Tunteiden vaihtelun tutkimista käsityötieteen kurssilla
Tutkimuksen tausta
Tunteet liittyvät käsitöihin ja oikeastaan kaikkeen, mitä teemme. Tunnemme jatkuvasti erilaisia tunteita. Kuvittele, jos et koskaan kokisi tekemisestä koituvaa iloa ja nautintoa käsitöitä tehdessäsi tai deadlinen lähestyessä kokisit alati lisääntyvää ahdistusta päivämäärän lähestyessä uhkaavasti. Tunteet vaikuttavat siihen, miten koemme ja tulkitsemme eri tilanteita. Usein on hyödyllistä olla tietoinen tunteista. Ymmärtäessä tunteita, niitä voi säädellä ja hyödyntää. Kasvatustieteen puolella on tutkittu emootioita, tosin vähemmän kuin psykologian puolella.
Syyslukukaudella 2019 olin opiskelijana käsityötieteen maisterivaiheen Materialisointi käsityötieteessä -kurssilla. Kurssin aikana koin tunteiden kirjoa laidasta laitaan. Toisinaan koin valtavaa innostusta ja seuraavana päivänä puolestaan täydellistä ahdistusta ja turhautumista kurssista. Minulle jäi tunne, että opiskelijat kokivat kurssin eri tavoin; toiset tasaisemmalla, toiset suuremmalla tunnevaihtelulla. Mitä tunteita eri opiskelijat kokivat tämän kurssin puitteissa ja kuinka voimakkaasti?
Tutkimuksen tavoite
Tutkimuksessa selvitettiin, kuinka voimakkaasti eri episteemisiä eli oppimiseen ja opiskeluun liittyviä tunteita opiskelijat kokivat Helsingin yliopiston käsityötieteen maisterivaiheen syventävän kurssin puitteissa ja miten kyseiset tunteet vaihtelivat eri opetuskerroilla. Aiempien tutkimusten perusteella tiedetään, että tunteet liittyvät vahvasti jokaiseen käsityöprosessin vaiheeseen. Parempia oppimistuloksia syntyy silloin, kun koetaan sekä positiivisia että negatiivisia tunteita. Tämän tutkimuksen teoreettinen tausta rakentui sekä akateemisia tunteita että käsityöprosessiin liittyviä tunteita käsittelevistä tutkimuksista. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää käsityötieteen koulutuksen maisterivaiheen kurssilla koettuja tunnevaihteluita. Tutkimus virisi oman kokemuksen ja kiinnostuksen pohjalta.
Aineisto ja tutkimusmenetelmät
Aineisto kerättiin Helsingin yliopiston käsityötieteen koulutuksen maisterivaiheen kurssilta Materialisointi käsityötieteessä syyslukukaudella 2020 (2.9.–1.12.2020). Käsityönopettajaopiskelijat (N=35) täyttivät tunneskaalakyselyn jokaisen opetuskerran (9 kpl) lopuksi. Kyselyn pohjana käytettiin Pekrunin ym. luomaa tunnemittaria episteemisistä tunteista (Epistemic Emotions Scales – Short Form). Tunnevaihteluita ja tunteiden yhteyksiä toisiinsa tarkasteltiin korrelaatiokertoimilla, kuvailevista tiedoista muodostetuilla kuvioilla, regressioanalyysillä ja t-testillä. Analyyseihin käytettiin IBM SPSS Statistics -ohjelmistoa. Kuviot luotiin jokaisen tunteen keskiarvoista erikseen sekä lisättiin muutamien yksittäisten opiskelijoiden tunneprofiilit täydentämään tuloksia.
Tulokset ja johtopäätökset
Kaikkia episteemisiä tunteita ilmeni koko kurssin aikana. Kurssilla koettiin laskettujen keskiarvojen mukaan eniten nautintoa ja innostusta (enjoyment) sekä uteliaisuutta (curiosity) ja vähiten turhautumista (frustration) sekä tylsyyttä (boredom). Kuitenkin opiskelijoiden yksilölliset tunneprofiilit vaihtelivat paljon keskenään eli opiskelijoiden tunnevaihtelut olivat erilaisia ja yksilöllisiä. Innostus/nautinto selitti tilastollisesti merkitsevästi sitä, miten opiskelija koki tunneskaalan vaikuttavan kurssitehtävien etenemiseen. Tilastollinen merkitsevyys ilmeni myös hämmennyksen esiintymisessä; ensimmäisellä opetuskerralla koettiin enemmän hämmennystä kuin viidennellä (ensimmäisen tehtävän esittelykerta) tai yhdeksännellä eli viimeisellä opetuskerralla. Hämmennys vähenee tehtävänannosta tehtävän valmistumisen aikana huomattavasti. Tämän perusteella kurssin tehtävänantoa voidaan pitää hämmentävänä, mutta prosessin edetessä hämmennys vähenee merkittävästi. Toisaalta ennen kuin opiskelija on keksinyt oman ratkaisunsa tehtävään, hän saattaa kokea hämmennystä. Tunnekyselyä voidaan hyödyntää esimerkiksi kurssilla, jolloin kurssilaiset joutuvat reflektoimaan tunteitaan ja kurssia voidaan kehittää seuraavalle kerralle paremmaksi.
