Tekijä: graduparaati

 

Tutkimukseni tarkoitus on luoda katsaus nykyiseen tietoon opetus- ja oppimistilojen akustiikasta, akustisista ongelmista ja siihen, miten akustiikka vaikuttaa lasten kuullun ymmärtämiseen. Tarkoituksenani on myös tarjota opettajille eväitä akustisten ongelmien tunnistamiseen ja lisätä tietoisuutta toimivan akustiikan merkityksestä laadukkaalle oppimiselle ja hyvinvoinnille.

Tapaustutkimuksena kuvaan Helsingin yliopiston Siltavuorenpenger 5:n Minerva-talon seminaarihuoneeseen K113 tehtyjä tilan akustiikkaan vaikuttavia muutostoimia ja kyseisen tilan akustisia mittaustuloksia sekä ennen muutostöitä että niiden jälkeen.

Opetustilojen akustiikkaa on tutkittu jo 1900-luvun alusta lähtien. Huoneakustiikan keskeinen käsite jälkikaiunta-aika ja sen matemaattinen laskukaava pohjautuvat Harwardin yliopiston luentosalien kokeellisiin mittauksiin, joita professori Sabine teki 120 vuotta sitten.

Suomessa akustiikan asiantuntijat ovat osallistuneet jo 1940- ja 1950-luvuilla koulujen suunnitteluun ja tietoa akustiikan merkityksestä opettamiselle ja oppimiselle on ollut saatavilla vuosikymmeniä.

Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että sekä Suomessa että ulkomailla opetustiloissa esiintyy runsaasti akustisia ongelmia, jotka saattavat aiheuttaa oppimisvaikeuksia ja jopa syrjäytymistä oppilaille. Melu, jota huono akustiikka korostaa ja ylläpitää jälkikaiullaan, on terveysriski niin opettajille kuin oppilaillekin.

Ääniympäristö vaikuttaa ihmisen vireystilaan ja siten kognitiivisiin toimintoihin. Jos vireystila nousee tai laskee liikaa, kognitiivinen suorituskyky heikkenee. Häiritsevä melu aiheuttaa stressiä ja nostaa vireystilaa, jolloin keskittymiskyky, tarkkaavaisuus ja suorituskyky häiriintyvät.

Meluisassa opetustilassa noidankehä, jossa melu ruokkii levottomuutta ja keskittymiskyvyttömyyttä ja siten myös lisää melua, on olemassa oleva riski sekä oppilaiden oppimiselle, että opettajan työssäjaksamiselle.

Helsingin yliopiston Siltavuorenpenkereen kampuksella toteutettiin osana DigiCampus-hanketta projekti, jossa tarkoituksena oli muuttaa iso seminaarisali joustavaksi, opettajien ja opiskelijoiden työskentelyä tukevaksi ja digirikkaaksi opetustilaksi. Samalla salin kalusteet uusittiin, ja työssä käytettiin kestävyys- ja hyvinvointiasioihin erikoistuneen sisustusarkkitehdin validoitua menetelmää. Nyt käsillä oleva tutkimus kohdistuu opetustilan akustiikan muutostyöhön.

Tutkimuksen perusteella K113-tilan akustisissa ominaisuuksissa tapahtuneet muutokset eivät olleet mittaustulosten mukaan suuria. Kuitenkin subjektiivisen kokemuksen mukaan muutostyöt ovat onnistuneet.  Olen opiskellut tässä tilassa useita kertoja vuosien varrella ja tilan huono akustiikka on aina häirinnyt keskittymistäni.

Nyt muutostöiden jälkeen K113-tila on mielestäni akustisesti hyvinkin miellyttävä opiskelu- ja opetustila, joskin tilan äänieristykseen pitäisi vielä panostaa jonkin verran. Miellyttävyydestä raportoivat myös useat tilaa käyttäneet, niin opettajat, opiskelijat kuin ulkopuolisetkin vuokraajat.

 

Juha Mäkelä

Opetustilojen akustiikka – tapaustutkimus

Arviointi on keskeinen osa luokanopettajaopiskelijoiden opintoja. Opintojensa aikana luokanopettajaopiskelijat tulevat arvioiduiksi opettajankouluttajien, ohjaavien opettajien, vertaisten sekä itsensä toimesta lukuisia kertoja monenlaisin eri arviointimenetelmin monenlaisissa eri tilanteissa. Arvioinnin on lukuisissa tutkimuksissa havaittu olevan yhteydessä opiskelijoiden oppimiseen ja kehittymiseen sekä ohjaavan tätä kehitystä ja oppimista. Yksi keskeisistä arvioinnin tavoitteista korkeakoulutuksessa on opiskelijoiden ammatillisen toimijuuden kehittymisen tukeminen. Toistaiseksi kuitenkin vasta vähän tiedetään luokanopettajaopiskelijoiden ammatillisen toimijuuden rakentumisesta opintojen aikana ja vielä vähemmän arviointitilanteiden yhteyksistä toimijuuden rakentumiseen. Kuinka arvioinnilla voidaan tukea ammatillisen toimijuuden kehittymistä, jos tutkimustietoa arvioinnin ja ammatillisen toimijuuden yhteyksistä on vain vähän, jos ollenkaan, saatavilla?

