Kuukausi: huhtikuu 2024

Heikolla lukutaidolla on kauaskantoisia vaikutuksia yksilön tulevaisuudelle. Heikko lukutaito vaikuttaa moniin arkisiin toimiin kuten kaupassakäyntiin tai virastoissa asiointiin.
Koska viimeisimmät PISA- ja PRILS-tutkimukset ovat osoittaneet lukutaitoon suhtautumisen olevan suomalaisilla nuorilla heikkoa, tahdoin selvittää, miten oppilaiden minäpystyvyys on mahdollisesti yhteydessä heidän tekstinymmärtämisensä tasoon. Tahdoin syventyä minäpystyvyyteen yhtenä lukumotivaation osa-alueena ja siihen, miten se mahdollisesti on yhteydessä tekstinymmärtämisen tasoon koulutuspolun alussa olevilla oppilailla. Tutkimusryhmäksi valikoitui kolmasluokkalaiset, koska tutkitun tiedon mukaan toisen luokan loppuun mennessä saavutettu lukutaito on kriittinen yksilön lukutaidon kehitykselle. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimi yksilöpsykologinen näkökulma, joka perustui Kintschin ja van Dijkin (1978) tekstinymmärtämisen merkityksen rakentamisen malliin (Construction-Integration model) ja Banduran (1987, 1997) minäpystyvyyden teoriaan (Self-efficacy theory).

Tutkimustehtävä

Tutkin minäpystyvyyden yhteyttä tekstinymmärtämiseen kolmannen luokan oppilailla. Tutkielman tavoitteena oli myös löytää erilaisia ryhmiä kolmannen luokan oppilaiden minäpystyvyyden ja tekstinymmärtämisen muuttujien vaihtelun perusteella. Lopuksi tarkastelin vielä, miten ryhmät eroavat sukupuolen, S2-oppimäärän, tukiopetuksen ja tehostetun tai erityisen tuen muuttujien osalta toisistaan. Tutkielman aineiston sain Lukuseula-arviointityökalun toimitusjohtajalta, Lauri Ståhlbergiltä. Aineiston otannassa oli mukana yhteensä 748 vastaajaa, joista 48 % oli poikia ja 52 % tyttöjä. Vastaajista 13 % oli vastausajankohtana 8-vuotiaita ja 87 % 9-vuotiaita. Aineiston vastaukset oli kerätty sähköiseen Lukuseulaan syksyllä 2022 useista suomalaisista alakouluista. Tutkielma toteutettiin määrällisenä tutkimuksena hyödyntäen korrelaatiotarkastelua, regressioanalyysiä, kaksivaiheista klusterianalyysia ja ristiintaulukointia.

Tutkimustulokset

Tutkielman tulokset osoittivat, että oppilaiden minäpystyvyyden ja tekstinymmärtämisen osaamisen välillä oli positiivinen yhteys jo kolmannen luokan alussa. Pojilla positiivinen minäpystyvyyden yhteys oli sekä otsikkotehtävien että koherenssitehtävien tulosten suhteen tilastollisesti merkitsevä. Tytöillä positiivinen tilastollisesti merkitsevä yhteys löytyi vain koherenssitehtävien ja minäpystyvyyden välillä. Pojilla minäpystyvyys on siis yhteydessä laajemmin tekstinymmärtämisen taitoihin, kun taas tytöillä yhteys on todennäköisesti tehtäväkohtaisempaa kolmannella luokalla. Tekstinymmärtämisen tehtävien tulosten ja minäpystyvyyden välille voitiin muodostaa yhteensä neljä ryhmää: ”Hyvät minäpystyvät lukijat” (39 %), ”Heikot lukijat ja keskiverrot minäpystyjät” (32 %), ”Heikot minäpystymättömät lukijat” (16 %) ja ”Nuoret minäpystyvät ja keskiverrot lukijat” (13 %). Ryhmät erosivat toisistaan tehostetun ja erityisen tuen yhteismuuttujan osalta tilastollisesti erittäin merkitsevästi. ”Heikot minäpystymättömät lukijat” ja ”Heikot lukijat ja keskiverrot minäpystyjät” ryhmissä oli merkittävästi enemmän tehostetun tai erityisen tuen oppilaita kuin tuen piiriin kuulumattomia oppilaita. Ryhmät erosivat toisistaan myös S2-oppimäärän muuttujan osalta tilastollisesti merkitsevästi. S2-oppilaita oli prosentuaalisesti eniten ”Heikot minäpystymättömät lukijat” ryhmässä, jossa ero oppilaisiin, jotka opiskelivat äidinkieltä ja kirjallisuutta S1-oppimäärän mukaan, oli huomattava. Tukiopetus sai puolestaan tilastollisesti melkein merkitsevän yhteyden klusterianalyysissä muodostuneiden ryhmien välille ristiintaulukoinnissa. Sukupuoli ei vaikuttanut ryhmien jakaumaan. Tulokset korostavat opettajien ja kasvatusalan ammattilaisten tarvetta keskittyä lukutaidon tukemisen lisäksi myös lukemiseen kohdistuvan minäpystyvyyden tukemiseen jo varhaisessa vaiheessa koulutuspolkua. Huomiota tulee erityisesti kiinnittää tehostetun ja erityisen tuen oppilaille sekä S2-oppilaille suunnatulla lukemiseen kohdistetulla minäpystyvyyden tuella. Lisäksi on tärkeää tiedottaa minäpystyvyyden merkityksestä ja sen erilaisista muodoista kasvatusalan ammattilaisille.

Johtopäätökset

Minäpystyvyys on yhteydessä tekstinymmärtämiseen jo 3. luokan oppilailla, joten siihen kannattaa panostaa koulutuksessa varhain. Oppilaat ovat eriytyneet tekstinymmärtämisen osaamisen ja lukemisen minäpystyvyyden tasoilla jo kolmannen luokan alussa, joten lukutaidon polarisaatioon puuttuminen tulee alkaa varhain. On tärkeää myös huomioida, kohdistuuko lukemisen minäpystyvyys oppilailla tekstinymmärtämiseen vai johonkin muuhun lukemisen tai koulutuksen osa-alueeseen. On tarpeen kohdistaa minäpystyvyyden vahvistamista varsinkin tehostetun tuen ja erityisen tuen piiriin kuuluvien oppilaiden sekä S2-oppilaiden keskuudessa. Minäpystyvyyttä tukemalla voimme tukea lasten ja nuorten tekstinymmärtämisen taidon kehittymistä ja vähentää lukutaidon heikkenemistä ja polarisaatiota. Lukemisen minäpystyvyyteen kohdistetulla varhaisella vaikuttamisella voi siis olla kauaskantoisia vaikutuksia sekä merkitystä lasten ja nuorten koko tulevaisuudelle.