Eveliina Puska
Pro Gradu: Käsityönopettajaopiskelijoiden tunnevaihtelut käsityötieteen syventävällä kurssilla
Työkykyjohtaminen – varhaista tukea ja työkykyriskejä
Työkykyjohtamisen merkitys on tunnistettu yhä kiinteämmin osaksi työelämää ja organisaatioiden johtamista. Tämä ei ole sattumaa, vaan seurausta lainsäädännön uudistamisesta sekä systemaattisesta panostuksesta työkykytutkimukseen. Ymmärrys työkyvyn eri ulottuvuuksista on kasvanut viimeisten vuosikymmenten aikana ja työkyky ymmärretään yhä kokonaisvaltaisemmin. Monet toimijat ovat saaneet julkisuutta tuomalla esiin työkykytoimenpiteitään. Esimerkiksi Aamulehti (6.5.2019) uutisoi, miten päivittäistavarakauppa Lidl ryhtyi kehittämään systemaattisesti työkykyjohtamistaan ja vähensi siten sairauspoissaoloja 16 prosenttia ja lopulta säästi satoja tuhansia euroja muutamassa vuodessa.
Työkyvyn tuen toimintamalleista käytetään työpaikoilla monenlaisia nimiä, kuten varhainen tuki tai varhainen välittäminen. Itse olen tutkielmassani ollut kiinnostunut siitä, millaisena työkykypuhe ja työkyvyn tuen toimintamallit näyttäytyvät niitä kuvaavien kirjallisten dokumenttien kautta. Miten näissä kuvauksissa rakennetaan työkyvyn ja työkyvyn tuen diskurssia? Entä miten työkyvyn tukea oikeutetaan ja perustellaan – mitä niillä tavoitellaan ja toisaalta mitä ne tuottavat olemassaolollaan?
Tutkielman toteutus
Tutkielmani aineisto koostui kymmenenestä kirjallisesta dokumentista. Ne olivat organisaatioiden sisäisiä kuvauksia siitä, mitä työkyvyn tuen toimintamalli heidän organisaatiossaan tarkoittaa ja pitää sisällään. Kirjallinen aineisto analysoitiin diskurssianalyysilla. Tutkimuskysymyksiä oli kaksi: millaisten diskurssien varaan työkyky ja työkyvyn tuki ilmiönä rakentuvat ja miten työkyvyn tuelle asetettuja tavoitteita oikeutetaan ja perustellaan diskursiivisesti?
Tutkielman tulokset
Pyrin kohdistamaan aineistossa huomioni siihen, miten työkyky ja työkyvyn tuki työpaikoilla ymmärretään sekä siihen, miten työkykytoimenpiteitä oikeutetaan ja perustellaan diskursiivisesti. Aineistosta paikannettiin ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta työkyvyn tukea kuvaavat diskurssit, joita ovat työkyvyn tuki puuttumisena, välittämisenä, projektina sekä jatkuvana neuvotteluna. Kunkin diskurssin orientaatio eroaa toisistaan, mutta silti ne esiintyvät aineistossa myös rinnakkain.
Toisen tutkimuskysymyksen eli työkyvyn tuen oikeutuksen ja tavoitteiden osalta paikannetut diskurssit rakentuivat eri tavalla painottuvien repertuaarien kautta. Repertuaarit piirtävät kuvaa työkyvyn tuesta välineenä kohti tuottavuuden tavoittelua ja kustannussäästöjä. Lisäksi esiintyi humanistisia tavoitteita ja oikeutuksia sekä niin ikään yhteiskuntavastuun painottamista kuin lainsäädäntöön nojaavia perusteita.
Tulosten hyödyntäminen
Tutkielman päätuloksena paikannetaan yksilöllistymisen ja yksilön vastuuttamisen hegemoninen diskurssi. Hegemonisen diskurssin ongelmallisuutta pohditaan suhteessa aiempaan tutkimustietoon, jonka mukaan työkykyjohtamisen vaikuttavuuden taustalta löydetyt tekijät paikantuvat yksilön sijasta yhteisöön ja rakenteisiin. Tutkielmani tulosten mukaan tarvitsemme enemmän työkykypuhetta, jonka tulisi kohdistua kahdelle osa-alueelle. Ensiksi tulisi tunnistaa yhä vahvemmin työkyvyn luonne liikkeessä olevana, muuttuvana ja jatkuvasti tasapainoa hakevana ja hyväksyä se osaksi organisaatioiden arkea. Toiseksi ratkaisuja etsittäessä tarkastelua tulee laajentaa yksilön ohella myös työn rakenteisiin ja yhteisten toimintamallien muutokseen. Tutkielmani tuloksia voidaan soveltaa osana työkykyjohtamisen kehittämistyötä ja tutkielmaan aineistoa luovuttaneet organisaatiot ovat olleet hyvin kiinnostuneita tuloksista oman toimintansa kehittämisen pohjaksi.
Erika Timperi
Pro Gradu: Varhaista tukea ja työkykyriskejä – Diskurssianalyysi työkyvyn tuen toimintamalleista
Luokanopettajien käsitykset ja kokemukset auktoriteetista ja työrauhasta
Mediassa on jo melko pitkään keskusteltu siitä, kuinka koulujen työrauhan on koettu vähentyneen ja opettajien aseman huonontuneen. Toisaalta myös yhteiskunta on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttunut paljon ja koulu sen mukana. Minua kiinnosti erityisesti se, kuinka opettajat itse käsittävät auktoriteetin ja vaikuttaako opettajien käsityksiin ja kokemuksiin työuran pituus opettajana. Toisaalta taas opettajan auktoriteetti ja luokan työrauha on toisiinsa vahvasti kytköksissä ja siten halusin myös selvittää, millaisena vastaajat kokevat oman luokkansa työrauhan. Tämä tutkimusaihe on tärkeä, koska luokanopettajan ammatin houkuttavuus on vähentynyt ja oman kokemukseni mukaan aloittelevia opettajia myös jännittävät tätä tutkimusta koskevat aiheet työelämässä. Auktoriteetti ja työrauha myös liittyvät olennaisesti oppimiseen ja oppilaiden kasvun tukemiseen.