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

Tutkimukseni tavoitteena oli selvittää, millaisia merkityksellisiä arviointikokemuksia luokanopettajaopiskelijoilla on oppimisen arvioinnista, sekä miten nämä merkitykselliset arviointitilanteet ovat yhteydessä opettajan ammatillisen toimijuuden rakentumiseen. Aiemman tutkimuksen perusteella ammatillista toimijuutta tarkasteltiin motivaation, minäpystyvyyden ja toimintastrategioiden ulottuvuuksien avulla. Tutkimusta varten haastattelin kahdeksaa Helsingin yliopiston luokanopettajaopiskelijaa. Haastatteluaineisto analysoitiin laadullisen teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoin.

Tutkimuksen tulokset ja hyödyntämismahdollisuudet

Tutkimukseni tulokset osoittivat, että oppimisen arviointi on yhteydessä luokanopettajaopiskelijoiden ammatillisen toimijuuden rakentumiseen läpi opintojen. Erityisesti jatkuva, oikea-aikainen, keskusteleva sekä riittävän hyvin perusteltu arviointi ja palaute on opiskelijoiden ammatillisen toimijuuden näkökulmasta suotuisaa. Arviointi voi parhaimmillaan vahvistaa opiskelijan tunnetta siitä, että hän on oikealla alalla, ja että hän pystyy ja osaa toimia opettajan työssä tulevaisuudessa. Tutkimukseni tuloksista kävi ilmi myös se, että epäonnistunut arviointi saattaa puolestaan haitata ammatillisen toimijuuden rakentumista.

Tutkimukseni tulosten avulla on mahdollista kehittää luokanopettajakoulutuksen arviointikäytäntöjä siten, että arvioinnin avulla voidaan paremmin tukea ammatillisen toimijuuden kehittymistä. Tulosten perusteella erityisesti palautekeskustelujen, keskustelevan vertaisarvioinnin sekä monipuolisten arviointimenetelmien käyttö arviointitapoina voivat tukea opiskelijan ammatillisen toimijuuden kehittymistä. Ammatillisen toimijuuden kehittymisen tukeminen on tärkeää jo opintojen aikana, sillä se edistää opettajan ammatillista kehittymistä ja tukee työhön sitoutumista sekä hyvinvointia myöhemmin opettajan ammatissa.

Julia Korhonen

Pro gradu: Luokanopettajaopiskelijoiden oppimisen arviointikokemukset opettajan ammatillisen toimijuuden rakentajina

Tutkimuksen tausta ja tavoitteet

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia käsityksiä opettajilla on ongelmanratkaisun opettamisesta ja kuinka paljon ongelmanratkaisua opetetaan. Ongelmatehtävällä tarkoitetaan sellaista tehtävä, jota ratkaisija ei voi ratkoa olemassa olevan tiedon avulla, vaan hän joutuu soveltamaan taitojaan ja kehittelemään uudenlaisen tavan tehtävän ratkomiseksi. Ongelmatehtävän vastakohtana voidaan pitää rutiinitehtävää, jonka ratkaisemiseen ratkaisijalla on valmis toimintamalli. Ongelmanratkaisua pidetään julkisessa keskustelussa tärkeänä taitona tulevaisuuden työelämän kannalta. Kuitenkaan suomalaisessa peruskoulussa ongelmanratkaisu ei ole yleistynyt keskeiseksi osaksi matematiikan opetusta, vaikka ongelmanratkaisu onkin ollut opetussuunnitelmassa yli kolmekymmentä vuotta. Opettajan toimintatapoja ohjaa opetussuunnitelmaakin voimakkaammin opettajan käsitykset ja uskomukset. Tarkoituksena on selvittää, millaisia käsityksiä opettajilla on ongelmanratkaisun opettamisesta, mitkä tekijät vaikuttavat ongelmanratkaisun opettamisen määrään sekä miten opettajien käsitykset vaikuttavat ongelmanratkaisun opettamisessa koettuihin vaikeuksiin

Menetelmät

Tutkimus toteutettiin monimenetelmällisenä kyselytutkimuksena. Aineistona käytetiin 160 suomalaisen alakoulun opettajan vastauksia kyselyyn, joka toteutettiin osana suomalaissaksalaista tutkimusprojektia. Aineistoa analysoitiin sekä kvalitatiivisin että kvantitatiivisin menetelmin, tarkoituksena kuvata opettajien käsityksiä ongelmanratkaisun opettamisesta, ja toisaalta myös selittää eroja opettajien käsitysten välillä.

