Jussi Halla-aho on kutsuttu Kirkkopäiville keskustelemaan piispa Teemu Laajasalon kanssa sananvapauden ja sopivan keskustelun rajoista. Suunniteltu keskustelu kytkeytyy laajempaan kehitykseen, jossa populistinen äärioikeisto ja konservatiivikristityt lähentyvät toisiaan.
Laajasalon ja Halla-ahon keskustelun on syytäkin kiinnostaa myös muuta kuin kristillistä mediaa, koska keskustelu kytkeytyy laajempaan yhteiskunnalliseen kehityskulkuun.
Halla-ahon lisäksi piispan kanssa keskustelee koomikko Joonas Nordman. Tapahtuman otsikko on Mistä saa puhua, mille saa nauraa. Tarkoituksena on etsiä ”ilon, ivan, komedian ja kiusaamisen rajoja”. Kirkkopäivät on suurelle yleisölle suunnattu tapahtuma, joka perinteisesti on kiinnostanut lähinnä kirkon työntekijöitä ja kirkollista mediaa.
Nyt tavoitteena lieneekin herättää suuren yleisön kiinnostus. Halla-aho, joka on tuomittu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta, kiinnostaa – erityisesti kun puheena on sananvapaus. Halla-aho johtaa Suomessa oikeistopopulistista liikettä, joka on globaalina liikehdintänä noussut vahvaksi poliittiseksi voimaksi lähes kaikissa länsimaissa.
Oikeistopopulistinen liike on niin sanottu identitaariliike eli se rakentuu patrioottiselle ja nationalistiselle ajatukselle etnisesti puhtaan kansan perimän ja kulttuurin varjelemisesta. Pontimena on rasismi, muukalaisviha, muslimivastaisuus ja pelko. Keskeisenä käytännön toimenpiteenä esitetään maahanmuuton rajoittamista.
Halla-ahon johtamia perussuomalaisia äänestää toki muutkin kuin identitaariliikettä kannattavat. Populistisella retoriikalla pyritäänkin etsimään mahdollisimman montaa äänestäjää yhdistäviä alhaisimpia nimittäjiä. Suomessa näitä nimittäjiä lienee yleinen pettymys tehtyyn politiikkaan sekä ärtymys maahanmuuttajien tekemistä rikoksista ja terrorismin pelko. Näin ytimeltään oikeistopopulistiseen liikkeeseen saadaan houkuteltua melko varovaisestikin maahanmuuttopolitiikkaa kritisoivia sekä protestiäänen antavia äänestäjiä. Muita puolueita voikin aiheellisesti arvostella kyvyttömyydestä keskustella avoimesti maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista ja haasteista.
Laajasalon ja Halla-ahon keskustelun on syytäkin kiinnostaa myös muuta kuin kristillistä mediaa, koska keskustelu kytkeytyy laajempaan yhteiskunnalliseen kehityskulkuun.
Professori Risto Saarinen toi esiin Helsingin yliopiston sivuilla julkaistussa haastattelussa, että oikeistopopulistinen liike eli uusoikeisto ja konservatiivikristityt ovat lähentyneet toisiaan Pohjois-Amerikassa ja Euroopassa. Sama tapahtuu nyt myös Suomessa. Euroopassa uusoikeisto on aiemmin suhtautunut kristinuskoon kriittisesti, mutta viime vuosina viholliskuvien – monikulttuuristumisen, maahanmuuton, muslimiväestön kasvamisen ja niin edelleen – edessä on haettu konservatiivikristittyjen kanssa yhteistä maaperää.
Vaalien alla aiemmin kirkkoon ja kristinuskoon kriittisesti suhtautunut Halla-aho hyppäsi samaan kehitykseen etsimällä kuulijoita konservatiivikristittyjen keskuudesta. Halla-aho antoi Radio Dei-kanavalle haastattelun, josta ainakin Seurakuntalainen -internet-sivu uutisoi. Molemmat mediat ovat konservatiivista uskontulkintaa kannattavien kristittyjen tuottamia ja seuraamia.
Halla-ahon kutsuminen Kirkkopäivien lavalle antaa tälle suoran yhteyden puhua kirkon työntekijöille ja hakea näiden kanssa yhteistä maaperää sekä etsiä myötämielisyyttä ajamalleen politiikalle ja ajatusmaailmalle.