Tutkimuksen toteutus ja tulokset
Toteutin tutkimukseni laadullisena tutkimuksena, jota varten keräsin aineiston kyselylomakkeen avulla. Kysely oli e-lomakkeen muodossa ja siihen vastasi kaikkiaan 33 luokanopettajana työskentelevää henkilöä. Analysoin aineistoni fenomenografisen tutkimusotteen avulla ja tarkastelin vastauksissa sitä, millaisista tekijöistä auktoriteetin nähtiin muodostuvan, millä tavoin luokan työrauha ja siihen vaikuttavat tekijät koettiin sekä millä tavoin työuran pituus vaikutti vastauksiin.
Kaikkein yleisimpänä auktoriteettiin liittyvänä tekijänä koettiin säännöt ja niiden noudattaminen. Seuraavaksi yleisimpiä tekijöitä olivat oppilaiden kohtaaminen, vuorovaikutus, luottamus, johdonmukaisuus ja oikeudenmukaisuus. Työrauha koettiin puolestaan yllättävän hyvänä, sillä vain muutamat vastaajista kokivat työrauhassa haasteita. Kuitenkin lähes puolet vastaajista kokivat, että työrauhan haasteena ovat tietyt oppilaat, kuten erityistukea tarvitsevat oppilaat. Tuloksissa näkyi työuran pituuden yhteys kokemuksiin, sillä esimerkiksi kaikkein pisimpään luokanopettajana työskennelleet kokivat luokkansa työrauhan parhaimpana. Aloittelevat opettajat puolestaan kokivat esimerkiksi omaavansa vähemmän auktoriteettia, kuin pidempään työskennelleet, ja he eivät myöskään olleet keskimäärin yhtä tyytyväisiä luokkansa työrauhaan. Toisaalta vastauksissa kuitenkin näkyi myös osittain koulumaailman muutokset, eivätkä hiljattain valmistuneet opettajat pitäneet sääntöjä yhtä tärkeinä kuin muut, vaan toivat esille myös esimerkiksi positiivisen pedagogiikan.
Johtopäätökset
Kaiken kaikkiaan vastaajien käsitykset ja kokemukset eivät vastanneet sitä kuvaa, jota helposti mediasta voisi saada opettajan aseman ja luokkien työrauhan tilasta. Suurin osa koki omaavansa auktoriteettia sopivasti ja osasi kertoa selkeitä auktoriteettiin vaikuttavia tekijöitä. Lisäksi työrauha koettiin luokissa suurimmaksi osaksi hyvänä. Koulumaailman muuttumisesta kertoo aloittelevien opettajien osittain poikkeavat vastaukset. Toisaalta taas työkokemus näyttäisi lisäävän opettajien auktoriteettia ja myös mahdollisesti sellaisia taitoja, joilla luokassa saadaan työrauha toimivaksi. Oppilaiden kohtaamisen, vuorovaikutuksen ja luottamuksen korostuminen vastauksissa kertoo puolestaan siitä, että opettajat ovat pääosin omaksuneet pedagogisen auktoriteetin, johon kuuluu olennaisesti oppilaista välittäminen. Kuitenkin jäänteitä entisaikojen kovasta kurista on myös nähtävillä, koska säännöt olivat yleisin auktoriteetin tekijä ja niihin nähtiin usein kuuluvan myös palkinnot ja rangaistukset. Kiinnostavaa tuloksissa oli myös se, kuinka suuri osa vastaajista koki tietyt oppilaat haasteena työrauhalle. Olisikin mielenkiintoista selvittää, olisiko koulujärjestelmää muokkaamalla mahdollista vähentää näitä haasteita. Tällä hetkellä yksilöt nähdään ongelman aiheuttajina, mutta voimmeko jatkaa ajattelemalla näin, vai voisiko sittenkin vika olla ympäristössä?
Marjut Lindholm
Pro gradu: Luokanopettajien käsitykset ja kokemukset auktoriteetista ja työrauhasta
Kotitalousopettajien käsityksiä oppilaan ruokasuhteen tukemisesta
Yhdeksi formaalin ruokakasvatuksen päätavoitteeksi on kirjattu ruokasuhteen kehittyminen, jonka toteuttamisen tueksi on kehitetty ruokasuhteen käsite. Ruokasuhde pyrkii vastaamaan syömiskäyttäytymisen muutostarpeeseen auttamalla kasvattajia hahmottamaan, miksi yksin tiedon jakaminen ei riitä muuttamaan lasten ja nuorten syömiskäyttäytymistä.
Tutkimuksen taustaa
Vaikka yksilön myönteisen suhtautumisen ruokaa ja syömistä kohtaan on nähty edistävän terveyttä ja hyvinvointia, on ruokasuhdetta tai sen vahvistamista tutkittu toistaiseksi niukasti. Aiemmat tutkimukset tukevat näkemystä, että lasten ja nuorten suhtautumista ruokaa kohtaan voidaan tukea myönteisen vuorovaikutuksen avulla.
Nuorena opitut toimintamallit siirtyvät usein aikuisuuteen, minkä vuoksi ruokasuhdetta tulee tukea läpi lapsuus- ja nuoruusajan. Nuoret ja nuoret aikuiset ovat herkkiä ruokasuhteen muutoksille, mikä näkyy alttiutena sairastua syömishäiriöihin.