Tulokset ja johtopäätökset

Puolet opettajista kertoi käsittelevänsä ongelmanratkaisua opetuksessaan ainakin kerran viikossa. Opettajan taustatekijöillä ei ollut vaikutusta ongelmanratkaisun opetuksen määrään.

Opettajat kertoivat hyödyntävänsä ongelmanratkaisun opetuksessa erilaisia ongelmanratkaisuaktiviteetteja. Aineiston perusteella ei kuitenkaan pystytty päättelemään, kuinka moni opettaja todella ymmärtää ongelmanratkaisun käsitteen, ja kuinka moni käyttää ongelmanratkaisun opetuksessa rutiinitehtäviä, jotka todellisuudessa eivät siis ole ongelmatehtäviä.

Ongelmanratkaisun opetuksessa koetut vaikeudet liittyivät erityisesti käytettävissä oleviin resursseihin. Moni opettaja koki, ettei ongelmanratkaisun opetukselle ole riittävästi aikaa, jolloin se jää melko pieneen osaan. Myös hyvien ongelmanratkaisutehtävien puute koettiin haasteellisena.

Opettajat kokivat ongelmanratkaisuun liittyvän erilaisia vaatimuksia. Kuudesosa vastaajista ei kokenut ongelmanratkaisuun liittyvän lainkaan vaatimuksia. Hieman alle puolet vastaajista koki ongelmanratkaisuun liittyvän runsaasti erilaisia vaatimuksia, kun taas vajaa 40 % vastaajista koki, että oppilaisiin ja resursseihin liittyy vaatimuksia, mutta opettajan ei tarvitse itse tuntea ongelmatehtävää. Lähes kaikki opettajat kokivat, että ongelmanratkaisun opetus edellyttää täydennyskoulutusta opettajille.

Lopuksi

Tutkimuksen perusteella ei voi tehdä johtopäätöksiä siitä, kuinka moni opettaja todellisuudessa ymmärtää ongelmanratkaisun käsitteen ja näin ollen hyödyntää ongelmanratkaisua osana matematiikan opetustaan. Tutkimuksessa tuli myös esiin tarve ongelmanratkaisua käsittelevälle opettajien täydennyskoulutukselle, joka mahdollisesti lisäisi opettajien osaamista ja ymmärrystä ongelmanratkaisusta.

Oskari Tolvanen

Pro Gradu: ”Opettajien käsityksiä ongelmanratkaisusta alakoulun matematiikan opetuksessa”

Maahanmuutto on kasvanut tasaisesti 2000-luvulta lähtien ja sitä myötä myös vieraskielisen väestön määrä. Maahanmuutto näkyy myös suomalaisessa peruskoulussa. Maahanmuuttotaustaisten oppilaiden oppimisen tukeminen on ajankohtainen tutkimusaihe, josta tarvitaan ehdottomasti lisää tutkimustietoa. Kielitietoisuus on vuoden 2014 Perusopetuksen opetussuunnitelman myötä noussut merkittäväksi koulun toimintakulttuuria ohjaavaksi tekijäksi. Kieli on keskeinen väline ja mahdollistaja oppimiselle, ja kehittyvä kielitaito voi luoda haasteita oppimiselle. Kuinka suomalaisessa peruskoulussa pärjäävät ne oppilaat, joiden äidinkieli on eri kuin koulun opetuskieli? Selvitysten mukaan maahanmuuttotaustaisten oppilaiden osaaminen on heikompaa kuin kantasuomalaisten. Miten näitä oppilaita voitaisiin nyt ja tulevaisuudessa tukea suomalaisessa peruskoulussa yhä paremmin?

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

Tutkimukseni tavoitteena oli selvittää, millä keinoilla ja millaisella yhteistyöllä maahanmuuttotaustaisten oppilaiden oppimista tuetaan peruskoulussa. Tutkimuksessani tarkastelen sitä, millaisia keinoja opettajat käyttävät opetuksessaan tukeakseen maahanmuuttotaustaisia oppilaita, joiden äidinkieli on eri kuin koulun opetuskieli sekä millaista yhteistyötä oppimisen tukeen liittyen tehdään. 

Tutkimusaineistoni on kerätty Kulttuuri-, katsomus- ja kielitietoinen perusopetus (KUPERA) -hankkeen yhteydessä sähköisellä kyselylomakkeella. Tutkimukseeni liittyen kyselylomakkeessa oli kaksi avokysymystä. Näihin avokysymyksiin saatiin yhteensä 1289 vastausta peruskouluissa toimivilta opettajilta. Laadullinen aineisto analysoitiin sisällönanalyysin keinoin käyttäen Atlas.ti -ohjelmistoa analyysin apuna. 

