Stadin ammattiopisto lahjoitti Helsingin yliopistomuseolle yhdeksän vahakuvaa vuonna 2013. Aluksi esineiden taustoista ei tiedetty mitään, mutta etikettien ja signeerausten avulla oli mahdollista päätellä, että vahakuvat oli valmistanut sisar Hippolyta ja että ne olivat peräisin Saksan Kölnistä. Näiden tiedonmurusten avulla oli mahdollista aloittaa salapoliisityö, jonka tuloksia esittelen tässä blogikirjoituksessa.
Sisar Hippolytan jalanjäljillä
Kaksikymmentävuotias Johanna Maria Wery (1870–1962) matkusti Kölniin marraskuussa 1890. Köln oli alle 40 kilometrin päässä Maria Weryn kotikylästä Großbüllesheimista, mutta tuon lyhyen matkan aikana leipurimestarin tytär jätti hyvästit aikaisemmalle elämälleen. Nuori nainen oli harras katolilainen ja aikoi liittyä augustinolaiseen sääntökuntaan omistautuakseen kristinuskolle ja lähimmäisten auttamiselle. Hänet otettiinkin avosylin vastaan. Maria Wery sai luostarissa nimen Hippolyta, ja elettyään noviisina lähes kymmenen vuotta hänet vihittiin nunnaksi.
Sisar Hippolytasta ei tiedetä kovinkaan paljon. Tiedetään, että hän oli taitava käsistään, ja erityisen taidokkaasti hän osasi käsitellä vahaa. Hänen sormissaan syntyi Kölnin yliopiston ihotautien klinikan ylpeydenaihe, noin tuhannen vahakuvan kokoelma. Suurimman osan elämästään sisar Hippolyta eli Kölnissä, mutta vanhoilla päivillään hän muutti Zülpich-Hovenissa sijaitsevaan Marienbornin luostariin. Zülpich-Hoveniin hänet on myös haudattu. Tämän tarinan kannalta kiinnostavinta on kuitenkin se aika, jonka sisar Hippolyta vietti Kölnissä.
Muutama sana vahakuvista
Vahakuvat ovat kolmiulotteisia esineitä, jotka kuvaavat iholla näkyviä sairauksia. Ne on valmistettu kipsimuottia käyttämällä ja saatu näyttämään mahdollisimman realistisilta sävytettyjen vahojen, yksityiskohtaisen maalaamisen, lasisilmien ja oikeiden hiusten avulla. Niitä ei tule sekoittaa toisenlaisella tekniikalla valmistettuihin anatomisiin vahamalleihin, joiden valmistamisen traditio syntyi Euroopassa jo 1600-luvun lopulla.
Vahakuvien muovailu alkoi 1800-luvun alussa, mutta kultakausi vasta vuosisadan lopulla. Vuosien 1890 ja 1950 välillä vahakuvia valmistettiin ja käytettiin laajasti Euroopassa, Amerikassa, Venäjällä sekä Japanissa. Vahakuvia hyödynnettiin monilla lääketieteen erityisaloilla, mutta yleisimmin iho- ja sukupuolitautien piirissä. Aluksi niitä käytettiin kliinisinä kokoelmina ja lääketieteen opiskelijoiden opetuksessa, mutta 1900-luvun alussa käyttötarkoituksia tuli lisää: valokuvia vahakuvista julkaistiin lääketieteellisissä kirjoissa, ja vahakuvia alettiin esitellä suurelle yleisölle julkisissa näyttelyissä sekä hyödyntää terveyskasvatuksen apuvälineinä.
Vahakuvien kultakausi kesti vain muutaman vuosikymmenen. Mustavalkovalokuvaus ei vielä kyennyt kilpailemaan värikkäiden ja havainnollisten vahakuvien kanssa, mutta värikuvauksen yleistyessä vahakuvien käyttö hiipui. Aikaisemmin vahakuvat olivat olleet sairaaloiden ylpeydenaiheita, ja kokoelmien koolla ja komeudella oli jopa kilpailtu, mutta arvostuksen romahdettua sopimattomat varastointiolosuhteet koituivat monen herkän vahaesineen kohtaloksi. Joitain vahakuvakokoelmia myös hävitettiin.
Vahataiteilija lääketieteen palveluksessa
Vaha oli Maria Werylle tuttu materiaali jo ennen kuin hän muutti luostariin, ja hänen tiedetään valmistaneen kotikylässään uskonnollisia vahafiguureja. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen sisar Hippolyta alkoi muotoilla sodassa nenänsä, korvansa tai poskensa menettäneille sotilaille epiteesejä eli puuttuvaa kudosta peittäviä proteeseja.
