Tekijä: graduparaati

Tässä tutkimuksessa tutkittiin sekvenssikarttaa kotitalousopetuksen opetusvälineeenä Sekvenssikarttaopetus on keino auttaa oppilaita hallitsemaan arjen rytmejä ja ottamaan vastuuta tekemisistään. Kotitaloustieteilijät ovat tarkastelleet sekvenssikarttaa perhetyössä hyödynnettävänä apuvälineenä, mutta tämä tutkimus tarkastelee sitä kotitalousopetuksen käytössä. Karttaan  kirjataan omia arkisia tekemisiä. Se on siis eräänlainen arjen lukujärjestys, joka perustuu ajatukseen siitä, että arkea voidaan tutkia sekvenssirakenteen ja siinä ilmenevien rytmien kautta. (Korvela, Holmberg, Kupiainen & Jonsson, 2009, s.112; Jonsson, 2011, s. 8; Korvela, 2014, s. 319; Sekki, 2018, s. 17.)

Tutkimuksen toteutus ja tulokset

Tutkimus toteutettiin kahden kotitalousopettajan haastatteluilla, oppituntien havainnoinnilla ja oppilaiden täyttämillä sekvenssikartoilla. Tuktkimusmenetelmä oli kvalitatiivinen ymmärtämään pyrkivä ja toimintatutkimuksellista metodia hyödyntävä. Kävi ilmi, että sekvenssikartan välityksellä on mahdollista tehdä arjen kokonaisrakennetta ja siinä suoritettavien arkisten tekemisten välistä suhdetta oppilaille ymmärrettävämmäksi.

Kotitalous-oppiaineen tunneilla opetetaan arjessa tarvittavia tietoja ja taitoja ruoanvalmistuksesta ja ravitsemuksesta lähtien henkilökohtaiseen hygieniaan ja kodinhoitoon. Teemoja ei välttämättä nähdä tai ne eivät välity oppilaille osana edustamaansa arjen kokonaisuutta. Sekvenssikartta auttaa hahmottamaan arjen toimintojen kontekstin. Näin ollen se kotitalousopetuksen näkökulmasta myös laajentaa sisällöllistä perspektiiviä kattamaan kaiken arjessa tapahtuvan tekemisen ja olemisen. Karttatyöskentely vaikuttaisi potentiaalisesti lisäävän positiivista vuorovaikutusta oppilaiden ja opettajan kesken. Kun arkisten tekemisten reflektointiprosessi käynnistyy, välittyy tietoa arjen rakentumisesta ja rytmeistä sekä oppilaille itselleen että heidän kanssaan tekemisissään oleville aikuisille. Näin voi avautua mahdollisuus vaikuttaa välillisesti nuorten hyvinvointiin entistä kattavammin ja tavoittavammin.

Kartan käyttö synnytti myös rakentavaa sosiaalista kanssakäymistä oppilaiden ja opettajan välillä. Oppilaat kirjasivat omia arjen tekemisiään karttoihin matalalla kynnyksellä, ja reflektoivat niitä myös kriittisesti. Opiskelijat pitivät kartan välityksellä tuotettua opetussisältöä kiinnostavana.

Tutkimuksen tulokset osoittavat, että oppituntien alustukset tulee suunnitella huolella, jotta aihe ehditään sisäistää. Lisäksi karttojen struktuuri tulisi pitää mahdollisimman avoimena, jotta niitä on helppo täyttää.  Sekvenssikartta osoittautui hyödylliseksi apuvälineeksi oppilaille ja opettajille, ja sitä voidaan hyödyntää kotitalousopetuksessa myös tulevaisuudessa.

 

Jan-Kristian Kurkola

”On kivaa miettiä omia tekemisiään” -–  Sekvenssikartta kotitalousopetuksen opetusvälineenä

Tutkimuksen lähtökohdat

Aikeisempi tutkimus monimuotoisten perheiden tarpeista on keskittynyt lainsäädäntöön ja sen toimivuuteen. Arjen ristiriitoja on taas tutkittu yleisesti lapsiperheiden näkökulmasta antamatta erityishuomiota perheiden monimuotoisuudelle. Siksi tämän tutkimuksen tarkoitus onkin kartoittaa monimuotoisten perheiden omia kokemuksia saamastaan yhteiskunnallisesta tuesta ja näin tuoda esiin, mitä erityispiirteitä normin ulkopuolelle jäävillä perheillä on tukijärjestelmässä, joka nojaa ydinperheajattelulle.