Tutkimuksen tulokset

Tutkimukseni tulosten perusteella niiden oppilaiden oppimisen tukemiseen, joiden äidinkieli on eri kuin koulun opetuskieli, liittyy monia erilaisia keinoja ja yhteistyötahojenkin välillä esiintyy vaihtelua. Tutkimuksessa kävi myös ilmi tukeen liittyviä haasteita. 

Niiden oppilaiden, joiden äidinkieli on eri kuin koulun opetuskieli, oppimisen tukena nähtiin merkityksellisenä yksilöllinen oppimateriaali, eriyttäminen, ymmärtämisen varmistaminen, vertaisten tuki sekä joustavat opetusjärjestelyt. Yhteistyötä tehtiin enimmäkseen muiden koulun opettajien kanssa ja koulunkäynninohjaajien rooli korostui tutkimukseni tuloksissa. Yhteistyö oli niin konsultointia kuin konkreettista tukea oppitunnin aikana. Haasteina nähtiin resurssien riittävyys sekä mahdollinen lisätyö opettajille näiden oppilaiden tukeen ja sen järjestelyihin liittyen. 

Tutkimukseni tuloksista kävi ilmi myös se, että tuen muodot ja tuen toteutus on vaihtelevaa sekä moninaista. Tähän voi liittyä esimerkiksi opettajien osaaminen, koulussa käytettävissä olevat resurssit sekä niiden oppilaiden määrä kyseisessä koulussa, joiden äidinkieli on eri kuin koulun opetuskieli. Tutkimukseni tulokset voidaan nähdä enemmänkin pintaraapaisuna siitä, mikä on tällä hetkellä vallitseva tilanne maahanmuuttotaustaisten oppilaiden oppimisen tukeen liittyen. Tuloksista ei voida tehdä suoranaista yleistystä ja jatkotutkimukselle voidaan asettaa monia mielenkiintoisia näkökulmia. Yksi mahdollinen tutkimista vaativa näkökulma olisi eri yhteistyötahojen osaamisen tunnistaminen sekä yhteistyötä mahdollistavien rakenteiden ja toimintakulttuurien tutkiminen.

Karoliina Silokangas

Pro gradu: Tuen monet muodot: Maahanmuuttotaustaisen oppilaan oppimisen tukeminen

‘’Ne jotka arvosti luovuutta, nii ne hyödynsi sitä. Mul oli sellanen äidinkielen opettaja, joka arvosti sitä paljon. Mä sain esimerkiks maalata lavasteita koulun näytelmään. Varmaan jos mä en ois saanu niin paljoo piirtää ja niin paljon tehdä niit mun juttuja, nii… Ku on kumminki koulussa viis päivää viikos yheksän vuotta, nii jos mä en ois saanu tehdä niit taidejuttuja siellä, nii mä nyt ehkä olis hakenu opiskelee taidetta.’’ 

Luovuus on käsitteenä monimuotoinen ja se ulottuu myös taiteen alojen ulkopuolelle. Tämän tutkimuksen tarkoitus on lisätä ymmärrystä luovuuden tukemisen tärkeydestä niin yksilöllisellä kuin yhteisöllisellä tasolla. Pro Gradu -tutkielma Kertomuksia luovuuden tukemisen merkityksistä pitää sisällään kolme erilaista kertomusta luovuuden tukemisen kokemuksista. Kertojat ovat nuoria aikuisia, jotka toimivat psykologian, musiikin ja kuvataiteen aloilla. He ovat saaneet kouluaikoina osakseen rohkaisua ja vapauksia, jotka ovat vieneet heitä kohti tulevaisuuden unelmiaan. 

 

Tutkimuksen toteutus

Tämän laadullisen tutkimuksen tehtävänä on vastata kysymykseen: Millaisia merkityksiä luovuuden tukemisella on? Aineisto on kerätty kolmesta narratiivisesta haastattelusta ja suurin osa käytetystä kirjallisuudesta on julkaistu 90-luvun luovuustutkimuksen murroksen jälkeen. Kolme tärkeintä tutkimuksessa käytettyä teoriaa ovat: J. P. Guilfordin divergentti ajattelu, A. H. Maslow’n luovuusteoria itsensä toteuttamisesta ja Mihály Csíkszentmihályin flow-kokemus. Aineisto on analysoitu käyttämällä sisällön analyysin ja narratiivisen analyysin menetelmiä. Tulokset on kuvattu aineistoista nousseiden teemojen mukaisesti.

 

Tutkimustulokset

’’Muistan kun mä esiinnyin ekan kerran solistina yksin, niin se oli sellanen mitä mä en tuu varmaan koskaan unohtaa. Koska mua ei oo ikinä jännittäny niin paljoo, mutta en kyllä myöskään ikinä saanu mistään niin paljon sellasta varmuutta ja selkeyttä siihen, et mitä mä haluun tehdä tulevaisuudessa.’’