Ei tiedetä, milloin Hippolyta aloitti vahakuvien valmistamisen ja mistä hän omaksui työssä tarvitsemansa taidot. Voi olla, että hän oli itseoppinut tai kenties hän sai opetusta joltakulta. Sääntökunnassaan hän oli kuitenkin tiettävästi ainoa nunna, joka osasi tehdä vahakuvia.
Sisar Hippolytan sääntökunnan nunnat olivat hoitaneet Kölnin sairaita jo vuodesta 1838 lähtien, ja onkin todennäköistä, että nunnat olivat vastuussa potilaiden hoidosta kölniläisessä Lindenburgin sairaalassa 1900-luvun alussa. Viimeistään tehtävä tuli heidän hoidettavakseen vuonna 1919, jolloin sairaala muuttui yliopistolliseksi sairaalaksi. Sisar Hippolyta työskenteli sairaalassa vuosikymmenten ajan ja teki hedelmällistä yhteistyötä ihotautiopin professorin Ferdinand Zinsserin (1865–1952) kanssa.
Lindenburgin sairaalaan oli perustettu 1900-luvun alkuvuosina ihotautien klinikka, jota luotsaamaan oli palkattu ihotautilääkäri Ferdinand Zinsser. Sittemmin Zinsser eteni urallaan dosentiksi, professoriksi, Kölnin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan dekaaniksi ja lopulta yliopiston rehtoriksi. Hän toimi ihotautien klinikan johtajana ja ihotautiopin professorina eläköitymiseensä saakka. On todennäköistä, että juuri professori Zinsser esitteli sisar Hippolytalle ajatuksen vahakuvien valmistamisesta, sillä hän tarvitsi vahakuvia opetustarkoituksiin.
Sukupuolitaudit kuuluivat professori Zinsserin kiinnostuksen kohteisiin, ja vuonna 1912 ilmestyi hänen kuppaa käsittelevä pääteoksensa. Kirja on kuvitettu näyttävästi 51:llä vahakuvia esittävällä kuvataululla. Kuvituksen aiheena olevat vahakuvat ovat varsin eri näköisiä kuin Hippolytan valmistamat, vaikka osa niiden esittämistä sairauksista ja oireista on tismalleen samoja. Voisivatko kirjan vahakuvat olla jonkun muun vahataiteilijan käsialaa? Toinen mahdollisuus on, että kirjaa kuvitettaessa on turvauduttu 1900-luvun alun kuvamanipulaation keinoihin.
Yhdeksän vahakuvaa
Helsingin yliopistomuseon kokoelmissa on yhdeksän Hippolytan vahakuvaa. Niistä neljä esittää kuppatautia ja kaksi isorokkoa, ja vesirokkoa, kurkkumätää ja follikulaarista angiinaa esittäviä on yksi kutakin. Esineet ovat nähtävissä Finna.fi-sivustolla [Linkki]. Vahakuvia on vaikea ajoittaa mihinkään tiettyyn vuoteen, mutta osviittaa antaa etiketeissä oleva teksti: ”Universitätsklinik für Hautkrankheiten Cöln Lindenburg.” Koska yliopistoklinikkaa ei ollut ennen vuotta 1919, on vahakuvat joko valmistettu sen jälkeen tai etiketit vaihdettu uusiin, kun ihotautien klinikka liitettiin yliopiston yhteyteen.
Kahden isorokkopotilaan käsivartta esittävän vahakuvan avulla saattaa olla mahdollista saada tarkennusta ajoitukseen, sillä vuoden 1922 jälkeen isorokko katosi lähes täydellisesti Saksasta. Tuntuu todennäköiseltä, että professori Zinsser olisi tilannut isorokkovahakuvat sisar Hippolytalta sellaisena aikana, jolloin isorokkopotilaita oli helposti saatavilla. Saksassa riehuikin isorokkoepidemia vuosina 1916–1922. Pahimpia vuosia olivat vuosi 1917 reilulla 3 000 tapauksella ja vuosi 1919 yli 5 000 tapauksella.
Miten, milloin ja miksi yhdeksän vahakuvaa päätyivät Suomeen ja Stadin ammattiopiston haltuun? Pitkään näytti siltä, ettei vastausta näihin kysymyksiin tulla löytämään. Opintosihteeri Tarja Tomminen päätti kuitenkin ryhtyä jututtamaan ammattiopiston entisiä työntekijöitä ja sai selville, että muuan tohtori Lagus oli lahjoittanut vahakuvat 1960-luvulla opiston edeltäjälle Helsingin sairaanhoitajakoululle. Tohtori Lagus oli tuolloin jo eläkkeellä, mutta kävi silti ajoittain luennoimassa sairaanhoitajaoppilaille.
Tohtori Lagus lienee psykiatri Reino Lagus (1889–1974), joka matrikkelitietojen mukaan teki opintomatkoja Saksaan ainakin vuosina 1912, 1921, 1924, 1925, 1950, 1951 ja 1952. Kenties jollain näistä matkoistaan hän vieraili Kölnissä tutustumassa ihotautiklinikan toimintaan ja palasi kotimaahan vahakuvien kanssa.
Karu kohtalo
Nykyään Kölnin ihotautiklinikan tuhannen vahakuvan kokoelmasta on tiettävästi jäljellä vain ne yhdeksän esinettä, jotka kuin kohtalon oikusta päätyivät Suomeen. Sisar Hippolytan vahakuville kävi kuten niin monille muillekin vanhoille opetusvälineille. Aika ajoi niistä ohi.
Tarpeettomaksi jäänyt vahakuvakokoelma varastoitiin epäedullisiin olosuhteisiin sairaalan kellariin joskus toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Kellarissa vahakuvien kunto rapistui rapistumistaan, kunnes vuonna 1964 ihotautiklinikan uusi johtaja Gerd Klaus Stegleder ei enää nähnyt muita vaihtoehtoja kuin kokoelman hävittämisen.
Henna Sinisalo, museoamanuenssi
Lähteet
Archiv der Cellitinnen Köln, Severinstraße. [Sisar Hippolytaa käsittelevät asiakirjat ja lehtileikkeet sääntökunnan arkistossa.]
Fenner, F., Henderson, D. A., Arita, I., Ježek, Z., Ladnyi, I. D. (1988). Smallpox and its Eradication. World Health Organization.
Frank, M. (2006). “Plack an der Schnüss” – Die Abteilung für Haut- und Geschlechtskrankheiten. Teoksessa M. Frank & F. Moll (toim.) Kölner Krankenhaus-Geschichten. Am Anfang war Napoleon (s. 409–422). Kölnisches Stadtmuseum.
Gutachten des Bundesgesundheitsamtes über die Durchführung des Impfgesetzes. Unter Berücksichtigung der Bisherigen Erfahrungen und neuer Wissenschaftlicher Erkenntnisse. Abhandlungen aus dem Bundesgesundheitssamt, Heft 2. (1959). Springer-Verlag.
Haavisto, E. (2012). Ylpön lapset. Vuosina 1918–1920 valmistettujen vahakuvien esinehistoria ja konservointi [opinnäytetyö, Metropolia Ammattikorkeakoulu]. Theseus. Linkki.
Hoffmann, K. J. (2009). Schwester Hippolyta Wery und Schwester Honorata Feuser. Aus dem Leben zweier Ordensfrauen aus Großbüllesheim. Jahrbuch Kreis Euskirchen 2009, 81–82.
Karenberg, A. (2016). Sähköpostikeskustelu.
Küpper, T. (toim.). (2006). Ferdinand Zinsser. Rektor 1928–1929. Rektorenportraits. Universität zu Köln. Viitattu 23.4.2021. Linkki.
Schnalke, T. (1995). Diseases in Wax. The History of the Medical Moulages. Quintessence Publishing Co.
Schnalke, T. (2004). Casting skin. Meaning for doctors, artists and patients. Teoksessa S. de Chadarevian & N. Hopwood (toim.) Models. The Third Dimension of Science (s. 207–239). Stanford University Press.
Steigleder, G. K. (1977). Zur Geschichte der Universitäts-Hautklinik Köln. Der Hautartz 1977(28) (suppl. II), XV–XIX.
Tomminen, T. (2017). Sähköpostikeskustelu.
Wolters, M. (1988). Einfach da sein. 150 Jahre Genossenschaft der Cellitinnen nach der Regel des heiligen Augustinus Köln/Severinstraße. Parzellers Buchverlag & Werbemittel GmbH & Co.
Worm, A.-M., Sinisalo, H., Eilertsen, G., Ahren, E., Meyer, I. (2018). Dermatological Moulage Collections in the Nordic Countries. Journal of the European Academy of Dermatology and Venereology 32(4), 570–580.
Zinsser, F. (1912). Syphilis und syphilisähnliche Erkrankungen des Mundes. Für Ärzte, Zahnärzte und Studierende. Urban & Schwarzenberg.