Aikuisen näyttämän ruokakasvatuksellisen esimerkin ja ohjauksen on havaittu olevan yläkouluikäiselle yhä merkityksellisempää, minkä vuoksi oppilaiden ruokasuhdetta tulee tukea johdonmukaisesti läpi yläkoulun. Kotitalouden oppitunnit ovat luonteva paikka ruokasuhteen tukemiselle, sillä ruoka ja syöminen ovat osa lähes jokaista oppituntia. Oppilaat myös luottavat kotitalousopettajan jakamaan ruokatietoon, mikä lisää kotitalousopettajien toteuttaman ruokakasvatuksen vaikuttavuutta. Kotitalouden oppiaine tarjoaa näin mahdollisuuden nuorten tasapainoisen ruokasuhteen tukemiselle.
Tutkimuksen tavoite ja toteutus
Tutkielmassani tarkastelen sitä, miten kotitalousopettajat kokevat voivansa tukea yläkouluikäisten oppilaiden ruokasuhteen kehittymistä yläkoulussa. Vaikka nuorten ruokailutottumuksiin vaikuttavat useat yksilön sisäiset ja ulkoiset tekijät, rajaan tutkimukseni kotitalousopetuksen kontekstiin.
Aineisto koostuu kuuden kotitalousopettajan puolistrukturoidusta teemahaastattelusta, joita analysoin teoriasidonnaisen sisällönanalyysin keinoin.
Tulokset ja johtopäätökset
Tutkimus tuotti uutta tietoa kotitalousopettajien käsityksistä koskien oppilaan ruokasuhteen tukemista. Tutkimustulokset antavat viitteitä siitä, että kotitalousopettajat kokevat opettajan pedagogisen kyvykkyyden olevan oppilaan ruokasuhteen tukemisen kannalta jopa opettajan ainedidaktista osaamista olennaisempaa.
Aineistosta nousee esiin pedagogiikan tematiikalle ominaisia piirteitä: opettajat pitävät merkityksellisenä, että he tarjoavat oppilaille henkistä tukea, opettavat positiivisen pedagogiikan keinoin ja luovat luokkaan turvalliseksi koettavan ilmapiirin. Aiemmat tutkimustulokset ovat linjassa näiden tulosten kanssa. On kuitenkin huomattava, että aiemmat tutkimukset pedagogisten menetelmien toimivuudesta eivät kohdistu pelkästään ruokakasvatuksen kontekstiin, vaan kohteena on ollut kasvatus- ja opetustoiminnan laajempana kokonaisuutena.
Myös oppilaiden tiedollisen osaamisen vahvistamista pidettiin tutkimuksessa tärkeänä, mutta sen ei koettu tukevan oppilaan ruokasuhdetta yhtä vahvasti kuin aiemmin mainitut kasvatukselliset toimenpiteet. Tulos tuo uutta tietoa ruokasuhteen tukemisesta, vaikkakin aiemmat tutkimukset antavat viitteitä siitä, että yksin ruokatiedon jakaminen ei ole riittävä toimenpide ruokatottumusten muuttamiseen. Tämä havainto tuo uuden näkökulman myös aiheen jatkotutkimuksiin, joissa voitaisiinkin selvittää, millä tavoin kotitalousopettajien esittämät pedagogiset työvälineet todellisuudessa tukevat oppilaiden ruokasuhdetta.
Lopuksi
Tutkimukseni on tiettävästi ensimmäinen, jossa tutkitaan kotitalousopettajien käsityksiä yläkouluikäisten oppilaiden ruokasuhteen tukemisesta. Yläkouluikäiset nuoret ja nuoret aikuiset ovat muuta väestöä alttiimpia sairastumaan erilaisiin syömishäiriöihin ja aikuisen näyttämän esimerkin merkitys korostuu yläkoululaisten keskuudessa. Siitä syystä on perusteltua selvittää, miten kotitalousopettajat näkevät oppilaiden ruokasuhteen tukemisen kotitalouden oppiaineessa.
Noora Laukkanen
Kotitalousopettajien käsityksiä oppilaiden ruokasuhteen tukemisesta
Erityisperheet uusien haasteiden keskellä poikkeusoloissa
”Kun se arki yhtäkkiä veitsellä leikataan halki nii se on ihan hirvee tilanne ja missäs se muualla näkyis kun sitten kotona.”
Keväällä 2020 koronaviruksen aiheuttaman Covid-19-epidemian vuoksi Suomen hallitus julisti poikkeusolot ja linjasi toimenpiteitä suojatakseen väestöä sekä yhteiskunnan toimintaa. Linjausten myötä suomalaisten perheiden arkielämä koki muutoksen. Vaikutukset koskivat erityisesti yhteiskunnallisesti heikommassa asemassa oleviin ihmisiin, kuten erityisperheisiin. Erityisperheellä tarkoitan sellaista perhettä, jossa yhdellä tai useammalla lapsella on kasvanut tarve erilaisille kehityksen ja kasvun tueksi rakennetuille palveluille. Poikkeusoloissa heille elintärkeitä palveluita supistettiin. Tutkielmassani tarkoituksena on ollut tarkastella erityisperheiden arkea poikkeusoloissa ja sitä, miten perheiden käyttämät palvelut ovat toteutuneet.
Tutkimuksen toteutus
Aineisto kerättiin haastattelemalla seitsemää perheen äitiä eri puolilta Suomea, joilla oli yksi tai useampi erityislapsi. Perheet edustivat monenlaisia perhemuotoja. Lasten diagnoosit sekä käytössä olevien palveluiden määrät vaihtelivat. Aineiston analyysi toteutettiin aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä. Aineistosta nousseet teemat käsittelivät vanhempien rooleja arjessa, arjen sitovuutta, vapaa-aikaa sekä palveluita.