Tutkimuksen mukaan luovuutta voidaan tukea koulussa rohkaisemalla, ideoimalla yhdessä, antamalla vapauksia, rakentamalla itsevarmuutta ja mahdollistamalla onnistumisen kokemuksia. Luovuuden merkityksiä puolestaan voidaan tarkastella sekä yksilön että yhteisön näkökulmasta. Luovuuden tukemisen yksilölliset merkitykset ovat henkilökohtaisia kokemuksia onnistumisesta, vapaudesta ja rohkeudesta ja jopa oman itsensä löytämisestä. Yhteisön näkökulmasta luovuus on välttämätön voimavara, jonka avulla yhteiskuntaa rakennetaan niin kulttuurin, teollisuuden, talouden kuin politiikan kentillä. 

 

Nina Valtter

Pro Gradu -tutkielma: Kertomuksia luovuuden tukemisen merkityksistä

 

Julkisessa keskustelussa sekä sosiaalisessa mediassa varhaiskasvatuksen henkilöstön puheessa työtä kuvaa usein kiire. Kiire on suomalaisessa työelämätutkimuksessa yksi selkeimmin vastaajien käsityksissä nouseva työssä kuormittava teema, eikä varhaiskasvatuksen ala ole tästä poikkeus. Vaikutusmahdollisuuksien puute, suuret lapsiryhmät, matala palkka sekä henkilökunnan sekä muiden resurssien puute ovat monessa ammattilaiskeskustelussa esiin nousevia teemoja. Varhaiskasvatuksen henkilöstön käsityksiä siitä, mitä kiire on, ei kuitenkaan ole usein eritelty prosentuaalisia katsauksia tarkemmin. Miten varhaiskasvatuksen henkilöstö siis työssä koetun kiireen käsittää, millainen on kiireinen työympäristö ja miten kiire työssä näyttäytyy? Kiireen ilmiötä on tärkeä tutkia nyt, sillä varhaiskasvatuksen henkilöstön alalta poistuminen syyt ovat usein työssä itsessään. Lisäksi Varhaiskasvatuslain henkilöstön kelpoisuusvaatimusten tarkentaminen on lisännyt alan sisäistä epäselvyyttä ja työn merkitsevyyden sekä arvostuksen haasteita.

Tutkimuksen toteutus

Tämän tutkimuksen tarkoitus oli kartoittaa, millaisia käsityksiä varhaiskasvatuksen henkilöstöllä on kiireestä ja kiireettömyydestä varhaiskasvatuksessa. Tutkimuksessa en ollut kiinnostunut siitä, miten paljon kiirettä varhaiskasvatuksessa koetaan, vaan nimen omaa siitä, millaisia merkityksiä varhaiskasvatuksen henkilöstö kiireelle ja kiireettömyydelle antaa. Kiireen käsitettä lähestyin sosiokulttuurisen viitekehyksen kautta.

Tutkimusaineiston keräsin kahdesta Facebookin varhaiskasvatusyhteisöstä laatimallani verkkokyselyllä. Rajasin vastaajamääräksi 101 vastaajaa, johon kuului varhaiskasvatuksen lastenhoitajia, varhaiskasvatuksen opettajia, ryhmänavustajia, varhaiskasvatuksen erityisopettajia sekä varhaiskasvatuksen perheohjaajia. Varhaiskasvatuksen johtajat jätin tutkimuksen ulkopuolelle. Laadullista aineistoa kertyi paljon, ja koska tutkimuksen tarkoitus oli tutkia vastaajien käsitysten variaatiota, valikoitui tutkimusmenetelmäksi fenomenografinen viitekehys.

Tutkimuksen keskeiset tulokset

Tutkimuksen tulosten mukaan varhaiskasvatuksen henkilöstö käsitti kiireen toimintatapana, osana työn rakenteita, työympäristön ongelmana, työhön liittyvien arvojen ja todellisuuden kohtaamattomuutena, uhkana hyvinvoinnille ja suhteessa lapsiryhmään. Kiireettömyys käsitettiin työn arvoperustana, rakenteina, yksilöstä riippuvana, arjessa joustamisena, lapsiryhmän kokona ja epäammatillisena toimintana. Kiireen sekä kiireettömyyden ilmiöt käsitettiin yksilön ongelmiksi, mutta myös rakenteellisina ja yhteisön vastuulla olevina ilmiöinä. Mielenkiintoista oli, että kiireettömyyden kokemuksia kuvaillessaan vastaajat vastasivat hyvin omaa työtä ja toimintaansa reflektoiden, sekä omaa vastuutaan painottaen, kun taas kiireen kokemuksissa nousi esiin omakohtaisuus, ahdistus ja vaikutusmahdollisuuksien puute.