Emmi Kölhi

Kolmasluokkalaisten minäpystyvyyden ja Lukuseula-testin tekstinymmärtämisen välisistä yhteyksistä

Taustaa

Valalla olevien sukupuoliuskomuksiemme mukaan sukupuoli nähdään ruumiiseen sidottuna, eli muuttumattomana ja anatomisesti sekä biologisesti määriteltävänä. Sukupuoli nähdään ikään kuin ihmisen tehdasasetuksena ja tämän asetuksen varaan olemme pitkälti rakentaneet kulttuurisen ja sosiaalisen käsityksemme maailmasta. Sukupuoli- ja heteronormatiivisuus ovatkin niin läpitunkevia kulttuurissamme, ettemme välttämättä edes huomaa niitä. Viime vuosina sukupuolen moninaisuus on tullut yhteiskunnassamme näkyvämmäksi ja sallitummaksi aiheeksi. Silti sukupuolivähemmistöt joutuvat kuitenkin edelleen kohtaamaan ennakkoluuloja, jotka voivat näyttäytyä syrjintänä tai kiusaamisena, myös työelämässä. Suomessa sukupuolivähemmistöjen työelämäkokemuksia on tutkittu melko vähän, mutta olemassa olevassa tutkimuksessa on toistuvasti todettu se, miten voimakkaasti sukupuoli- ja heteronormatiivisuus on työelämässä läsnä, asettaen ihmiset heidän sukupuoli-identiteettinsä perusteella eriarvoiseen asemaan keskenään. Tutkielmani merkitys korostuu erityisesti työelämän monimuotoistumisen myötä, kun organisaatioiden tarve yhä aktiivisemmin huomioida erilaisia taustoja, kokemuksia ja identiteettejä lisääntyy. Työelämään saapuvat uudet sukupolvet tulevat myös vaatimaan sitä, että inklusiivisuuden teemat näkyvät organisaation toiminnassa konkreettisesti.

Tutkimustehtävä ja tutkimuksen toteutus

Tutkimustehtävänäni oli selvittää, miten sukupuoli- ja heteronormatiivisuus näyttäytyy suomalaisessa työelämässä ja minkälaisia vaikutuksia sillä on sukupuolivähemmistöjen työelämäkokemuksiin. Tarkastelin erikseen työnhakuun, työelämään sekä työelämän kehitystarpeisiin liittyviä kokemuksia. Tuotin tutkimusaineistoni työelämään fokusoituneiden narratiivisten haastattelujen kautta. Haastattelin tutkielmaani varten kuutta (N=6) sukupuolivähemmistöjen edustajaa, jotka olivat kiinnostuneita kertomaan työelämäkokemuksistaan. Analysoin haastatteluaineistoani narratiivista teemoittelevaa lähestymistapaa hyödyntäen. Narratiivisessa analyysissä syvennyin yksittäisiin kertomuksiin ja toin esiin subjektiivisia kokemuksia sekä niiden sosiaalisia vaikutuksia. Temaattisessa analyysissä puolestaan tunnistin ja analysoin kertomusten yhteisiä teemoja.

Tutkimustulokset ja johtopäätökset

Tutkimukseni tulokset loivat käsitystä siitä, miten sukupuoli- ja heteronormatiivisuus ja
siihen keskeisesti kytkeytyvä sukupuolittaminen tulevat työelämässä tuotetuiksi ja uusinnetuiksi usein hyvin rutiininomaisten ja arkisten toistojen kautta. Tuloksista nousi myös moninaiset vähemmistöstressin kokemukset, joita sukupuolivähemmistöihin kuuluvat kokevat työelämän eri osa-alueilla, sekä työnhaussa että työelämässä itsessään. Tulokset mukailevat yleisesti ottaen aiempien tutkimusten tuloksia etenkin syrjivien ja normatiivisten rakenteiden osalta, mutta se sisälsi myös positiivisia kohdatuksi ja ymmärretyksi tulemisen kokemuksia. Aineistosta nousi esiin myös yritysten motiivit ja vastuu inklusiivisuuden teemoihin sitoutumiseen ja niiden toteuttamiseen. Sukupuolivähemmistöjen huomioimisen koettiin jäävän enimmikseen päälle liimatuksi, eikä inklusiivisuuden huomioiminen ulottunut konkreettisiin asioihin tai toimintaan riittävällä tasolla. Työelämän kehitystarpeista koulutus ja tietoisuuden lisääminen nousivat ensisijaisiksi kehityskohteiksi, joita työelämässä tulisi huomioida inklusiivisemman ja tasa-arvoisemman työelämän mahdollistamiseksi.

Jatkotutkimuksen kannalta kiehtovaa voisi olla tutkia enemmän muunsukupuolisten työelämäkokemuksia, sillä binäärisen sukupuolikokemuksen ulkopuolelle asettuminen näyttäytyi tämänkin tutkimuksen aineistossa vielä erityisen tuntemattomana ilmiönä työelämässä. Suhtautuminen sukupuolineutraaliin kieleen ja ihmisten ulkoiseen olemukseen on vielä hyvin vaikea vastaanottaa ja joutuukin näin ollen helposti kyseenalaistamisen ja huumorin kohteeksi tai jopa täysin sivuutetuksi. Huolimatta siitä, että sukupuolen moninaisuudesta on tullut näkyvämpää, käydään yhdenvertaisuudesta edelleen jatkuvaa kamppailua. Niin kauan kuin sukupuoli aiheuttaa eriarvoisuutta, sen vaikutukset on otettava huomioon kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla – myös työelämässä.

Noora Lehtonen

Uskallanko olla minä? Kertomuksia sukupuolivähemmistöjen työelämäkokemuksista

Taustaa

Se, millaista johtamista työpaikalla harjoitetaan on usein yhteydessä niin yksilöllisiin, kuin yhteisiinkin onnistumisiin sekä epäonnistumisiin. Johtaminen on tärkeässä osassa työelämää ja, sillä voi olla merkittävä rooli työntekijän sekä työyhteisön hyvinvoinnin kokemuksissa. Empaattinen johtaminen voi luoda mielekkään työympäristön sekä edistää työhyvinvointia, kun taas huono johtaminen voi johtaa tyytymättömyyteen työpaikalla, minkä lisäksi sillä voi myös olla kauaskantoisia vaikutuksia laajemminkin koko organisaatioon. Johtamisella on siis väliä.

Maisterintutkielmassani olin kiinnostunut tarkastelemaan johtamista työntekijöiden eli johdon alaisuudessa työskentelevien henkilöiden näkökulmasta. Tätä varten haastattelin terveydenhuollossa työskenteleviä milleniaaleja. Milleniaalit ovat mielestäni kiinnostava tutkimuskohde, sillä heidän usein koetaan omaavan aiemmista sukupolvista merkittävästi eroavat asenteet ja arvot koskien työtä. Tässä tutkimuksessa yhdistyivätkin kiinnostukseni tutkia johtamista sekä milleniaaleja, mikä toteutui tarkastelemalla milleniaalien kokemuksia johtamisesta työpaikalla.

Tutkimustehtävä ja tutkimuksen toteutus

Tutkimustehtävänä oli tarkastella milleniaalilääkäreiden kokemuksia johtamisesta, keskittyen erityisesti empaattiseen ja huonoon johtamiseen. Rajasin tutkimusjoukkoni ikäluokan (Y-sukupolvi eli milleniaalit) ja alan (lääkärit) perusteella. Tavoitteenani oli tarkastella milleniaalilääkäreiden kokemuksia johtamisesta selvittämällä sitä, minkälaisia asioita he yhdistävät empaattiseen johtamiseen sekä huonoon johtamiseen. Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena ja tutkimuksen empiirinen aineisto kerättiin haastattelemalla kahdeksaa milleniaalilääkäriä. Tutkimusmenetelmänä toimi teemoittelun periaatteella toteutettu aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Tutkimustuloksena syntyivät kaksi pääteemaa, jotka tarkentuivat kukin neljään niitä selittävään alateemaan.