Tulokset ja johtopäätökset
Poikkeusoloissa perheiden arki muuttui äkillisesti, jolloin arkea sujuvoittavat rytmit ja rutiinit jouduttiin luomaan uudelleen. Erityisperheille palvelut ovat tärkeä arjen voimavara. Poikkeusoloissa palveluita rajoitettiin tai niitä ei haluttu käyttää, koska tartuntariskin vuoksi palveluita ei koettu turvallisiksi. Avustajat laitettiin tauolle, terapioita yritettiin toteuttaa etäyhteyksin tai niitä jatkettiin vasta syksyllä. Tämä ajoi erityisperheet uusien haasteiden äärelle. Erityisesti äidit joutuivat joustamaan, kun kotona työmäärä lisääntyi. Lisäksi epävirallinen apu, kuten isovanhemmat ja vanhemmat sisarukset korvasivat palveluiden jättämää aukkoa.
Opetusta järjestettiin erityisoppilaille vaihtelevin lopputuloksin. Osa erityisoppilaista saivat virallisen linjan mukaista lähiopetusta, mutta osa siirtyi etäopetukseen joko koulun tai vanhempien päätöksestä. Tämä ajoi perheitä eriarvoiseen asemaan, sillä olosuhteet ja resurssit opetuksen järjestämiseen kotona vaihtelivat. Erityislapset eivät välttämättä saaneet tarvitsemaansa tukea ja vanhemmilla oli hyvin erilaiset mahdollisuudet auttaa koulunkäynnissä. Lisäksi kodin oppimisympäristöt saattoivat olla haasteelliset, mikä vaikeutti esimerkiksi keskittymistä. Toisinaan vanhemmat joutuivat vaatimaan koululta erityislapselleen etäopetusta.
Perheiden arki sitoutui kotiin. Kun lapset eivät käyneet koulussa ja harrastukset olivat tauolla, vanhempien oma vapaa-aika oli olematonta. Omaishoitajat eivät pystyneet pitämään vapaapäiviä, kun lyhytaikaisen hoidon paikat suljettiin. Poikkeusoloissa lisääntynyt arjen sitovuus vaikeutti erityisesti yksinhuoltajien arkea. Haasteeksi ilmeni muun muassa kotitöiden suorittaminen. Esimerkiksi kaupassa ei voinut käydä lasten kanssa, mutta heitä ei voinut myöskään jättää yksin kotiin. Poikkeusoloissa kulutustottumukset muuttuivat, kun kaupassa ei käyty yhtä usein, jolloin suunnitelmallisuus lisääntyi.
Tulevaisuudessa palvelujärjestelmiltä vaadittaisiin joustamisen mahdollisuutta. Kankea palvelujärjestelmä ja lainsäädäntö eivät mahdollistaneet tarvittavia poikkeusjärjestelyitä erityisperheiden käyttämiin palveluihin. Turvallisiksi ja arkea helpottaviksi koetut palvelut eivät olleet tartuntatautitilanteessa enää turvallisia, jolloin perheille olisi pitänyt kehittää uudenlaista apua arkeen. Tulevaisuudessa erityisperheiden arkea suunniteltaessa pitäisi ottaa huomioon yhä enemmän perheiden toiveet sekä voimavarat. Palveluiden tulisi tukea perheiden arkea myös poikkeuksellisissa tilanteissa ja siihen tarvitaan joustavia ratkaisuita.
Lotta Liuska
Erityisperheiden arki poikkeusoloissa
Kotitalousopettajaopiskelijat uuden äärellä
Tutkimuksen taustat ja tavoitteet:
Uudenlaisia innovatiivisia opetuskokonaisuuksia on tarkoitus tuottaa ja kokeilla ”Opettaja työnsä tutkijana” -opintojaksolla Helsingin yliopistossa. Opintojakso kuuluu pakollisena kotitaloustieteen maisteriopintoihin. Opintojakson tavoitteena on kehittää tulevien opettajien tutkijamaista asennetta, luomalla uudenlaisia opetuskokonaisuuksia, joissa keskeistä on toisin opettamisen taidot, reflektointi, sekä uudelleen kehitys.
Tutkimukseni tavoitteena on tiivistää kotitalouspedagogisen kehityksen suuntaviivoja, eli selkiyttää käsitystä siitä, mihin suuntaan kotitaloustieteen opetusta on pyritty kehittämään tieteen opiskelijoiden toimesta vuodesta 2013 – vuoteen 2020. Opintojakson loppuraportteja ei ole aiemmin analysoitu ja saatettu tiiviimpään muotoon. Tutkimuksessani paneudun erilaisiin oppimisteorioihin, niiden kehittymiseen vuosien saatossa, sekä siihen miten opiskelijat hyödyntävät ja ilmentävät näitä oppimisteorioita kehittämisprojekteissaan. Pyrin myös selvittämään, miten perusopetuksen opetussuunnitelman mukainen laaja-alaisuus näkyy opiskelijoiden suunnittelemissa opetuskokonaisuuksissa ja mitkä kotitalousopetuksen sisältöalueet nousevat vahvimmin esiin aineistoa analysoitaessa.
Tutkimuksen toteutus ja tulokset:
Tutkimus on tehty tarkastelemalla ja analysoimalla opintojakson lopputyönä tuotettuja ainedidaktisia kehitysraportteja. Tutkimus on toteutettu laadullisin menetelmin, hyödyntäen sisällönanalyysiä aineiston tarkastelussa.