Tämän tutkimuksen tuloksista oli pääteltävissä, ettei varhaiskasvatuksen henkilöstö aina koe voivansa vaikuttaa omassa työssään kokemaansa kiireeseen. Kysymyksiksi jää, onko työssä saatavilla apua, onko tietyt työt liikaa yksilön vastuulla ja järjestetäänkö työ sillä tavalla, että resurssit ovat oikein käytössä. Toivoisin, että varhaiskasvatuksen johdon tasolla käytettäisiin varhaiskasvatuksen henkilöstön kiistatonta asiantuntijuutta hyväksi työn tavoitteiden sekä työympäristön arvioinnissa kehittämisessä. Varhaiskasvatuksen järjestämiseen ja työnkuviin kaivataan selkeytystä, lisää henkilöstöresursseja ja lisää arvostusta niin työntekijöiden kuin julkisen keskustelunkin puolelta.

Jatkotutkimuskohteena voitaisiin tutkia sitä, miksi kiirettä työssä koetaan. Onko kiire kuitenkin työn tekemisen hiljainen tavoitetila, millä tarkoitetaan aktiivista ja tuotteliasta ihmistä? On hyvä pohtia, millainen paikka kiireellä on varhaiskasvatuksen työn arvopohjassa.

 

Riikka Leinonen

Pro gradu: Varhaiskasvatuksen henkilöstön käsityksiä kiireestä ja kiireettömyydestä työssä

Mikä on montessoripedagogiikan rooli nykypäivän suomalaisessa perusopetuksessa? Montessoripedagogiikkaa toteuttavia luokkia on Suomessa vähän. Montessoripedagogiikan lähtökohta on noin sata vuotta sitten käynnistyneessä lapsilähtöisessä pedagogiikan ja psykologian tutkimuksessa. Suomalaisessa perusopetuksessa noudatetaan opetussuunnitelmaa (POPS), joka pohjautuu pääosin konstruktivistiseen oppimiskäsitykseen ja sen perusteita on kuvattu, kuten montessoripedagogiikkaa,  lapsilähtöisiksi. Peruskoulussa sovelletaan vähäisissä määrin erilaisia vaihtoehtopedagogiikkoja. Ne toimivat koulujärjestelmässä opetussuunnitelmaa noudattaen. Vaihtoehtopedagogiikoilla on omat historialliset lähtökohtansa. Tutkimukseni kysymyksenasettelu on käytännönläheinen: miten montessoripedagogiikan keskeisiä periaatteita voidaan soveltaa ja hyödyntää peruskoulun opetussuunnitelman puitteissa?

 

Tutkimuksen toteutus

 

Selvitin tutkimuksen teoriaosassa peruskoulun opetussuunitelman ja montessoripedagogiikan perusteita. Tiivistin tutkimusta varten kummastakin vertailtavat keskeiset sisällöt. Keskityin vertailussa montessoripedagogiikan osalta kosmisen kasvatuksen käsitteeseen, josta valitsin käyttööni Camillo Grazzinin esittelemän 6-kohtaisen määritelmän. Peruskoulun opetussuunnitelmassa vertailukohteeksi valitsin laaja-alaiset oppimistavoitteet. Kosmisen kasvatuksen ja laaja-alaisten oppimistavoitteiden vertailussa käytin tekstianalyysiä, jossa vertasin aineistojen yhtäläisyyksiä ja eroja. Montessoripedagogiikan soveltamista peruskoulun opetussuunnitelman puitteissa tutkittiin lisäksi kolmella käytännön työtä tekevän ammattilaisen teemahaastattelulla, joilla pyrittiin syventämään tekstien vertailussa saatua tietoa.

 

Tuloksia ja päätelmiä

 

Tutkimuksen mukaan montessoripedagogiikan kosmisen kasvatuksen käsitettä voidaan soveltaa peruskoulun opetussuunnitelman mukaisten laaja-alaisten oppimistavoitteiden saavuttamisessa. Peruskoulun opetussuunnitelman konstruktivistinen oppimiskäsitys on sovitettavissa yhteen montessoripedagogiikan kanssa. Tärkeimpinä eroina havaittiin montessoripedagoginen näkemys ei-lineaarisesta oppimisesta, joka perustuu lapsen kehityksen herkkyyskausiin sekä lapsilähtöisyyden korostamiseen. Haastatteluaineiston mukaan estettä montessoripedagogiikan käyttämiseen peruskoulun opetussuunnitelman toteuttamiseen ei näyttänyt olevan ja montessoripedagogiikka voi tuoda peruskouluun uusia kehittämisen mahdollisuuksia. Tutkimukseni mukaan lapsilähtöisyys ja laaja-alaisuus olivat vaihtoehtopedagogiikoille ja opetussuunnitelmalle yhteisiä teemoja, joita voidaan hyödyntää opetuksen jatkokehittämisessä ja tutkimisessa.