Populistisen retoriikan avulla yhteistä aatteellista maastoa kirkon työntekijöiden kanssa saattaa löytyä vaikkapa sorretun ja syrjityn tavallisen kansan puolustamisesta. Sekä kirkko että perussuomalaiset sanovat toimivansa juuri vähäosaisten puolustajina (piti se sitten perussuomalaisten kohdalla paikkansa tai ei), mutta käytettyjen termien takana on täysin erilaiset käsitykset ja toimintatavat. Kirkko toimii rakkaudesta ja auttaa huonossa asemassa olevaa tämän taustasta riippumatta, oikeistopopulistisen liikkeen pontimena on identitaariliikkeen ajattelu.
Halla-aho on ilmaissut, viimeksi pari päivää sitten, ettei aio perua ja pahoitella aiempia kirjoituksiaan. Kirjoituksista on saanut pontta muun muassa Norjassa vuonna 2011 77 ihmistä surmannut Anders Behring Breivik.
Ajateltu avoin keskustelu Kirkkopäivillä sananvapauden ja sopivan puheen rajoista ei siis tule kyseeseen, koska se edellyttäisi Halla-aholta omien rasististen, väkivaltaa ihannoivien ja monin muun tavoin täysin sopimattomien kirjoitusten perumista ja pahoittelua.
Keskustelun ongelmallisuutta ei helpota se, että mukana on koomikko – päinvastoin. Näin äärioikeistolainen puhe vertautuu populaarissa komiikassa käytettyyn kieleen ja sitä koskeviin rajoihin. Siten suunniteltu keskustelu edistää äärioikeistolaisen puheen arkipäiväistymistä ja tavallistumista. Komiikassa käytetyn kielen sopivuudesta keskusteleminen on sekin tärkeää, mutta oikeistopopulismista ja toiseksi suurimman puolueen johtajan väkivaltaa ihannoivasta ja rasistisesta puheesta pitäisi keskustella aivan omana asianaan.
Tapahtuman ideoinut piispa Laajasalo on puolustanut keskustelua sillä perusteella, että kaikkien kanssa tulee voida keskustella. Yksinkertaisesti voi todeta, että vaikka näin olisikin, siitä ei seuraa, että juuri oikeistopopulistisen liikkeen johtaja tulisi kutsua julkiseen keskusteluun esittämään omia näkemyksiään. Kyse ei myöskään ole ainoastaan keskustelusta, vaan tilan ja suoran puheyhteyden antamisesta.
Lisäksi Laajasalo on puolustanut keskustelua vetoamalla siihen, että ketään ei pitäisi demonisoida. Laajasalon argumentin kärkenä on siis muotoilla suunniteltua keskustelua kritisoineiden huomiot henkilöön kohdistuvaksi vastustukseksi. Näin Laajasalo voi vedota kristillisen etiikan mukaiseen periaatteeseen, että ketään ei saa ihmisenä tuomita.
Laajasalo muotoilee tapahtumaa kohtaan esitetyn kritiikin argumentit väärin ja tarkoituksellisesti omalle asialleen myönteisellä tavalla.[1] Keskustelun ongelmallisuus ei liity Halla-ahon henkilöön sinänsä, vaan siihen, miten tämä on toiminut ja puhunut ja mitä tämä edustaa sekä siihen, että keskustelu antaa edellytykset rakentaa yhteyksiä kirkon työntekijöiden ja Halla-ahon edustamien asioiden välille. Siten Laajasalo rakentaa yhteyksiä oikeistopopulistien ja kirkon välille. Se tapahtuu joko tarkoituksellisesti tai tahattomasti. Aika näyttää antaako tämä askelmerkit uuden piispan tulevalle toiminnalle vai onko kyse harkitsemattomuudesta.
Isto Peltomäki
Kirjoittaja on väitöskirjatutkija ja Suomen ev.lut. kirkon pappi
[1] Tapahtumaa ovat kritisoineet Helsingin seurakuntien yhteisen kirkkovaltuuston puheenjohtaja Hanna Mithiku sekä Kirkko & Kaupunki -lehden kolumnisti Samuli Suonpää.