Kotitalousopetuksen sisältöalueesta ruokaosaamisen ja ruokakulttuurien sisältöalue osoittautui käytetyimmäksi alueeksi, kuluttaja- ja talousosaamisen sisältöalue oli toiseksi suosituin ja viimeisenä alueena, jota kehittämisraporteissa vähiten ilmennettiin, oli asumisen ja yhdessä elämisen alue. Oppimisteorioista suosituin oli odotetusti sosiokonstruktivistinen oppimisteoria, jossa yhdessä oppimisen tärkeys korostuu. Myös humanistista oppimisteoriaa hyödynnettiin opetuskokeiluissa, yleensä yhdessä jonkin yhdessä oppimista korostavan oppimisteorian kanssa. Yksilökeskeisiä oppimisen teorioita ei aineistossa esiintynyt lainkaan. Laaja-alaisuutta ilmennettiin opetuskokeiluissa lähinnä perusopetuksen laaja-alaisten tavoitteiden täyttymisen kautta, mutta myös kotitalousoppiaineen moniulotteisen, muiden oppiaineiden sisältöjä integroivan luonteen hyödyntämisen kautta.
Lopuksi:
Asiantuntijat ovat suositelleet jo pitkään teoria- ja käytäntöopetuksen tiivistä kytkemistä toisiinsa. Tämä vaatii opiskelijoilta kykyä muuntaa teoreettista tietoainesta soveltuvaksi käytännön ongelmiin. Opiskelijoiden kokemuksellista tietoa, joka koulutuksessa saattaa jäädä vähemmälle huomiolle, tulisi eksplikoida ja tarkastella teoreettisen tiedon valossa. Tämän katsotaan onnistuvan parhaiten sellaisissa opintojaksoissa, joissa teoria ja käytäntö on kytketty yhteen eikä eroteltu erillisiksi kursseiksi. ”Opettaja työnsä tutkijana” -opintojaksossa opiskelijoiden on tarkoitus syventää teoriatietoaan, sekä kokeilla ja reflektoida sen toimista käytännössä.
Jatkossa, mikäli opintojakso ’Opettaja työnsä tutkijana’ säilyy tutkintorakenteissa, voisi olla hedelmällistä toteuttaa tämänkaltainen tiivistävä tutkimus aina tietyn aikajakson välein, tai esimerkiksi aina, kun perusopetuksen opetussuunnitelma uudistuu. Näin kotitalousopettajakoulutuksessa pystyttäisiin seuraamaan ainedidaktisen kehittämisen suuntaviivoja ja pystyttäisiin myös seuraamaan sitä, miten esimerkiksi opetussuunnitelmauudistukset muokkaavat opettajaopiskelijoiden ajatuksia opetuksesta ja sen sisällöistä.
Ronja Purolinna
Opeta toisin! Kotitalousopettajaopiskelijat tutkijoina
Varhennettu kieltenopetus luokanopettajien kokemana
Tutkimuksen tarkoitus
Koulujärjestelmältä vaaditaan jatkuvasti reagointia yhteiskunnassa tapahtuviin muutoksiin. Koulutuksen tulee uudistua ja uudistuksissa tulee huomioida muun muassa työelämän tarpeet. Kansainvälistyminen ja ihmisten liikkuvuus ovat luoneet paineita kielitaitotarpeisiin ja täten myös kielikoulutuspolitiikkaan. Juha Sipilän hallitus pyrki osaltaan kehittämään, lisäämään ja monipuolistamaan kieltenopiskelua ja näiden toimenpiteiden myötä A1-kielen opetus varhennettiin alkamaan valtakunnallisesti ensimmäiseltä luokalta 1.1.2020 alkaen. Tämä nopeatahtinen varhennetun kieltenopetuksen käyttöönotto on herättänyt runsasta keskustelua niin kuntien kuin opettajienkin keskuudessa.
Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää luokanopettajien käsityksiä varhennetusta kieltenopetuksesta ja sen työtavoista. Covid-19 pandemiasta ja etäopetukseen siirtymisestä johtuen keväällä 2020 luokanopettajat joutuivat uudenlaisten työtapojen äärelle.
Tutkimuksen toteutus
Tutkimuksen laadullinen aineisto koostui viiden luokanopettajan ja yhden erityisluokanopettajan teemahaastattelusta. He kaikki aloittivat varhennetun kieltenopetuksen tammikuussa 2020. Analysoin aineiston fenomenografisen tutkimuksen analyysin mukaisesti.
Tulokset ja johtopäätökset
Luokanopettajien käsityksistä ilmeni, että heidän aikaisempi kokemuksensa kieltenopetuksesta vaikutti heidän suhtautumiseensa varhennettuun kieltenopetukseen ennen varsinaisen opetuksen alkua. Jos aiempaa kokemusta ei ollut, suhtautuminen oli kielteisempää kuin niillä, joilla oli ennestään kokemusta kieltenopetuksesta. Osa luokanopettajista koki saaneensa liian vähän täydennyskoulutusta uuteen opetettavaan aineeseen ja he olivat epävarmoja osaamisestaan. Toiset taas kokivat saaneensa riittävästi täydennyskoulutusta, ja opetus oli mielekästä alusta alkaen. Osalla oli kevään opetuksen jälkeen edelleen tarve täydennyskoulutukseen. Muutama luokanopettaja kritisoi, miksi opettajankoulutukseen ei sisälly kielididaktiikan opintoja.
Kaikilla oli positiivisia kokemuksia etenkin oppilaiden innokkuudesta ja motivaatiosta varhennettua kieltä kohtaan. Tämä lisäsi myös opettajien iloa ja varmuutta opettamiseen. Haasteina koettiin oppilaiden erilaiset oppimisvaikeudet, S2-oppilaat ja joidenkin oppilaiden innottomuus ja levottomuus. Yhteistyön tekeminen muiden tahojen kanssa oli melko vähäistä, osittain etäopetukseen siirtymisen vuoksi. Tästä johtuen tuki omalle työlle jäi melko vähäiseksi kevään aikana.