Tutkimustulokset ja johtopäätökset

Ensimmäisenä pääteemana oli empaattinen johtaminen mahdollistavana toimintana, ja sen alateemoja olivat välittäminen konkreettisena toimintana, psykologinen turvallisuus ja kuulluksi tuleminen, aito kohtaaminen ja potilastyö sekä työhyvinvointi ja hyvä johtaminen. Toinen pääteema oli huono johtaminen työpaikan veto- ja pitovoimaa heikentävänä toimintana, ja sen alateemoja olivat työhyvinvoinnin lasku, välinpitämättömyys ja empatian puute, johtamisen rooli työyhteisön ilmapiirissä sekä vanhoihin kaavoihin kangistuminen. Tulosten mukaan milleniaalilääkärit kokivat empaattisen johtamisen hyvänä johtamisen tapana, yhdistäen sen myönteisiin työelämän kokemuksiinsa. Huono johtaminen puolestaan koettiin milleniaalilääkäreiden keskuudessa pääasiassa työpaikkojen vetovoimaa sekä pitovoimaa heikentäväksi, minkä lisäksi huono johtaminen pääasiassa yhdistettiin kielteisiin työelämän kokemuksiin.

Tutkimustulokset osoittivat, että johtamisen tavalla oli merkitystä niin milleniaalilääkäreiden työhyvinvoinnin ja työtyytyväisyyden, kuin heidän työssä viihtymisenkin kokemuksissa. Milleniaalilääkäreiden tarkastelu osoitti sen, että empaattinen johtaminen nähtiin mielekkäänä johtamisen tapana, mikä osaltaan myös lisäsi työpaikkaan sitoutumisen mahdollisuutta. Huono johtaminen kuitenkin koettiin epätoivottavana johtamisen tapana, mihin liitettiin muun muassa tyytymättömyyttä, lyhyempiä työsuhteita sekä edistyksen vastustamista.

Tutkimustuloksista voidaan päätellä, että empaattinen johtaminen saa aikaan paremmin voivia työntekijöitä, huono johtamisen lisätessä vaihtuvuutta työpaikalla, etenkin milleniaalilääkäreiden keskuudessa. Tulokset antavat käsitystä milleniaalien suhtautumisesta ja asennoitumisesta työelämään myös terveydenhuoltoa laajemminkin. Jatkossa johtamisen tutkimusta olisikin hyvä laajentaa etenkin Suomessa, jotta saadaan enemmän tietoa johtamisesta sekä sen käytännön tason vaikutuksista ja yhteyksistä työelämän onnistumisiin sekä epäonnistumisiin.

Zainab Abdulkarim
Milleniaalilääkäreiden kokemuksia empaattisesta ja huonosta johtamisesta

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, mitkä juotavat ja syötävät muodostavat ylioppilaskirjoituksiin mukaan otettavia eväitä, minkälaiset tekijät ohjaavat eväiden valintaa ja minkälainen rooli eväillä on kirjoituksissa. Teoreettisessa viitekehyksessä käsitellään muun muassa kunnollisen aterian käsitettä, sen rinnasteisuutta ja vastakkaisuutta ruokakulttuurin välipalaistumisen kanssa ja näiden yhteyttä yli-oppilaskirjoitusten eväisiin. Teoriataustassa avataan myös ruoan valintaan liittyviä yksilöllisiä ja sosiaalisia tekijöitä. Ylioppilaskirjoitukset ovat uniikki tilanne syömisen kannalta, jolloin eväiden tutkiminen voi avata kulttuurillisia ja sosiaalisia merkityksiä ruoan, yksilön ja yhteiskunnan välillä. Aiemman tutkimuksen avulla ja vastaamalla yllä esitettyihin tutkimuskysymyksiin pyrittiin selvittämään, mistä muodostuu ylioppilaskirjoitusten kunnollinen eväs.

Tutkimus toteutettiin laadullisena tutkimuksena ja aineisto kerättiin sähköisellä kyselylomakkeella. Kyselylomakkeen linkkiä jaettiin Lukiolaisten liiton Instagramin Stories-osiossa 24 tunnin ajan ja linkkiä jaettiin myös tutkielman tekijän tuttaville. Kyselylomakkeelle kertyi vastauksia 96 kpl (N=96) ja analyysi toteutettiin hyödyntäen aineistolähtöistä sisällönanalyysiä.

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että ylioppilaskirjoituksiin otetaan monipuolisesti erilaisia eväitä. Eväsvalintoja ohjaavia tekijöitä tunnistettiin kahdeksan: helppous, naposteltavuus, mieleisyys, täyttävyys, häiriöttömyys, tuttuus, ravitsevuus ja muut yksittäiset tekijät. Tulokset osoittivat, että eväille annetaan lukuisia rooleja: eväät toimivat energian antajana ja fyysisen suorituskyvyn ylläpitäjänä, lohtuna, voimana ja tsemppaajana, tauottajana sekä aterian ja oikean ruoan korvikkeena. Sekä eväsvalintoja ohjaavat tekijät että eväiden roolit ilmenivät monissa vastauksissa samanaikaisesti. Tulosten perusteella ylioppilaskirjoitusten kunnollisen evään muodostivat jokin leipätuote, hedelmä ja herkku sekä juomana vesi ja jokin toinen juotava. Vaikka eväiden sisällöt näyttäytyivät pitkälti välipalatyyppisinä, niillä nähtiin olevan aterian ja oikean ruoan korvaava rooli. Tutkimuksen pohjalta voi päätellä, että ajatukset ja käytännöt eväiden sisältöjen, ohjaavien tekijöiden ja roolien suhteen ovat joissain määrin kulttuurissa yhteisesti jaettuja ja omaksuttuja.

Lotta Nuutinen

”Epämukavassa koetilanteessa on vähän kivempi olla kun eväät ovat hyvät”
Eväsvalinnat ja eväiden rooli ylioppilaskirjoitusten kontekstissa

Tutkimuksen lähtökohtia

Toisen kotimaisen kielen ruotsin oppimistulokset ja opiskeluinto ovat perusopetuksessa tutkimusten perusteella heikentyneet. Erilaisia kehityssuosituksia osaamistason ja opiskeluinnon parantamiseksi on ehdotettu kieltenopetuksen arjen käytännöistä lähtien aina kansallisen tason ohjaukseen saakka.

Tänä päivänä kielten oppimista tapahtuu yhä laajemmin erinäisissä ympäristöissä, mikä on väistämättä vaikuttanut myös kieltenopetuksen luonteeseen, tavoitteisiin ja tarpeisiin. Kieltenopetusta voidaan tarkastella sen nykypainotusten suuntaisesti muun muassa toiminnallisten ja vuorovaikutuksellisten opetusmenetelmien näkökulmasta. Vaikka ruotsin kielen opetuksessa onkin todettu hyödynnettävän yhä enenevissä määrin oppilaskeskeisiä ja kommunikatiivisia opetusmenetelmiä, eivät ne välttämättä kuitenkaan ole vakiintuneet osaksi kouluarkea.

