Tämä teksti ei tällä kertaa pohdi isoja teemoja, kuten tasa-arvokysymyksiä, demokratian tilaa, eriarvoisuutta tai polarisaatiota. Sen sijaan, kesän kunniaksi, seuraa tositapahtumiin perustuva, Spede Pasasen “Naisen logiikka” -sketsejä mukaileva, kepeä yhden näytöksen dialogi erään Virtasen pariskunnan elävästä elämästä.
Henkilöt:
HERRA (H)
ROUVA (R)
AMPIAINEN
Tapahtumat sijoittuvat auton etupenkille. H ajaa. R istuu matkustajan paikalla. On kesäpäivä. Aurinko paistaa. Kuljettajan ikkuna on hieman auki. Ampiainen kiipeää ikkunasta näyttämölle.
H: Voi p*****e! Ampiainen!
R: Oho! Katsos! Odota, mä hoidan.
H: Tapa se!
R: [Avaa matkustajan puoleisen ikkunan] Kaveri! Hoi, kaveriiii… Kaveri, tänne! [viittilöi ampiaiselle]
AMPIAINEN: Buzzzzzzzzzzz…
R: Kaveri! Mene ulos kaveri! [ohjaa ampiaisen ikkunasta ulos]
AMPIAINEN: Buzzzzzzzzzzz…
R: No niin. Sinne meni.
H: Tapoitsä sen?
R: No en. Laitoin ikkunasta ulos.
H: Miksi sä et tappanut sitä? Mä olen allerginen niiden pistoille! Ja ampiaiset ovat täysin turhia.
R: Ei se tehnyt mitään, meni nätisti ulos ja mikään elävä ei ole turhaa.
H: Ei tehnyt mitään?!? SE tuli kutsumatta MINUN autooni. En mäkään painele kutsumatta naapurin autoon kesken matkaa!
R: [nauraa] Mutta jos painelisit, musta olisi kauhean mukavaa, jos ne vaikka ensin koettaisivat ohjata sut ulos autosta, eivätkä heti olisi laittamassa nappia otsaan, ellet ala riehua!
H: Hei! Hetkinen! Vertasitko sä juuri mun elämäni arvoa ampiaisen elämän arvoon?
R: [nauru yltyy ] Taisin verrata!
H: Just, just…
Näin mukavia keskusteluja meillä käydään. Samalla sivuttiin, kuin huomaamatta, teemaa ihmisarvosta ja elämän arvosta yleensäkin sekä saatiin aihe pohtia kovia otteita puolustuksen keinona.
Harvemmat ampiaisista tykkäävät, mutta nämäkin ovat hyötyhyönteisiä, jotka pistävät vain uhattuna.
Onko siis terminointi oikea tai ainoa ratkaisu? Onko ihminen arvokkaampi kuin ampiainen? Mututuntumalla näihin kysymyksiin voisi helpostikin antaa vastaukset. Toisaalta etiikka ja moraali, kuten elämä yleensäkin, ovat sumeita käsitteitä. En minä lopulta tiedä! Aiheen opiskelu ei ole tuonut vastausta, mutta se on tuonut vahvan moraalirelativistisen asenteen elämään. Harvoin on mustaa ja valkoista, harmaata sitäkin enemmän. Useiden kysymysten edessä vain lopulta huokailen. Niin näidenkin.
Olenhan toki itsekin ikävä ravintoketjun yläkerran edustaja. Lätkin hyttysiä ja lautaselleni eksyy vakuumipakattua, tehotuotettua lihaa. Eväät huuteluun ovat siis vähäiset. Tästäkin huolimatta uskallan olettaa, että ihminen selviäisi elämästään hieman puhtaammin fiktiivisin jauhoin, jos osaisi olla aktiivisesti ja tiedostaen tuottamatta enempää kärsimystä ja kuolemaa ympärilleen, kuin mitä jo tahtomattaan, passiivisesti tuottaa. Mitä tulee ihmisarvoon, totta kai ihmisarvo on kiistämätön. Mutta niin on elämän arvo yleensäkin. Moraalirelativismistani huolimatta uskallan olla sitä mieltä, että vähissä ovat ne ehdot, joilla jotenkin voitaisiin oikeuttaa viattoman satuttaminen.
Kirjoittaja, Eeva-Mari Virtanen, on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava ja tekopyhä sekasyöjä, joka pyytää koivuilta anteeksi taittaessaan oksia juhannusvihtaan.