Luokanopettajat käyttivät varhennetussa kieltenopetuksessa toiminnallisia, vaihtelevia työtapoja sekä lauluja ja leikkejä. Opetuksessa korostui suullinen ilmaisu, puheen toistot, kuuntelu ja tunnin rutiinit. Luokanopettajat käyttivät opetuksessaan hyödyksi sähköisiä materiaaleja, erilaisia monistetehtäviä ja kuvakorttisarjoja. Kahdella opettajalla oli myös kirjasarja apunaan. Varhennettua kieltenopetusta annettiin joko yksi tunti viikossa tai pienissä erissä pitkin viikkoa. Käytetyt työtavat, menetelmät ja sisällöt ovat Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaisia. Tosin osa luokanopettajista silti kaipasi selkeämpää runkoa ja paremmin saatavilla olevia materiaaleja opetuksen tueksi. Jokaisella luokalla oli tuen tarvitsijoita ja opettajat pyrkivät kannustaen ja kehuen saamaan oppilaat käyttämään kieltä. Tarkoituksena oli saada oppilaat innostumaan vierasta kielestä. Välttämättä tuen tarvitsijoille ei ollut mitään erityistä tukea, vaan he osallistuivat opetukseen muiden mukana.
Etäopetus muutti kaikkia koulun käytänteitä. Luokanopettajat joutuivat nopealla aikataululla opettelemaan uudenlaiset opetusjärjestelyt ja -menetelmät, miten opettaa varhennettua kieltä. Toiminnallinen ja vuorovaikutuksellinen opetus oli lähes mahdotonta ja tavoitteista jouduttiin tinkimään. Vain puolet luokanopettajista piti varhennetun kielen tunteja tai pieniä tuokioita viikoittain etäyhteyden välityksellä. Youtube:sta löytyvät linkit olivat vahvasti käytössä jokaisella luokanopettajalla opetuksessaan ja niitä lähetettiin oppilaille. Opetuksessa painottui vanhojen asioiden kertaaminen. Oppilaiden ohjaus ja tuki jäi pääosin vanhempien vastuulle. Myös digiosaaminen ja laitteiden saatavuus toivat haasteita opetukseen.
Tutkimukseni herätti kysymyksiä etenkin täydennyskoulutuksesta. Nopealla aikataululla tullut varhennettu kieltenopetus on mielestäni epäonnistunut, jos luokanopettajille ei tarjota koulutusta perusopinnoissaan eikä täydennyskoulutus ole kaikille riittävää. Opettajien erilaiset tarpeet tulisi huomioida koulutuksissa.
Uudet opetettavat asiat vaativat aina hyvää suunnittelua ja yhteistyötä muiden tahojen kanssa. Yhteisopettajuus kieltenopettajien kanssa tulisi olla tiiviimpää. Opettajille tulisi antaa aikaa kehittää opetustaan, mutta nämä ”ylhäältä” tulevat uudistukset on saatava käytäntöön kiireellä eikä opettajia aina kuunnella uudistuksia suunnitellessa. Työmarkkinat ja elinkeinoelämä tuntuvat puskevan uudistuksia ja kohtuuttomia vaatimuksia koulun opetussuunnitelmiin ymmärtämättä tarpeeksi koulun arkea.
Elina Koskelin
Pro gradu: Luokanopettajien käsityksiä varhennetusta kieltenopetuksesta ja sen työtavoista lähi- ja etäopetuksessa
Monikielisyys uhka vai mahdollisuus perusopetuksessa
Olen kauan ollut kiinnostunut monikielisten peruskoululaisten kielellisistä haasteista sekä mahdollisuuksista perusopetuksessa. Tutkielmassani käsittelen opetuksessa esiintyviä haasteita nimenomaan oppilaan näkökulmasta. Monikielisillä viittaan suomea toisena kielenään puhuviin suomenoppijoihin.
Tutkielmani lähtökohtana on se, että näille monikielisille oppilaille suomen kieli on sekä oppimisen kohde, että väline. Kielen oppimiseen taas vaikuttaa ratkaisevasti se, millaisena oppilas näkee kielen. Aihe on mielestäni hyvin ajankohtainen.
Toteutin tutkimukseni laadullisena tapaus tutkimuksena eli en pyrkinyt luomaan yleistyksiä vaan ennemmin ymmärtämään tutkittavaa ilmiötä ja välittämään lukijalle aineiston rikkautta. Haastateltavat löytyivät omista kontakteista vaivattomasti ja tutkijana olen osa tutkittavaa yhteisöä. Siksi uskon minulla olevan pääsyä asioihin, joihin esimerkiksi natiivit eivät voi olla kosketuksessa.
Haastateltavien mukaan kielellisiä haasteita esiintyi suomen kielen oppimisessa, toisella kielellä opiskelussa ja etenkin luetunymmärtämisessä ja kielen sujuvuudessa. Kouluympäristössä koetut haasteet koskivat vahvasti tilanteita, joita koettiin sopeutumisen kannalta vaikeina. Monikielisyys koettiin voimaannuttavana tekijänä ystävyyssuhteiden ylläpitämisessä, tärkeänä osana omaa identiteettiä sekä itseilmaisun työkaluna. Vaikka nuorten vastauksista pystyi luomaan yhteenvetoja, yhtäläisyyksistä huolimatta nuorten kokemukset perusopetuksessa esiintyvistä haasteista vaihtelivat suuresti.
Se mikä yllätti: Monikielisyyden tarjoamia mahdollisuuksia nostettiin esiin eritellen, mutta niitä ei tässä tutkimuksessa yhdistetty opetukseen lainkaan.