Tutkimuksessa paikannetaan ristiriitatilanteita, joita monimuotoiset perheet kokevat saamansa tuen tai tuen ulkopuolelle jäämisen vuoksi arkielämässään. Tuella tarkoitetaan niin rahallista kuin muutakin perheiden saamaa yhteiskunnallista tukea.

Mitkä monimuotoiset perheet?

Monimuotoisella perheellä tarkoitetaan tässä tutkimuksessa heteroydinperheajattelun ulkopuolelle jääviä perheitä sekä perheitä, jotka ovat jollain tavalla heikommassa asemassa tai alttiina heikommalle asemalle yhteiskunnassa perhemuotonsa, -taustansa tai perheenjäsenen erityistarpeiden vuoksi.

Tutkimus on tehty käyttäen aineistona Monimuotoiset perheet -verkoston vuonna 2019 toteuttaman kyselyn avoimia vastauksia. Kyselyyn vastanneet ovat saaneet määritellä perheensä vapaasti. Näin ollen esimerkiksi vanhempi, jonka kotona lapset vuoroasuvat, mutta lasten virallinen osoite on toisen vanhemman luona, on voinut määritellä itsensä lapsiperheeksi, vaikka virallisessa tilastoinnissa lapset eivät asu hänen luonaan ja hän ei näin asu lapsiperheessä.

On hyvin olennaista, että vastaajat ovat saaneet itse määritellä perhemuotonsa, sillä normaalisti virallinen määrittely voi sivuttaa osan perheistä ja näin ollen heidän äänensä ei pääse välttämättä kuuluviin.

Perheiden kokemat ristiriitatilanteet

Aineistosta löytyi lukuisia ristiriitaluokkia, jotka pystyin jaottelemaan kolmeen pääluokkaan sen perusteella, mistä ristiriita johtuu:

1. Perhemuodosta tai perheenjäsenen erityistarpeesta johtuvat ristiriidat
2. Tarpeen määrittelystä johtuvat ristiriidat
3. Tuen tarpeen monimuotoisuudesta johtuvat ristiriidat

Perheiden kokemuksissa oli vahvasti läsnä tunne, että perheen tilannetta ei huomioida kokonaisuutena eikä perheen tilanteita yritetä ymmärtää. Normit ja olettamat ohjaavat tukipäätöksiä ja silloin, kun perhe ei mene normin muottiin, eivät tukikaan välttämättä sovi sellaisenaan perheelle. Kuvitelkaapa tilanne, jossa mentäisiin vaatekauppaan, mutta vaatteita onkin vain yhtä kokoa. Aina löytyy joku, jolle vaate istuu täydellisesti, mutta iso osa ei saa vaatetta edes päälleen tai joutuu pitämään kaksin käsin housuistaan kiinni. Elämä epäsopivassa asussa aiheuttaa jatkuvaa häiriötä ja ehkä estää tekemästä kaikkea, mitä olisi tarve tehdä. Ei myöskään tukijärjestelmässä sama tukijärjestely sovi jokaiselle perheelle.

Perheet kokivatkin, että heidän kokemustaan tuen tarpeesta ei otettu huomioon, vaan ulkopuolelta määriteltiin, mitä tukea perhe tarvitsee. Nämä olettamukset menivät perheiden kokemuksen mukaan pieleen. Perheet kokivat myös, että perheen tilannetta ei kohdata kokonaisuutena, vaan ennemminkin paikataan tilannetta sieltä täältä yksittäisillä tukimuodoilla, jotka pahimmassa tapauksessa olivat ristiriidassa toistensa kanssa.

Mitä pitäisi tehdä, jotta perheiden tukeminen onnistuisi paremmin?

Minulle on selvää tämän tutkimuksen jälkeen, että monimuotoisia perheitä täytyy tutkia enemmän, jotta saadaan parempi kuva siitä, miten perheitä voitaisiin tukea paremmin. Perheille suunnattua tukiviidakkoa tulisi harventaa ja polkuja rakentaa niin, että perheet eivät kokisi olevansa yksin. Tämä onnistuu vain, jos monimuotoisten perheiden tarpeita tutkitaan intersektionaalisista lähtökohdista, sillä mitä enemmän monimuotoisuuden osa-alueita perheeseen liittyy, sitä monimutkaisempi tarpeiden vyyhti perheelle syntyy.