 

Olli Juvonen

Pro gradu: Montessoripedagogiikka ja perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet – Kosmisen kasvatuksen käsite ja sen yhteys laaja-alaisiin oppimistavoitteisiin

Lapsuuden aikaisilla ruokailutottumuksilla on merkitystä ja varhaisessa lapsuudessa opitut tavat kantavat aikuisuuteen asti. Lapsi viettää usein pitkän päivän hoidossa kodin ulkopuolella, ja päivän energian tarve tulee täytetyksi suurimmaksi osaksi hoitopäivän aikana. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että kodin ulkopuolella hoidossa olevat lapset syövät monipuolisemmin kuin kotona hoidetut lapset.

Tavoitteet

Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää miten varhaiskasvatuksen ruokailusuositukset toteutuvat yksityisillä perhepäivähoitajilla, jotka ovat yksin vastuussa kaikista hoitopäivän eri toiminnoista, mukaan lukien kaikki ruokailuun liittyvät asiat. Perhepäivähoitajan työympäristö on hänen oma kotinsa, ja poikkeaa merkittävästi esimerkiksi päiväkodin ympäristöstä. Erityisen mielenkiinnon kohteena oli ruokakasvatuksen toteutuminen. Pyrin selvittämään, millä tavoin ruokakasvatus näyttäytyy yksityisen perhepäivähoitajan arjessa, ja millaiset tekijät edistävät tai estävät ruokakasvatuksen toteutumista. Tutkimuskysymyksiä muotoillessa tarkastelin varhaiskasvatuksen ruokailusuosituksia (Terveyttä ja iloa ruoasta -varhaiskasvatuksen ruokailusuositus). Suositukset antavat yleiset suuntaviivat terveyttä edistävän ruoan tarjoamiseen ja ruokakasvatukseen. Suositus on tarkoitettu kaikille varhaiskasvatuksen toimijoille.

Menetelmät

Keräsin tutkimukseni aineiston teemahaastattelujen avulla ja haastatteluun osallistui seitsemän yksityistä perhepäivähoitajaa. Kaikki haastateltavat työskentelivät kotonaan, ja heillä oli 1–5-vuotiaita lapsia kokopäivähoidossa. Teemahaastattelun tarkoituksena on keskustella aiheesta mahdollisimman vapaamuotoisesti, eikä kaikkia kysymyksiä kysytä kaikilta tai samassa järjestyksessä. Litteroin nauhoitetun aineiston analyysiä varten ja analysoin teemoittelun avulla. Laadullisen aineiston lisäksi sain käyttööni ruokalistat heiltä, joilla se oli käytössä.

Tulokset ja johtopäätökset

Varhaiskasvatuksen ruokailusuositukset toteutuivat yksityisillä perhepäivähoitajilla hyvin. Ruokailutilanteet olivat rauhallisia ja kiireettömiä, ja lapsia kannustettiin maistamaan kaikkia tarjolla olevia ruokia ilman syömispakkoa. Yksityisten perhepäivähoitajien arvostus ja kunnioitus ruokaa kohtaan ilmeni monin tavoin. Moni korosti haluavansa valmistaa ruoan alusta asti itse, ja osa suosi mahdollisuuksien mukaan oman pihan tai lähituottajan antimia. Ruokakasvatusta edistäviä tekijöitä oli kotona työskentely ja pieni ryhmäkoko, jotka mahdollistivat lasten ottamisen mukaan ruoanvalmisteluun. Yksityiset perhepäivähoitajat kaipasivat vertaistukea työssään ja lisäkoulutusta kunnilta ruokakasvatukseen ja ruokailuihin liittyen suuren vastuun myötä. Kaikki yksityiset perhepäivähoitajat kokivat olevansa ruokakasvattajia, mutta ruokakasvatuksen määrittely ja osaamisen tunnistaminen oli haastavaa. Tulosten perusteella yksityisten perhepäivähoitajien työtä voitaisiin kehittää tarjoamalla mahdollisuuksia osallistua koulutuksiin ja lisäämällä tietoisuutta ruokakasvatuksesta.

Tutkimukseni osoittaa ruokakasvatuksen olevan tärkeä osa varhaiskasvatusta myös yksityisten perhepäivähoitajien toteuttamassa päivähoidossa. Jatkotutkimuksen aiheeksi sopisi hyvin huoltajien näkemykset ja kokemukset. Huoltajien näkökulma olisi mielenkiintoinen esimerkiksi peilaamalla heidän kokemuksiaan lapsensa hoitopäivän aikaisista ruokailuista heidän omiin ruokailutottumuksiinsa.