Tutkimustulokset tarjoavat yksityiskohtaisia ja syvällisiä kuvailuja siitä, mitä kaikkea monikielisyyteen voi liittyä. Lisäksi tulokset voivat laajentaa kasvattajien ymmärrystä siitä, mihin asioihin tulisi kiinnittää huomiota kohdatessa monikielisen oppijan, jotta opettaminen opettajalle ja oppiminen monikieliselle olisi mielekästä kouluympäristössä.
Yksi johtopäätöksistä: Suomalainen koulutuslaitos on pitkään suosinut kirjoittamista ja kirjoitettua kieltä, minkä seurauksena suulliseen viestintään sekä kielitaitoon on kiinnitetty vähemmän huomiota. Oppilaiden puheviestinnän taitoja tulisi tukea tietoisemmin. Näin ainakin osa haasteista häviäisi.
Leyla Turkmen
Miksi urheiluharrastus lopetetaan nuoruusiässä?
Lasten ja nuorten liikunta-aktiivisuuden väheneminen ja harrastusaktiivisuuden lasku on aiheuttanut yhteiskunnallista huolta ja keskustelua 2000-luvulla. Nuoruuteen ajoittuva urheiluharrastuksen lopettaminen on kansainvälinen ilmiö. Suomessa tämä ilmiö näyttäytyy jyrkkänä: ikävälien 13–15 välillä liikuntaharrastus syystä tai toisesta lopetetaan. Aiemmissa tutkimuksissa urheiluharrastuksen lopettamista ovat selittäneet muun muassa nautinnon puute, lajiin kyllästyminen, se, ettei viihdy joukkueessa, muu vaihtoinen vapaa-ajan tekeminen ja loukkaantuminen.
Tutkielman tarkoitus
Entisenä kilpatason joukkueurheilijana kiinnostuin selvittämään, miksi suomalaisnuori lopettaa urheiluharrastuksen. Laadullisen tutkielmani tarkoituksena oli selvittää syitä nuorten urheiluharrastuksen lopettamiselle. Lisäksi selvitin urheiluharrastuksen lopettaneiden nuorten harrastuksiin liittämiä merkityksiä sekä ajatuksia liikunnasta osana heidän elämäänsä myöhemmin. Tutkielmaani varten haastattelin kymmentä iältään 12–18-vuotiasta urheiluharrastuksen lopettanutta nuorta. Haastateltavien joukossa oli sekä entisiä kilpa-, että harrastetason urheilijoita.
Tutkielman tulokset
Kuten olemassa olevien tutkimusten, myös oman tutkielmani tuloksena urheiluharrastuksen lopettaminen oli ollut monen tekijän summa. Urheiluharrastuksen lopettamisen taustalta löytyi erilaisia syitä. Keskeisimpiä lopettamisen syitä omassa tutkielmassani olivat kilpailevat prioriteetit ja muu vapaa-ajan tekeminen sekä harrastusmotivaation lasku, johon oli vaikuttanut useita tekijöitä. Edellä mainittujen lisäksi harrastuksen lopettamisen syitä tutkielmassani olivat negatiiviset harrastukseen liittyvät kokemukset, sopivan joukkueen tai seuran puute, loukkaantuminen sekä halu vaihtaa lajia.
Tutkielmani tuloksena nuorille liikuntaharrastuksessa tärkeää oli ollut liikunnan ilo ja hauskuus, kehittyminen ja onnistumisen kokemukset sekä kaverit ja joukkue. Urheiluharrastuksen lopettaneiden nuorten vastaukset osoittivat, että liikunnan merkitykset olivat muuttuneet lapsuudesta nuoruuteen jonkin verran. Nuoruudessa liikunnassa ja sen harrastamisessa painottuivat tekemisen vapaus ja rentous. Omaehtoiset liikuntamuodot kuten kuntosali osoittautuivat suosituiksi haastattelemieni nuorten keskuudessa. Vaikka nuorten liikuntamäärät olivat vähentyneet harrastuksen lopettamisen jälkeen, nuoret suhtautuivat varsin myönteisesti liikunnan harrastamiseen tulevaisuudessa.
Pohdinta /johtopäätökset
Laadullista tutkimusta urheiluharrastuksen lopettamisen syistä sekä nuorten toiveista urheiluharrastustoimintaa kohtaan tarvitaan yhä lisää. Nuorten syyt siihen, miksi urheiluharrastusta ei haluta enää jatkaa ja nuorten toiveet urheilun harrastustoiminnalle täytyisi nykyistä paremmin huomioida nuorille suunnatun urheilutoiminnan suunnittelussa. Laadullisen tutkielmani tarkoitus ei ollut tehdä yleistettävissä olevia johtopäätöksiä, mutta tutkielmani tulokset osoittivat aiemmissakin tutkimuksissa esille nousseen nuorille suunnatun matalan kynnyksen harrastetoiminnan lisäämisen tarpeen. Lisäksi tutkielmassani nousi esiin negatiivisia harrastukseen liittyviä kokemuksia kuten nuorten kokemaa kiusaamista harrastuksessa ja epäreilua kohtelua valmentajan toimesta. Edellä mainitut olivat laskeneet haastattelemieni nuorten harrastusmotivaatiota ja vaikuttaneet harrastuksen lopettamispäätöksiin. Tulevaisuudessa nuorten harrastus- ja valmennuskokemuksia tulisi selvittää säännöllisesti ja huolehtia valmentajien riittävästä ammattitaidosta.
”Ei vaan ollu enää sellast samanlaist motivaatioo siihen”: Laadullinen tutkimus urheiluharrastuksen lopettamisen syistä nuoruudessa
Tekijä: Sonja Ilonen