Draama toiminnallisen opetuksen lähestymistapana on kirjattu Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteisiin (Opetushallitus, 2014) yhdeksi toisen kotimaisen kielen opetuksen työtavaksi. Koulukontekstissa draaman voidaan ajatella ilmenevän ryhmäkeskeisenä, vuorovaikutuksellisena, toiminnallisena sekä kokemuksellisena toimintana, jossa erilaiset draaman keinot, kuten kuviteltu paikka ja roolit, ovat opetuksen keskiössä. Mutta millaisena draama näyttäytyy kieltenopetuksen kontekstissa ja millaisia muotoja ja merkityksiä se saa opettajan ja oppilaiden käsitysten ja kokemusten pohjalta? Näiden pohdintojen siivittämänä tarkastelin maisterintutkielmassa draamaa ruotsin kielen opetuksen kontekstissa. Pyrkimyksenä oli tutkimuksen myötä kartoittaa draaman mahdollisuuksia perusopetuksen kieltenopetuksessa.

Tutkimustehtävä ja tutkimuksen toteutus

Tutkielman tavoitteena oli selvittää, millaisia käsityksiä tapaustutkimukseen valitun alakoululuokan kieltenopettajalla ja oppilailla on draaman hyödyntämisestä ruotsin kielen opetuksessa. Tutkimuksessa pyrin tarkemmin selvittämään, millaisia käsityksiä kieltenopettajalla ja oppilailla on draaman toimintatavoista ruotsin kielen opetuksessa. Tämän lisäksi tavoitteenani oli selvittää, millainen yhteys ruotsin kielen oppimiseen mainituilla draaman toimintatavoilla käsitetään olevan.

Toteutin tutkimuksen kvalitatiivisena eli laadullisena tapaustutkimuksena. Tutkimuksen aineisto kerättiin haastattelemalla yhtä ruotsin kielen opettajaa sekä 14:ää 5. luokkalaista oppilasta, jotka opiskelivat ruotsin kieltä valinnaisena A2-kielenä kolmatta vuotta. Tutkimusaineisto koostuu yhdestä kieltenopettajan sekä viidestä oppilaiden ryhmähaastattelusta. Haastatteluiden rinnalla aineisto koostuu yhden ruotsin kielen oppitunnin havainnoista ja sen pohjalta kirjoitetuista muistiinpanoista.

Aineiston analyysi toteutettiin fenomenografista tutkimusotetta soveltaen, sillä tutkimusotteen voidaan katsoa sopivan käsitysten ja kokemusten tutkimiseen. Analyysin pohjalta opettajan ja oppilaiden käsitykset draaman toimintatavoista sekä toimintatapojen yhteydestä ruotsin kielen oppimiseen voitiin ryhmitellä erilaisiin kategorioihin.

Tutkimuksen tulokset ja johtopäätökset

Tutkimustulosten mukaan draama näyttäytyi ruotsin kielen opetuksessa kokemuksellisina sekä esitykseen tähtäävinä toimintatapoina. Kokemukselliset toimintatavat sisälsivät käsityksiä draaman toiminnallisuudesta, autenttisuudesta, leikillisyydestä, vuorovaikutuksellisuudesta sekä itseilmaisusta draamassa. Esitykseen tähtäävät toimintatavat puolestaan sisälsivät käsityksiä tekstien dramatisoinnista, esityksen valmistelusta, roolityöskentelystä ja esiintymisestä.

Tutkimustulokset osoittivat, että opettajan ja oppilaiden käsitykset draamasta ruotsin kielen opetuksessa olivat pääosin myönteisiä. Toimintatapojen käsitettiin olevan yhteydessä ruotsin kielen oppimiseen etenkin suullisen kielitaidon ja sanaston oppimisen osalta. Draaman toimintatapojen koettiin niin ikään vaikuttavan myönteisesti esimerkiksi keskittymiseen, motivaatioon ja kokemuksiin kielen oppimisen hyödyllisyydestä ja tarkoituksenmukaisuudesta. Draama näyttäytyi tutkimustulosten perusteella luontevana väylänä tuottaa ruotsin kieltä autenttisen kaltaisissa kielenkäyttötilanteissa, mikä osaltaan voisi antaa aihetta tarkastella draamaa opetussuunnitelmassa (2014) yhtenä kieltenopetuksen autenttisena kieliympäristönä tieto- ja viestintäteknologian rinnalla.

Käsityksissä esiintyi kokemuksia siitä, että draamassa kieltenopetuksessa ollaan usein usean jännittävän toiminnan äärellä; yhtäaikaisesti uskaltaudutaan tuottamaan vierasta kieltä, toimimaan roolihahmossa sekä esiintymään muiden edessä. Tutkimustulokset antavat näin ollen aihetta kartoittaa laajemmin niitä draaman toimintatapojen variaatioita, joita kieltenopetuksessa olisi suotavaa painottaa. Toisaalta opettajan ja oppilaiden käsitysten perusteella ryhmän turvallisella ilmapiirillä voitiin vaikuttaa myönteisesti kokemuksiin draamasta kieltenopetuksessa. Lisäksi valinnan mahdollisuus esiintymiseen liittyvien toimintatapojen osalta koettiin vaikuttavan kokemuksiin myönteisesti.

Tutkimustapauksen kontekstissa draaman tavoitteet ruotsin kielen opetuksessa linkittyivät etenkin kielen suulliseen tuottamiseen sekä kielen käyttöön rohkaisemiseen. Tämän myötä olen tutkimusprosessin aikana pohtinut draaman mahdollisuuksia kieltenopetuksessa etenkin kommunikointiin kannustamisen sekä kommunikointiin uskaltamisen näkökulmista. Jatkotutkimuksia ajatellen voisikin olla kiinnostavaa tutkia kielten opiskelua ja oppimista rooleissa toimimisen taikka draaman potentiaaliin kuuluvan keskeneräisyyden näkökulmista. Näin ollen huomion voisi suunnata tarkemmin esimerkiksi siihen, kuinka roolisuojaa voitaisiin hyödyntää puhumisen pelon selättämiseen tai millä tavoin keskeneräisyyden tiedostaminen voisi mahdollisesti tukea sen sietämistä ja kannustaa kokeilemaan ja heittäytymään kielen käyttöön yhä rohkeammin.

Fanny Sillman

Tapaustutkimus draamasta ruotsin kielen opetuksessa ja opiskelussa alakoulussa

Tutkielman taustaa

Olemme tottuneet elämään, jossa kohtuuhintaista energiaa on tarjolla rajattomasti. Yhteiskunnan toiminta ja ihmisten arki sekä asuminen ovat myös varsin riippuvainen erilaisista sähköisistä järjestelmistä. Vuosiin 2022–2023 ajoittunut energiakriisi horjutti ihmisten kykyä selviytyä tavallisesta arjestaan nousseiden sähkön hintojen ja mahdollisen sähköpulan vuoksi. Energiakriisin taustalla vaikutti erilaiset maailmanlaajuiset poliittiset ja taloudelliset kriisit, energiatuotannon tavat ja sääolosuhteet. Kotitaloustieteen tiedonintresseihin kuuluu yksilön, perheen ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen tarkastelu sekä kodin teknologia. Toimiko energiakriisi ajurina muutoksessa kohti kestävämpää arkea vai ajoiko se ihmiset yhä kasvavaan erivoisuuteen?

Tutkimustehtävä ja aineisto

Tutkielman tarkoitus on analysoida miten energiakriisi ja sähkön hinnan nousu vaikuttivat ihmisten arkeen. Millaisia keinoja ihmisillä oli vähentää sähkön käyttöä ja mitä syitä (motiiveja) ihmisillä oli säästää sähköä energiakriisin aikana? Tutkielman toteutin kvalitatiivisella tutkimusotteella. Aineiston keräsin kesä-syyskuussa 2023 suomenkielisistä digitaalisista sanomalehdistä ja verkkouutisista kirjoitettujen mediatekstien muodossa. Mediateksteihin päädyin, sillä niiden kautta oli mahdollista tavoittaa energiakriisin keskellä eläneiden ihmisten kokemuksia. Aineiston analysoin abduktiivisen päättelyn keinoin, joka mahdollisti varsin ajankohtaisen ja vähän tutkitun ilmiön kuvailun.

Tulokset ja johtopäätökset

Tulokset osoittavat, että kotitalouksilla on pääasiassa kykyä reagoida äkilliseen energiahinnan nousuun. Ihmiset olivat erityisesti valmiita rajoittamaan sähkön käyttöään ja kotitalouden pyrkivät etsimään aktiivisesti vaihtoehtoisia keinoja sähkön käytölle. Sähkön käytön rajoittaminen ja vaihtoehtoiset tavat kuluttaa energiaa koskivat niin kodin- ja käyttöveden lämmittämistä, huonelämpötilan laskemista, kotien energiatiiveyden parantamista, ruoanvalmista kuin kotitöitä. Yksi tärkeä keino vähentää sähkön kulutusta oli investoida uusiin energiaa tuottaviin järjestelmiin ja optimoida kodin energiankäyttöä älyteknologian avulla. Energiakriisin keskellä eli myös ihmisiä, jotka eivät halunneet, pystyneet tai kokeneet tarpeelliseksi muuttaa sähkön käytön tottumuksiaan kriisin vuoksi. Yleisimmät syyt, eli motiivit sähkön käytön vähentämiselle olivat taloudelliset. Energiakriisin ja energiansäästökampanjan myötä ihmisten motiiveja säästää sähköä olivat myös yhteiskunnallinen velvollisuudentunto, innostuneisuus, ekologiset syyt ja energiankäyttöön liittyvien asenteiden, tottumusten ja rutiinien kyseenalaistaminen. Tutkielman tulokset voidaan nähdä tärkeänä tietona tarkasteltaessa, millaisia tietoja ja taitoja ihmiset tarvitsevat selviytyäkseen nopeastikin muuttuvilla energiamarkkinoilla. Tutkimustulokset vahvistavat myös kotitaloustieteen näkemystä siitä, että asuminen ja kodin teknologia ovat kiinteä osa tutkimusalan intressejä tekoälyn ja kodinteknologian kehittyessä nopeaa vauhtia mahdollistaen kodin sähkön kulutuksen vähentämisen. Ihmisten motiivien tarkastelu kulutuksen vähentämisen osalta voi antaa myös työkaluja kotitalousneuvonnan – ja opetuksen kohdentamiseen matkalla kohti kestävämpää arkea.

Emma Kontkanen

Länsimaisen elämäntyylin uhka vai mahdollisuus?
-Kotitalouksia koskeva energiakriisi suomalaisessa mediassa

Suomalaisen koulujärjestelmän katsomusainemalli puhututtaa jatkuvasti niin opettajien, tutkijoiden ja poliitikkojen kuin kansalaistenkin keskuudessa. 2000-luvulla katsomusopetuskeskustelua ovat värittäneet yhteiskunnan maallistumisprosessi ja maahanmuuton voimakas lisääntyminen. Suomalainen katsomusainemalli on kansainvälisesti poikkeuksellinen; oppilaat jaotellaan eri katsomusryhmiin kotitaustansa perusteella ja oppilaat käyvät eri katsomustunneilla, usein eri aikoihin ja eri käytäntein. Siinä missä esimerkiksi muut Pohjoismaat ovat siirtyneet yhteiseen katsomusainemalliin, Suomessa toteutetaan edelleen niin kutsuttua oman uskonnon opetuksen katsomusmallia. Katsomusopetuksen tulevaisuus on hyvin ajankohtainen aihe, sillä opetusministeriössä pohditaan tällä hetkellä mahdollisia katsomusopetuksen uudistamistoimenpiteitä.
Katsomusopetuksen uudistamistoimenpiteissä on tärkeää tutkia opettajien näkemyksiä, ovathan opettajat opetuksen käytännöntyön ja koulukulttuurin asiantuntijoita.

Tutkimustehtävä ja tutkimuksen toteutus
Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää opettajien näkemyksiä katsomusaineesta ja katsomuksista koulukulttuurissa. Lisäksi tarkasteltiin, miten eri katsomusaineiden opettajien näkemykset erosivat toisistaan. Tutkimuksen aineisto on osa Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) tiedonkeruuta, jossa kerättiin tietoa peruskoulujen tilanteesta katsomusaineiden opetuksesta. Aineiston tiedonkeruu toteuttiin opettajille sähköisenä kyselynä Webropolissa keväällä 2023. Kyselylomakkeeseen vastasi 2753 opettajaa. Tutkimus toteutettiin määrällisenä tutkimuksena ja aineistoa analysoitiin IBM Statistic 28 –ohjelmalla.

Tutkimustulokset
Tutkimustulokset osoittivat, että opettajat pitävät katsomusaineiden opetusta tärkeänä ja merkityksellisenä osana koulun kasvatustehtävää. Suurin osa opettajista kannatti yhteistä katsomusainetta. Opettajilla oli pääosin myönteiset näkemykset katsomusten näkymisestä koulukulttuurissa. Suuri osa opettajista näkivät, että koulun tulee edistää katsomusten välistä vuoropuhelua. Opettajat kuitenkin näkivät, että katsomukset aiheuttavat haasteellisia tilanteita koulussa. Opettajat kokivat, ettei heillä ole tarvittavaa osaamista katsomusten käsittelyyn. Vähemmistöuskontojen opettajien sekä ev.lut.uskonnon ja ET:n opettajien näkemykset erosivat tilastollisesti merkitsevästi toisistaan. Vähemmistöuskontojen opettajat olivat kielteisiä yhteiselle katsomusaineelle.

Johtopäätökset
Tutkimuksen tulokset osoittivat, että opettajat näkevät katsomusaineella olevan laaja merkitys koulun kasvatustehtävässä moninaistuvassa maailmassa. Katsomusaineet ennen muuta opettavat oppilasta tutkimaan omaa maailmankatsomustaan ja moraalista toimijuutta yhteiskunnassa. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että suurin osa opettajista olisi valmiita muuttamaan nykyistä katsomusopetuksen järjestämistapaa vastaamaan nyky-yhteiskunnan katsomussivistyksellisiä tarpeita. Opettajien näkemykset katsomuksista koulukulttuurissa olivat osittain ristiriitaiset. Opettajat näkivät, että katsomukset voivat kyllä näkyä koulukulttuurissa, mutta niihin liittyi myös haasteita. Haasteita tuli, kun katsomukset rajoittivat opetusta tai toivat lisätyötä opettajalle. Opettajat kokivat myös, että katsomukset herättivät koulussa vaikeita kysymyksiä. Opettajat tarvitsevat lisäkoulutusta katsomusopetukseen ja katsomuksiin liittyen.

Vilma Saukko
Opettajien näkemyksiä katsomusaineesta ja katsomuksista koulukulttuurissa

Opetussuunnitelma ohjaa velvoittavasti varhaiskasvatuksen opettajan työtä ja se toimii määräyksenä, jonka pohjalta paikalliset opetussuunnitelman laaditaan (OPH, 2014, s. 1). Elokuussa 2021 Opetus- ja kulttuuriministeriö aloitti kokeilun kaksivuotisesta esiopetuksesta, osana Oikeus oppia kehittämisohjelmaa. Kokeilua varten, Opetushallitus loi uudet, tarvittavin osin muokatut opetussuunnitelman perusteet, joissa leikin merkitys lapsen kasvun, kehityksen, hyvinvoinnin ja oppimisen osalta tunnustetaan entistä vahvemmin (OPH, 2021, s. 13).

Leikki on tutkitusti varhaiskasvatusikäisen lapsen paras oppimisen väline, sekä väylä lap-en aktiiviseen toimijuuteen (Ferholt, Rainio & Lecusay, 2023; Kangas & Brotherus, 2017, s. 3; Kangas & Harju-Luukkainen, 2021, s. 1; Siklander & Kangas, 2020). Vaikka leikkiä ja sen merkitystä korostetaankin ohjaavissa asiakirjoissa, sekä arvostetaan varhaiskasvatuksen ammattilaisten osalta, se ei tutkimusten valossa tunnu olevan vielä vakiinnuttanut niitä käytäntöjä, jotka mahdollistaisivat sen keskeisen roolin esiopetuksessa. Yksi selitys saattaa löytyä varhaiskasvatuksen opettajien työtä raamittavasta, politiikan ja autonomian värittämästä ristiriitaisesta suhteesta: samalla kun alati muuttuva ja sisällöllisesti laaja opetussuunnitelma ohjaa opettajan työtä velvoittavasti, se myös jättää kaiken konkreettisen käytäntöön, kehittämiseen ja arviointiin liittyvän toiminnan, täysin opettajan oman tulkinnan varaan (Wood & Hedges, 2016, s. 400–401).

Tutkimuksessani pyrin selvittämään, minkälainen merkitys opetussuunnitelmalla on varhaiskasvatuksen opettajan työtä ohjaavana asiakirjana, kuinka opettajat määrittelevät omaa autonomiaansa suhteessa kokeilun opetussuunnitelman käyttöönottoon, sekä kuinka esiopetuksen keskeiseksi toiminnanmuodoksi määritelty leikki kuuluu kokeiluun osallistuneiden opettajien puheessa.

Tutkimus toteutettiin laadullisena haastattelututkimuksena. Haastatteluihin osallistui kymmenen, viideltä eri paikkakunnalta kaksivuotisen esiopetuksen kokeiluun osallistunutta varhaiskasvatuksen opettajaa. Kuusi haastatelluista oli ollut mukana kokeilun alusta alkaen ja neljä aloittanut työskentelyn kokeilua toteuttavassa ryhmässä sen jo ollessa käynnissä. Kaikki haastatteluun osallistuneet opettajat olivat työskennelleen varhaiskasvatuksen alalla vähintään kolmen vuoden ajan, kaksi jopa vuosikymmeniä. Keskiarvo haastatteluin osallistuneiden työskentelyvuosilla oli reilu 11. Tutkimusta tehdessäni, perehdyin jokaisen haastatellun kunnan kaksivuotisen esiopetuksen kokeilun opetussuunnitelmaan, taulukoimalla leikki-sanan esiintymiskerrat, sekä leikkimiseen tai leikillisyyteen viittaavat lauseet. Aineisto analysointiin käyttäen sisällönanalyysia.

Tutkimustulosten perusteella näyttää siltä, että opettajien suhde kokeilun opetussuunnitelmaan oli etäinen. Puolet haastatelluista kokivat kokeilun opetussuunnitelman liian laajaksi ja konkretian tasolta puutteelliseksi. Ainoastaan yksi opettaja kymmenestä käytti kokeilun opetussuunnitelmaa aktiivisesti työnsä tukena ja suunnittelun pohjana. Kahdeksan opettajaa kertoi, ettei kokeilun opetussuunnitelma ollut arjessa läsnä, tai ohjannut kaksivuotisen esiopetuksen toimintaa. Haastatelluista varhaiskasvatuksen opettajista yhdeksän kymmenestä toi esiin, ettei ollut huomannut kokeilun opetussuunnitelmassa juuri mitään muutoksia vuoden 2014 suunnitelmaan. Kaksi opettajista toi esiin, ettei ymmärtänyt koko suunnitelmaa. Opettajien tulkinnat johtivat jokaisessa tapauksessa 5- ja 6-vuotiaiden ryhmien eriyttämiseen ja jopa eriarvoiseen asemaan asettamiseen toiminnan ja päiväkodin varojen käytön suhteen. Yhteisen linjan puuttuminen toimintatavoissa kuuluu myös haastateltujen opettajien puheessa heidän kertoessaan ryhmän lapsista. Kahdeksassa haastattelussa, opettaja käytti 5-vuotiaista puhuessaan sanaa ”minieskarit” tai ”pienet”, kun taas eräs haastatelluista käytti 6-vuotiaista vastaavasti termiä ”eskarieskarit”. Kaksivuotisen esiopetuksen väliaikaraportti (Sarvimäki, ym., 2023, s. 221–26 toi esiin samanlaisen opetussuunnitelmien moni-tulkinnallisuuden ongelman, joka johti kirjaviin toimintatapoihin esiopetusryhmissä.

Haastatelluista opettajista jokainen koki autonomiansa sekä kokeilun opetussuunnitelman käyttöönottoon että sen käytäntöön viemiseen kohtuuttoman suureksi. Opettajat kokivat jääneensä kokeilun osalta ilman tukea tai perehdytystä, eikä heille ollut annettu aikaa suunnittelulle. Laaja vastuu aiheutti useille opettajille kuormittuneisuutta, sekä jopa epäonnistumisen tunteita. Erilaisten poliittisten ratkaisujen myötä syntynyt henkilöstön kuormittuminen, riittämättömyyden tunteen kokeminen, työssäjaksaminen, sekä työn merkityksellisyyden kokeminen, on tunnistettu myös tätä tutkielmaa viitoittavissa tutkimuksissa (Wihersaari, Rytivaara & Eskola, 2022, s. 46; Paananen & Rainio, 2019, s. 5; Siurua ym., 2020, s. 116). Haastateltujen kokemus on myös linjassa kaksivuotisen esiopetuksen väliraportin (Sarvimäki, ym., 2023, s. 20–21) kanssa, joka toi esiin kokeilun liian nopean käynnistämisen, sekä sitä kautta paikallisen opetussuunnitelman käyttöönoton haasteet. Henkilöstön kuormittumisen kannalta, tavoitteiden realisoitumiseen käytettävät keinot ovat keskeisessä roolissa (Siurua, ym., 2020, s. 116).

Haastatteluissa leikistä esiintyvä puhe loisti poissaolollaan. Ainoastaan yksi opettaja kymmenestä nosti leikin spontaanisti esiin, kertoen sen roolin kasvaneen ryhmässä kokeilun myötä. Haastatellut opettajat kuvasivat leikkiä lapselle tärkeäksi, muun esiopetustoiminnan ulkopuolella tapahtuvaksi asiaksi. Tulos mukailee Ferholtin, Rainion ja Lecusayn (2023, s. 6–8) tutkimusta, jossa tuotiin esiin kuinka oppiminen ja leikki nähdään edelleen ongelmallisesti toisistaan irrallisina. Aikuisen rooli leikissä jäi yhdeksässä kymmenestä haastattelusta etäiseksi ja kahdeksassa tapauksessa kymmenestä, aikuinen kontrolloin leikkiä vahvasti. Brookerin (2011, s. 153) mukaan opetussuunnitelmien asettamat velvoitteet, sekä pedagogiikka, saattavat sysätä herkästi leikin tapahtuvaksi joko aikuisista vapaaksi toiminnaksi, tai aikuisen vahvasti säännellyksi, ohjatuksi toiminnaksi. Tulos mukailee myös Leinosen, Brotheruksen ja Vennisen (2014, s. 11–12) tutkimuksissa tehtyjä havaintoja, joissa lasten omaehtoinen toiminta tapahtui esiopetuksesta ja aikuisista etäällä. Kaksivuotisen esiopetuksen kokeilun väliraportti (Savimäki ym., 2023, s. 27) tuo esiin, kuinka lapsiryhmien keskimääräisessä päivässä ohjattuun leikkiin oli käytetty vähiten aikaa.

Opetussuunnitelman konkreettinen käyttö varhaiskasvatuksen opettajan työtä tukevana ja ohjaavana työvälineenä, ei näyttäydy tämän tutkimuksen valossa toteutuvan. Mikäli opetussuunnitelman käytäntöön vieminen niin, että siinä määritellyt tavoitteet ja toiminnan muodot todentuisivat varhaiskasvatuksen arjessa, jätetään tutkimukseen osallistuvien opettajien lailla yksittäisen opettajan autonomian varaan, tulee opetussuunnitelmaosaamista tulevaisuudessa vahvistaa myös varhaiskasvatuksen opettajien koulutuksessa. Opetussuunnitelmaosaamisen lisäksi, tutkimus tuo esiin johtajuuden merkityksen opettajien ammatillisuuden, sekä sisäisen motivaation näkökulmista. Varhaiskasvatuksen kehittämisen, sekä opetussuunnitelmaprosessien näkökulmasta opettajien osallistamisella, sekä heidän osaamisensa huomioimisella, tulisi olla oma roolinsa uudistuksien täytäntöönpanossa. Lisäksi opetussuunnitelman määrittelemien pedagogisten ratkaisujen konkretisointia voisi tukea myös kehittämällä selkeitä ja johdonmukaisia johtajuuden malleja, joissa pedagoginen johtajuus nousisi päärooliin. Pedagogista johtajuutta korostamalla, voi varhaiskasvatuksen ydintehtävä lapsen kasvun, kehityksen, oppimisen ja hyvinvoinnin tukijana mahdollistua ja sitä kautta leikin rooli sen keskeisenä toiminnanmuotona toteutua.

Anni Rinkinen
Missä on leikki?
Opetussuunnitelman rooli valtakunnallisessa esiopetuskokeilussa varhaiskasvatuksen opettajien kokemana

Sisältövaroitus: seksuaalinen väkivalta

Taustaa

Tilastokeskuksen selvityksen mukaan 43 % suomalaisista 16–74—vuotiaista naisista on kokenut elämänsä aikana seksuaalista väkivaltaa. Väkivallan kokemukset ovat yleisiä ja sukupuolittuneita myös nuorten seurustelusuhteissa. 1.1.2023 astui voimaan uusi seksuaalirikoksia koskeva laki, jolla pyritään vahvistamaan jokaisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta määrittelemällä raiskaus vapaaehtoisuuden ja suostumuksen puutteen kautta. Uudessa laissa määritellään, että suostumus täytyy ilmaista sanallisesti, käytöksellä tai muulla tavalla.

Tutkimusten mukaan suostumusta harvoin ilmaistaan suoraan tai sanallisesti vaan usein epäsuorasti ja hienovaraisesti sanattoman käyttäytymisen ja kehonkielen kautta. Yksilöt luottavat seksuaalisissa tilanteissa jaettuun ymmärrykseen ja omaan kykyyn tulkita sanattomia viestejä ja kokevat siksi, ettei suostumusta tarvitse ilmaista suoraan ja sanallisesti. Tutkimusten mukaan myöskään nuoret eivät neuvottele suostumuksesta selkeästi vaan keskittyvät aistimaan ja tulkitsemaan toisen antamia sanattomia viestejä. Tämä jättää paljon tilaa erehdykselle, ja moni väkivallaton ja lailliseksi tulkittu tilanne voi kokemuksena tuntua pahalta.

Aiemman suostumusta koskevan tutkimuksen perusteella on myös selvää, että seksuaalisissa tilanteissa suostumuksen neuvotteluun vaikuttavat sukupuoleen liittyvät odotukset ja sosiaaliset käsikirjoitukset. Kieltäytymiseen ja suostumukseen liittyy vahva sukupuolittunut ja heteronormatiivinen roolijako: pojan tehtävä on tehdä aloite, jonka tyttö joko hyväksyy tai hylkää. Nuorten seksuaalisista kulttuureista tiedetään, että sosiaalisen median ja pornon myötä “rajun seksin” harrastaminen on normalisoitunut, kun taas “tavallista vanilijaseksiä” pidetään tylsänä. Dominoivaa käytöstä odotetaan erityisesti pojilta. Tällaiset trendit sekä nuoruuden kokemattomuus ja sosiaaliset paineet altistavat nuoret ei-halutuille seksuaalisille kokemuksille.

Seksuaalisesta väkivallasta aiheutuvaa psyykkistä, fyysistä ja sosiaalista haittaa voidaan ehkäistä varhain aloitetulla ja laadukkaalla seksuaalikasvatuksella. Seksuaalikasvatus tukee yksilön kokonaispersoonallisuuden kehittymistä, parantaa yhteiskunnan kokonaisvaltaista seksuaalista hyvinvointia ja edistää sukupuolten ja yksilöiden tasa-arvoa. Suostumuksen käsittelyllä on myös tärkeä rooli seksuaalisen väkivallan ehkäisyssä ja suostumuksen ymmärtäminen edesauttaa väkivaltatilanteiden tunnistamista ja nopeuttaa avun hakemista.

Tutkimustehtävät ja tutkimuksen toteutus

Tutkielmani tavoitteena oli selvittää miten terveystiedon opettajat lähestyvät seksuaalisen suostumuksen aihetta yläkoulun seksuaalikasvatuksessa ja miten he perustelevat pedagogisia päätöksiään. Lisäksi olin kiinnostunut opettajien kokemista suostumuksen opettamiseen liittyvistä haasteista ja mahdollisuuksista.
Tutkimus toteutettiin tapaustutkimuksena, johon haastateltiin neljää terveystiedon opettajaa. Haastatteluissa käytettiin virikkeenä useissa suostumusta koskevissa tutkimuksissakin käytettyä Tea and Consent -videota. Opettajien vastaukset analysoitiin induktiivisen sisällönanalyysin keinoin hyödyntäen myös aineiston kvantifiointia.

Tulokset ja pohdintaa

Opettajat pitivät tärkeinä opettaa seksuaaliseen suostumukseen liittyviä tietoja, taitoja ja arvoja. Vastausksissa painottui suostumukseen liittyvä lakitietous. Opettajat kertoivat etsivänsä Internetistä valmiita opetusmateriaaleja, kuten videoita. Opetuksessa käytettiin niin keskustelevia ja osallistavia työtapoja kuin opettajajohtoisia menetelmiä. Suostumuksen opetukseen liittyvät haasteet koskivat oppilaiden erilaisia perhetaustoja, kokemuksia ja käyttäytymistä sekä näiden tekijöiden sensitiivistä huomioimista opetuksessa. Pedagogisia päätöksiä opettajat perustelivat useimmiten käytännön havaintojen ja opetussuunnitelman kautta. Opettajat mainitsivat monta kertaa, että kaikille oppilaille opetetaan samat opetussuunnitelman mukaiset sisällöt.

Kukaan haastateltavista ei maininnut käsittelevänsä suostumuksen opetuksen yhteydessä seksuaalisiin tilanteisiin liittyviä sukupuolirooleja tai sosiaalisia käsikirjoituksia. Aiemmassa suostumuksen opetukseen liittyvässä tutkimuksessa on osoitettu, että sukupuoliroolien ja – odotusten sekä sosiaalisten käsikirjoitusten tulisi olla suostumusopetuksen keskiössä, sillä se edistää suostumuksen syvällistä ymmärrystä. Seksuaalisen väkivallan ennaltaehkäisy vaatii sukupuoleen liittyvien odotusten ja normien rohkeaa tarkastelua.

Koulun seksuaalikasvatuksella on tärkeä rooli niin tietojen kuin arvojen välittäjänä. Tutkielmani tulosten perusteella voidaan todeta, että sukupuoleen liittyvien roolien ja odotusten tulisi olla entistä suuremmassa on osassa suomalaista seksuaali- kasvatusta. Suostumuskulttuurin vahvistamiseksi tarvitaan lisää tietoa nuorten seksuaalisiin ihmissuhteisiin liittyvistä kulttuureista ja erilaisten arvomaailmoiden huomioimisesta suomalaisen perusopetuksen seksuaalikasvatuksessa.

Riikka Salmela
Terveystiedon opettajien pedagoginen ajattelu seksuaalisen suostumuksen käsittelyssä osana seksuaalikasvatusta

Taustaa

Digitalisaatio on vahvasti osana koulumaailmaa ja erityisesti viime vuosina sen merkitys on kasvanut yhä suuremmaksi. Perusopetuksen opetussuunnitelmasta (POPS 2014) löytyy monia digivälineiden käyttöön liittyviä tavoitteita. Digivälineiden käyttäminen onkin herättänyt paljon keskustelua ja aihe jakaa mielipiteitä. Opettajat ovat niitä, jotka koulussa opetusta ja opetussuunnitelman tavoitteita toteuttavat, joten ei ole yhdentekevää, mitä he digivälineiden käytöstä ajattelevat. Aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu esimerkiksi, että digivälineiden käyttämiseen saattoi liittyä erilaisia epävarmuuden tunteita, lisäksi laitteisiin liittyvät tekniset hankaluudet ja resurssiongelmat saattoivat tuntua opettajista kuormittavilta. Toisaalta digivälineiden nähtiin olevan hyödyllisiä välineitä, joiden avulla opetusta oli mahdollista toteuttaa monipuolisemmin ja helpommin. Valitsin juuri tämän aiheen, sillä tulevana opettajana minua kiinnostaa, mitä erilaisia näkemyksiä digivälineiden käytöstä on ja millaisia taustoja tällaisille näkemyksille mahdollisesti löytyy. Samalla pääsin syventämään omia ajatuksiani digivälineistä ja pohtimaan, mitä todella ajattelen niiden käyttämisestä opetuksessa.

Tutkimustehtävä ja aineisto

Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella retorisen diskurssianalyysin keinoin opettajien näkemyksiä digivälineiden käytöstä opetuksessa. Tutkimusaineistona käytettiin yhteensä 16 Helsingin Sanomien digilehden mielipidekirjoitusta, jotka olivat opettajien kirjoittamia. Analyysi toteutettiin retorisen diskurssianalyysin keinoin. Kirjoituksista pyrittiin löytämään niissä esiintyvät diskurssit, sekä tulkitsemaan niiden tukena käytettyjä retorisia keinoja.

Tulokset

Kirjoituksista paikantui lopulta yhteensä neljä diskurssia: syrjäytysdiskurssi, vääjäämättömyysdiskurssi, haittadiskurssi sekä hyötydiskurssi. Syrjäytysdiskurssissa näkyi kriittinen puhe digivälineitä kohtaan ja niiden katsottiin syrjäyttävän perinteiset opetusmenetelmät. Vääjäämättömyysdiskurssissa korostui näkemys, jonka mukaan digivälineiden käyttäminen antaa hyödyllisisä taitoja tulevaisuuteen. Haittadiskurssissa ilmaisitiin digivälineiden tuomia haittoja kolmella osa-alueella, jotka olivat opettajan työ, oppimistulokset sekä rahaan liittyvät resurssit. Hyötydiskurssissa näkyi puolestaan digivälineiden käyttöön liittyvä hyötypuhe kahdella osa-alueella, jotka olivat opettajan työhön liittyvät hyödyt sekä opetussisältöihin ja -tekniikoihin liittyvät hyödyt. Diskurssien tukena käytettiin useita retorisia keinoja, joista eniten korostuivat ääri-ilmaisut, kategorisointi sekä vasta-argumenttiin varautuminen.

Johtopäätökset

Tulokset antavat viitteitä opettajien näkökulmista digivälineiden käyttämisestä opetuksessa ja niihin liittyvistä mahdollisista vahvuuksista ja heikkouksista. Saaduista tuloksista voi olla hyötyä tämänhetkisen koulun digitalisaation tilanteen hahmottamiseen, sekä tulosten kautta on mahdollista saada tärkeää tietoa toimivista ja kehitettävistä kohdista.
Mielestäni keskeistä on hyvä medialukutaito niin lapsilla kuin aikuisillakin. Mediassa on valtavasti erilaista materiaalia, joiden luotettavuudesta ei ole takuita. Vaikka toisin voisi luulla, niin myös esimerkiksi opetusalan ammattilaisten tuottamat mediasisällöt eivät myöskään aina ole totuudenmukaisia. Lisäksi keskeistä on yhteistyö kollegoiden välillä, sillä koulumaailma tarvitsee yhteistyötä, jotta se olisi jokaiselle paras mahdollinen ympäristö oppia ja opettaa. Muita keskeisiä asioita mielestäni ovat omien digivälineiden käyttöön liittyvien ajatusten reflektointi, ja digivälineiden käyttöön liittyvät lisäkoulutukset sekä paremmat resurssit.

Anni Mokkila

Opettajien näkemykset digivälineiden käytöstä opetuksessa
– Retorinen diskurssianalyysi Helsingin Sanomien digilehden mielipidekirjoituksista