 

Heidi Pöllänen

Pro gradu: ”Mitäs se nyt oli. Vaikee vastata tällä tavalla. Mun mielestä se on kokonaisvaltaista hyvinvointia.” Ruokakasvatus ja varhaiskasvatuksen ruokailusuositusten toteutuminen yksityisillä perhepäivähoitajilla

Ympäristökasvatuksen ajankohtaisuutta ei voi kiistää ilmastonmuutoksen edetessä ja ihmisten vaikutusmahdollisuuksien ollessa kaikkien tiedossa.  Jo varhaiskasvatuksessa on paljon mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, millaista ympäristökasvatusta toteutetaan ja miten lasten luontosuhteen vahvistumista tuetaan. Ympäristökasvatus kuuluu osaksi varhaiskasvatusta voimassa olevien varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden (Opetushallitus, 2018) mukaan. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet välittävät vahvaa viestiä kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesta kasvatuksesta. Ympäristökasvatuksella pyritään vahvistamaan kestävän elämäntavan sisäistämistä, lasten luontosuhdetta ja vastuullista toimimista ympäristössä. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteissa ympäristökasvatusta kuvaillaan oppimiseksi ympäristöstä, ympäristössä ja toimimiseksi ympäristön puolesta.

Ympäristökasvatuksella on suuri mahdollisuus tukea lasten luontosuhteen vahvistumista ja sen kautta ympäristötoimijuuden vahvistumista. Vahvalla luontosuhteella on yhteys haluun suojella luontoa ja vaikuttaa omaan ympäristöönsä. Maapallon tila ja ihmisen vaikutukset ympäristöön tulisi ottaa huomioon myös varhaiskasvatuksessa.

Millaista materiaalia varhaiskasvatuksen ympäristökasvatuksen tueksi on saatavilla?

Varhaiskasvatuksen ympäristökasvatuksen tueksi ei ole saatavilla varsinaisia opettajan oppaita. Ympäristöjärjestöjen tuottamaa avointa oppimateriaalia sen sijaan löytyy ja järjestöjen avoin oppimateriaali näyttääkin nousevan erityiseen rooliin varhaiskasvatuksen ympäristökasvatuksen tukena. Pro gradu -tutkielmassani olen perehtynyt kansalaisjärjestöjen varhaiskasvatukseen suunnattuihin oppimateriaaleihin. Tarkoitus on ollut selvittää niiden välittämää kuvaa varhaiskasvatuksen ympäristökasvatuksesta. Pyrin materiaalien perusteella selvittämään miten ympäristökasvatuksen osa-alueet painottuvat, miten luontosuhde tulee materiaaleissa esille ja millainen rooli lapsilla on materiaalien mukaisessa ympäristökasvatuksessa.

Tutkielmani aineistoksi rajautui ympäristöjärjestöjen oppimateriaaleja vuosilta 2008-2020. Aineisto koostui 12 eri materiaalipaketista viideltä eri järjestöltä. Mukana on erilaista kirjallista ja kuvallista materiaalia opettajan oppaiden tyyppisistä toimintavinkki-vihoista aina suoraan lapsille suunnattuihin ympäristöaiheisiin satuihin. Tutkielmaa tehdessä analysoin myös kuvitusta ja kuvituksen välittämää kuvaa ympäristökasvatuksesta.

Tarve tulevaisuudessa ympäristökasvatusmateriaalien päivitykselle

Tutkimusten tulosten perusteella ympäristökasvatus ei näyttäydy materiaaleissa kokonaisuutena, jollaista se kirjallisuuden perusteella tulisi olla. Tulosten perusteella materiaaleissa korostuu oppiminen ympäristöstä ja lasten todellinen toiminta ympäristön puolesta jää hyvin vähäiseksi. Luontosuhteen osalta näyttää painottuvan suhde ekologiseen ulottuvuuteen ja luontosuhdetta ei oteta kokonaisuutena huomioon.  Lasten rooli materiaalien mukaisessa ympäristökasvatuksessa näyttää painottuvan uuden oppimiseen leikkimisen kautta. Lasten ympäristötoimijuus jää hyvin vähäiseksi. Opettajilla ja muilla kasvattajilla ja heidän toiminnallansa, arvoilla, valinnoilla ja esimerkkinä toimimisella on suuri rooli ympäristövastuullisten toimintatapojen oppimisessa.  Tulosten perusteella ympäristökasvatuksen materiaalit vaatisivat kehittämistä ja päivittämistä. Tulokset hyödyttävät myös mahdollisen kentällä toteutettavan jatkotutkimuksen teossa.  Ympäristökasvatus ja luontosuhde tulisi nähdä kokonaisvaltaisemmin ja ottaa tämä huomioon tulevaisuudessa oppimateriaaleja suunniteltaessa.

Anniina Hämäläinen

Pro gradu: Ympäristökasvatus varhaiskasvatuksen oppimateriaaleissa
Tarkastelussa luontosuhde, lasten rooli ja ympäristökasvatuksen osa-alueet kansalaisjärjestöjen oppimateriaaleissa