin: oikeus voi arvioida vain sitä, mitä ihminen tekee, ei sitä, mitä Jumala tekee tai ajatellaan tekevän.
Viranomaiset eivät kuitenkaan omissa perusteluissaan nojaa uskon käsitteeseen tai uskon mittaamiseen. Juridisessa prosessissa puhutaan uskonnollisen kääntymisen ja vakaumuksen aitoudesta ja niiden todentamisesta. Kääntymisen aitoutta ja vilpittömyyttä taas arvioidaan ennen kaikkea kahden asian valossa; ensinnä sen, onko ihmisellä riittävästi tietoa ja toiseksi sen, millä tavalla usko näkyy elämässä. (Maahanmuuttoviraston lehdistötiedote, KHO:n päätös.)
Riittävän tiedon edellyttäminen kääntymisen aitouden selvittämiseksi on ymmärrettävää. Kääntymisen ei voi ajatella perustuvan vilpittömille motiiveille, jos kääntyjällä ei ole tietoa uudesta uskonnostaan. Se, mikä on riittävä tieto, on tietysti toinen, aivan keskeinen ja vaikea kysymys, joka edellyttää viranomaisilta tulkintaa.
Samoin on ymmärrettävää tarkastella uskon näkymistä elämässä. Uuden uskon voi odottaa näkyvän jonkinlaisena toimintana. Uskon elämässä näkyminen onkin eri asia kuin uskon sisältö ja sen määrä: kyse on käytännön toiminnasta. Toisaalta uskon sisältö sekä siihen liittyvä ja siitä kumpuava toiminta eivät ole pelkästään erillisiä asioita. Voidaan esimerkiksi kysyä, edellytetäänkö kääntyneen toiminnalta, että se riittävällä tavalla vastaa uuden uskontonsa uskon sisältöjä. Tämänkin kysymyksen osalta ajaudutaan siis nopeasti haasteisiin.
Viranomaisten uskonnollisen kääntymisen aitoutta koskeva arviointi vaikuttaa kuitenkin perustellulta ja selvältä siinä mielessä, että juridisen arvioinnin lähtökohdissa ei ole sotkettu uskonnollisia asioita ihmisen toiminnan tarkasteluun. Se ei tosin tietenkään tarkoita, ettei asia olisi edelleen monimutkainen ja etteikö siihen sisältyisi muita ongelmia. Keskeinen haaste on, että viranomaisten on tehtävä tulkintoja, joiden on hankala ajatella nojautuvan ainoastaan faktoihin.
Kirjoittaja Isto Peltomäki on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava.