Viime aikoina raiskaajille on vaadittu kovempia rangaistuksia. Vaatijat tahtovat, että raiskaaja joutuisi kärsimään vähintään yhtä paljon kuin raiskauksen uhrikin joutuu kärsimään. Vaatimuksen taustalla on lohduton, joskin mielestäni vääristynyt käsitys siitä, mitä on olla raiskattu nainen ja mitä on olla uhri.
Käsitys tiivistyy kahden sanan varaan: riistetty ja pilalla. Sanotaan, että raiskatulta on riistetty oikeus koskemattomuuteen ja ihmisarvoon. Sanotaan, että uhrin elämä on pilalla, koska hän joutuu kamppailemaan häpeän, pelon ja arvottomuuden tunteiden kanssa koko loppuikänsä (ks. esimerkkikeskustelu). Käsitykset riistetyksi tulleesta naisesta ja pilatusta elämästä ovat molemmat virheellisiä.
Ensiksi. Ihmiseltä ei voi riistää ihmisarvoa eikä oikeutta koskemattomuuteen. Jokaisella ihmisellä on taustoistaan, tilanteestaan ja ominaisuuksistaan riippumaton ihmisarvo, jota ei voi ottaa pois. Sitä ei voi myöskään vähentää, vaan ihmisarvo on kaikilla yhtä suuri. Samoin on koskemattomuuden laita. Oikeus koskemattomuuteen on pysyvä, tilanne- ja henkilötekijöistä riippumaton.
Raiskaaja ei riistä uhrinsa ihmisarvoa tai oikeutta koskemattomuuteen, vaan osoittaa ainoastaan sen, ettei raiskaaja kunnioita näitä arvoja ja oikeuksia. Raiskaamisteko kertoo aina enemmän raiskaajasta kuin uhrista. Raiskatun arvo ja oikeudet säilyvät, vaikka raiskaaja osoittaakin kunnioittamattomuutensa.
Toiseksi. Ihmisen elämä ei voi mennä ikiajoiksi pilalle siitä, että hänen sukuelimeensä kosketaan väkisin. Raiskauksen aiheuttamat fyysiset kivut ja pulmat selviävät suhteellisen nopeasti, ellei raiskaaja ole tartuttanut uhriin tautia tai saattanut tätä raskaaksi. Psyykkiset ja henkiset kärsimykset kuten pelot ja häpeä voivat vaatia työstämistä pitempään. Koko elämää sen ei kuitenkaan tarvitse viedä. Raiskaus ei vie raiskatulta mitään pysyvästi.
Me, raiskaustapausten sivustaseuraajat, luomme raiskatulle sen ympäristön, jossa hän kokemustaan työstää. Meistä riippuu, kuinka suuri urakka raiskatulla on edessään. Virheelliset voivottelut riistetystä arvosta ja pilalle menneestä elämästä eivät uhria auta vaan lisäävät työmäärää. On raskasta todistella muille olevansa muutakin kuin raiskattu.
Raiskaamiseen on suhtauduttava kuin väkivaltaan, ei kuin varastamiseen. Jos mies pahoinpidellään kadulla, kukaan ei kyseenalaista hänen arvonsa tai oikeuksiensa säilymistä tai mielekkään elämän jatkumista. Mies pahoinpidellään, mutta häneltä ei viedä mitään. Hänen haavansa ovat parannettavissa. Nainen näyttää yhä ajatuksissamme olevan jotain, jonka arvoa, oikeuksia ja kykyä mukavaan elämään on mahdollista vähentää pelkällä kosketuksella.
Käsitys naisesta, jonka ihmisyyttä on mahdollista hitusen ryöstää, tekee raiskaamisesta houkuttelevampaa ja uhrin toipumisesta raskaampaa. Siksi on ryhdyttävä ajattelemaan toisin. Tarvitsemme uudenlaisen tavan käsittää, mitä on olla uhri ylipäätään.
Käsitteellisesti uhri on joku, joka on vahingoittunut tai uhattu. Toisin sanottuna kokemus vahingoittuneisuudesta tai uhattuna olemisesta tekevät ihmisestä uhrin. Kokemus siitä, että on vahingoittunut, tarkoittaa, että kokee menettäneensä jotain hyväänsä. Kokemus siitä, että on uhattu tarkoittaa, että pelkää menettävänsä jonkin hyvänsä. Molemmat kokemukset ajavat ihmistä toimintaan: palauttamaan ja turvaamaan hyvänä pitämänsä asiat tai luovuttamaan.
Se, yrittääkö ihminen tavoitella hyviään vai luopuuko hän hyviensä tavoittelusta, riippuu merkittävällä tavalla hänen uskomuksistaan. Käsitys omasta arvokkuudesta, luottamus omiin kykyihin ja voimavaroihin sekä tieto puolustautumis- ja hoitokeinoista kannustavat ihmistä suojaamaan hyviään ja tavoittelemaan niitä takaisin. Epävarmuus omasta arvokkuudesta ja uskomukset parantamattomissa olevista traumoista lannistavat ja kutsuvat luopumaan hyvien säilyttämisestä tai palauttamisesta.
Meidän jokaisen vastuulla on, millaisia uskomuksia uhriudesta puheenvuoroillamme vahvistamme. Puheet riistettävissä olevasta arvosta ja ikuisista haavoista vahvistavat raiskauksen uhrin arvottomuuden ja voimattomuuden kokemusta. Puhe luovuttamattomasta arvosta ja oikeudesta kannustavat puolustamaan ja hoitamaan itseään.
Uhriuden rajaaminen vahingoittuneisuuteen ja uhattuna olemiseen auttaa näkemään kaiken sen hyvän, jota raiskaaminen ei ole heikentänyt ja jota voimavarana käyttäen uhri voi aloittaa toipumisensa. Uhrin ei tarvitse olla pelkkä uhri, vaan hän voi olla myös taistelija, selviytyjä tai toipunut tavallinen ihminen.
Johanna Väyrynen on teologian maisteri, joka tutki pro gradussaan uhrin toimijuutta ja toimintaa.