Sini Jylhälehto

Varhaiskasvatuksen laadusta ja arvostuksesta, ja sitä kautta varhaiskasvatuksen opettajuudesta on puhuttu paljon viime vuosina. Tätä keskustelua leimaa vahvasti pula pätevistä opettajista sekä ammatin pätevyysvaatimus. Uskon, että jotta voimme ymmärtää tätä keskustelua ja syitä nykytilanteeseen, on meidän ymmärrettävä varhaiskasvatuksen opettajuutta. Mistä tässä ammatissa on kyse? Millaista varhaiskasvatuksen opettajan työ on, ja mitä työ tekijältään vaatii? Tässä tutkimuksessa sukelsin näiden aiheiden pariin tarkastelemalla omaa ajatteluani toteuttamastani esiopetuksesta autoetnografian keinoin.

Tutkimuksen toteutus ja tulokset

Toteutin tutkimuksen laadullisena tutkimuksena ja pyrin kuvailemaan ja ymmärtämään syvemmin varhaiskasvatuksen opettajuutta. Kyseessä oli autoetnografinen tutkimus, jolloin asetin itseni ja omat ajatukseni ja kokemukseni omasta opettajuudestani tutkimuksen keskiöön. Tutkimusaineisto koostui omista päiväkirjanomaisista muistiinpanoistani, joissa pohdin toteuttamaani esiopetustoimintaa.

Esiopetustilanteessa varhaiskasvatuksen opettajan työ näyttäytyi vuorovaikutteisena ja dynaamisena. Tämän tutkimuksen tulosten mukaan varhaiskasvatuksen opettajan työ ilmenee vaativana ja moniulotteisena opettajan ohjatessa lapsiryhmää. Työ edellyttää jatkuvaa valppautta ja havainnointia sekä pedagogista toimintavalmiutta ja kompetenssia.

Vaativaa ja monipuolista työtä

Varhaiskasvatuksen opettajan työ vaatii opettajalta muun muassa lukuisien tietojen ja taitojen yhdistämistä dynaamisissa tilanteissa, joissa opettaja ohjaa lapsiryhmää. Kyseessä on vaativa ja vastuullinen työ, jossa opettaja vaikuttaa toiminnallaan lukuisien lasten nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Toteuttaakseen laadukasta varhaiskasvatussuunnitelman mukaista varhaiskasvatusta, opettajalla tulee olla vahva pedagoginen osaaminen, jonka opettajan laadukas akateeminen koulutus mahdollistaa.

Pidän erittäin tärkeänä, että tämä varhaiskasvatuksen opettajan työn vaativuus tiedostetaan ja otetaan huomioon muun muassa alan palkkauksessa ja työoloissa, jotta alalle saadaan päteviä koulutettuja opettajia.

 

Tiiu Hasanen

Erilaisten sosiaalisen median yhteisöpalveluiden käyttö on yleistynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana nuorten keskuudessa. Samanaikaisesti nuorten mielenterveyden häiriöt ovat lisääntyneet Suomessa ja nykyään jopa 20–25 % nuorista kärsii jostakin mielenterveyden häiriöstä. Näiden kahden ilmiön samanaikainen yleistyminen onkin herättänyt keskustelua siitä, aiheuttaako sosiaalisen median käyttö mielenterveysongelmia nuorille. Toisaalta viimeisen sadan vuoden aikana lähes jokainen uudenlainen media, kuten radio, sarjakuva, televisio sekä videopeli, on vuorollaan aiheuttanut huolta nuorten kehitykseen liittyen niin vanhempien, opettajien kuin poliitikkojenkin keskuudessa. Tukeeko tutkimuskirjallisuus yleisesti esiin tulevaa narratiivia siitä, että sosiaalinen media aiheuttaa mielenterveyden häiriöitä nuorille, vai onko sosiaalinen media vain uusin mediatyyppi, joka aiheuttaa vuorostaan huolta vanhempien ja politiikkojen keskuudessa?

Aiemmissa meta-analyyseissä nuorten sosiaalisen median käytöllä ja masennuksen oireilla on havaittu lievä positiivinen yhteys, eli sosiaalista mediaa enemmän käyttävät nuoret ovat kärsineet enemmän masennuksen oireista. Kuitenkin koska suurin osa tutkimuksista on poikittaistutkimuksia, joten niillä ei ole voitu selvittää, aiheuttaako suurempi sosiaalisen median käyttö lisääntyneitä masennuksen oireita vai toisin päin. Toisin sanoen ilmiön syy-seuraussuhdetta ei ole vielä pystytty varmistamaan. Sosiaalisen median käytön ja masennuksen oireiden välistä syy-seuraussuhdetta on pyritty selvittämään pitkittäistutkimusten avulla. Useissa pitkittäistutkimuksissa sosiaalisen median käytön lisääntymisen tai vähentymisen ei ole havaittu vaikuttavan myöhempiin masennuksen oireisiin. Sen sijaan vastoin yleistä narratiivia masennuksen oireiden määrän kasvun on useissa pitkittäistutkimuksissa havaittu ennustavan myöhemmin ajallisesti suurempaa sosiaalisen median käyttöä. Huomionarvoista siis on se, että pitkittäistutkimukset eivät vaikuttaisi tukevan julkisessa keskustelussa esitettyä huolta siitä, että sosiaalisen median käyttö aiheuttaisi masennuksen oireita nuorille, vaan niiden perusteella masennuksen oireiden määrän kasvu saattaisi ennustaa aktiivisempaa sosiaalisen median käyttöä myöhemmin.

Tässä tutkielmassa keskitytään masennuksen oireiden ja sosiaalisen median käytön väliseen yhteyteen. Tuoreissa tutkimuksissa on kritisoitu sitä, että nuorten yksilöllisiä eroja ei ole huomioitu tarpeeksi, jonka takia tässä tutkielmassa tarkastellaan myös, miten nuorten persoonallisuuspiirteet, joista tarkemmin ekstroversio ja neuroottisuus, ovat yhteydessä sosiaalisen median käytön määrään. Lisäksi tarkastellaan ekstroversion ja neuroottisuuden tason vaikutusta masennuksen oireiden ja sosiaalisen median käytön yhteyden voimakkuuteen. Toisin sanoen tarkastellaan, vaihteleeko koehenkilön masennuksen oireiden ja sosiaalisen median käytön välisen yhteyden voimakkuus riippuen koehenkilön ekstroversion tai neuroottisuuden tasosta.

Tutkielmaan osallistui 1319 13–14-vuotiasta varhaisnuorta ja 751 18–19-vuotiasta myöhäisnuorta Helsingistä. Yhteyksiä tarkasteltiin hierarkkisella lineaarisella regressioanalyysilla. Lisäksi interaktiotermeillä ja Simple slope -analyysillä tarkasteltiin, vaihteleeko koehenkilön masennuksen oireiden ja sosiaalisen median käytön välisen yhteyden voimakkuus riippuen koehenkilön ekstroversion tai neuroottisuuden tasosta. Tulokset osoittivat, että 13–14-vuotiailla koehenkilöillä koehenkilön masennuksen oireiden määrän sekä ekstroversion tason kasvu oli yhteydessä sosiaalisen median käytön määrän kasvuun. 18–19-vuotialla koehenkilöillä ekstroversion ja neuroottisuuden tason kasvu oli yhteydessä sosiaalisen median käytön määrän kasvuun. Matala ekstroversio ja korkea neuroottisuus oli yhteydessä yleisemmin esiintyviin masennuksen oireisiin molemmissa ikäryhmissä. Ekstroversion ja neuroottisuuden taso ei kuitenkaan vaikuttanut masennuksen oireiden ja sosiaalisen median käytön välisen yhteyden voimakkuuteen kummassakaan ikäryhmässä. Tutkielman tuloksista voi vetää johtopäätöksen, että nuorten ekstroversio ja neuroottisuus ovat molemmat oleellisia tekijöitä, kun tutkitaan nuorten masennuksen oireita ja sosiaalisen median käyttöä.

Mikael Nikkari

Nuorten masennuksen oireiden sekä persoonallisuuspiirteiden yhteys sosiaalisen median käyttöön

 

Tausta

Internetin keksimisen alkuun polkaisema digitalisaatio vaikuttaa tänä päivänä meidän kaikkien elämään, halusimmepa sitä tai emme. Digitalisaatio on prosessi, jossa digitaaliset keksinnöt valuvat käyttöön yhteiskunnan eri osa-alueilla. Näitä keksintöjä käytetään työelämän lisäksi yleisesti myös vapaa-aikana.
Digitaaliset keksinnöt perustuvat ohjelmointiin. Ne voivat olla koneita, jotka on suunniteltu toimimaan digitaalisen ohjelmiston avulla tai abstraktimpia ohjelmointiin perustuvia ohjelmistoja, joita käytetään esimerkiksi tietokoneella tai älypuhelimella. Internetin kautta digitaaliseen muotoon ohjelmoitua tietoa, myös ohjelmistoja, voidaan siirtää kustannustehokkaasti, helposti ja nopeasti. Digitalisaation myötä kehittyneet yhteiskunnat ovatkin muuttuneet tietoyhteiskunniksi, joissa tiedosta on tullut tärkeä kaupankäynnin kohde. Tämä perustuu siihen, että kuka tahansa voi jakaa tietoa verkon kautta muille vaivattomasti ja tätä tietoa voi löytää verkosta helposti.

Käsityö elää ja kehittyy ympäröivässä yhteiskunnassa, joten digitalisaation voi olettaa vaikuttavan myös käsityöhön. Maisterintutkielmassani tutkin käsityön digitalisaatiota selvittäen, miten digitalisaatio näkyy käsityössä. Kiinnostuksen kohteena oli se, millaisia digitaalisia sovelluksia ja laitteita käsityön piirissä käytetään. Tavoitteena oli lisätä ymmärrystä siitä, mihin tarkoituksiin näitä laitteita ja sovelluksia käsityön piirissä käytetään. Tämä on mielenkiintoista siksi, että käsitöitä on nimensä mukaisesti perinteisesti toteutettu käsin, mutta digitalisuus on jotakin, mitä ei voi käsin kosketella. Miten digitalisaatio siis näkyy käsityössä?

Toteutus

Tutkin käsityön digitalisaatiota analysoimalla Taitoliiton julkaisemia Taito-lehtiä. Taitoliitto on järjestö, joka kehittää käsityötä kulttuurin, elinkeinon ja taidon näkökulmista. Analysoidut lehdet olivat vuosilta 2018–2022 ja niitä oli yhteensä 30 kappaletta. Niistä poimittiin digitalisaatioon liittyvät asiat, kuten laitteet ja sovellukset sekä niiden käyttötarkoitukset. Näiden pohjalta muodostettiin tietoa käsityön piirissä käytettävistä digitalisista sovelluksista ja laitteista sekä niiden käyttötarkoituksista käsityössä.

Tulokset

Tutkimusaineistosta kävi ilmi, että yhteiskunnan digitalisaatio on edennyt tehokkaasti myös käsityön piiriin ja käsityössä hyödynnetään tätä nykyä monenlaisia digitaalisia sovelluksia ja laitteita. Monet sovelluksista ovat sellaisia, jotka eivät ole käsityötä varten kehitettyjä, vaan niitä käytetään yhteiskunnassamme yleisesti myös muihin tarkoituksiin. Tällaisia sovelluksia olivat esimerkiksi sähköposti, suoratoistopalvelut, kuvankäsittelyohjelmat sekä sosiaalisen median erilaiset kanavat. Erityisesti käsityön tekemistä varten räätälöityjä sovelluksia puolestaan olivat esimerkiksi erilaiset suunnitteluohjelmat, kuten ryijyn- tai origaminsuunnitteluohjelmat.

Yrittäjät käyttivät digitaalisia sovelluksia liiketoiminnan tukena, esimerkiksi mainostamiskanavana, maksuliikenteen hoidossa tai asiakasyhteydenpidossa. Digitaalisten sovellusten kautta voitiin järjestää monenlaisia etätapahtumia, kuten messuja tai yhteisöllisiä käsitöitä. Sovellukset mahdollistivat myös käsityönopetuksen etänä. Sovellusten avulla pidettiin yhteyttä muihin käsityön tekijöihin. Verkon erilaisista palveluista etsittiin myös inspiraatiota omien käsitöiden tekemiseen.

Sovellusten tavoin myös käsityössä käytettävät digitaaliset laitteet jakautuivat laitteisiin, jotka muiden käyttötarkoitustensa ohella palvelivat myös käsityötä ja sellaisiin, jotka oli kehitetty vain käsityötä varten. Ensin mainittuja olivat esimerkiksi videokamera, älypuhelin tai skanneri ja jälkimmäisiä esimerkiksi tikkauskone, neulekone tai tietokoneohjatut kangaspuut. Digitaalisia laitteita käytettiin esimerkiksi kankaan kutomiseen, leikkaamiseen tai tikkaamiseen. Laitteilla voitiin myös vaikkapa painaa kangasta, lajitella erilaisia tekstiilejä tai ommella.

Tutkimus osoitti, että käsityön piirissä hyödynnetään monenlaisia digitaalisia sovelluksia ja laitteita erittäin moneen tarkoitukseen. Tutkimuksen pohjalta voidaankin todeta, että käsityö ei ole yhteiskunnan digitalisaatiosta irrallinen saareke, vaan digitalisaation mukanaan tuomia hyötyjä monipuolisesti hyödyntävä ala.

 

Annastiina Keijonen

Käsityön digitaaliset sovellukset ja laitteet Taito-lehdessä

Palautteella on merkitystä

Muistan hyvin omalta alakouluajaltani oman opettajani minulle antamaa palautetta. Erityisesti negatiivien palaute on jäänyt itselleni hyvin mieleen. Opettajien toiminnasta keskustellaan myös mediassa paljon. Puheenvuoron saavat yleisimmin ne, jotka ovat saaneet negatiivista palautetta kouluaikanaan, toki mukaan mahtuu myös kokemuksia positiivisesta palautteesta.

Aiemmat tutkimukset palautteesta osoittavat myös, että opettajien antama palaute keskittyy usein suoritukseen sekä persoonaan ja jää usein pinnalliseksi. Palautteen on todettu vaikuttavan oppilaan minäkuvaan ja sitä kautta suoriutumiseen sekä motivaatioon. Minäkuvan kehittymisen tukeminen kuuluu perusopetuksen opetussuunnitelaman perusteissa suomalaiseen kouluun. Koulun tehtäviin kuuluu myös oppilaiden arviointi, joka on määritelty Suomen perustuslaissa (L628/1998, 22 §). Laki määrää, että koulussa tulee arvioida oppilaita ja laki määrittää myös reunaehdot oppilaan arvioinnille. Opettajien tehtäviin, monen muun tehtävän lisäksi, kuuluu siten oppilaan minäkuvan kehittymisen tukeminen ja oppilaan arviointi. Jotta opettajat voivat antaa palautetta on aina ensin tehtävä arviointia.

Halusin tutkia, millaista palautetta luokanopettajat ovat oppilaana saaneet, ja onko saadulla palautteella ollut vaikutusta heidän omaan opettajuuteensa. Minua kiinnosti erityisesti se, millaisena kokemuksena annettu palaute on opettajien mieleen jättänyt ja miten he nyt reflektoivat tuota saatua palautetta.

Tutkimuksen toteutus ja tulokset

Keräsin tutkimusaineistoni haastattelemalla kolmea luokanopettajaa. Haastattelut toteutin puolistrukturoituna teemahaastatteluna. Käytin aineiston analysointiin laadullista, narratiivista tutkimusotetta, jonka avulla pääsin pureutumaan opettajien kokemuksiin ja heidän tekemiin reflektointiin. Haastatteluissa luokanopettajat kertoivat muistoja useista palautteenantotilanteista ja niissä koetuista tunteista. Opettajien pohtiessa omaa opettajuuttaan ja saatua palautetta, korostui perusteltavissa olevan palautteen antaminen. Lisäksi opettajat kokivat palautteen merkitykselliseksi osaksi oppimista ja he olivat hyvin tiedostavia palautteen vaikutuksista omissa oppilaissaan. Tulosten perusteella voidaan todeta, että kokemukset peruskoulussa saadusta palautteesta vaikuttivat haastateltujen opettajien työssä. Molemmat kokemukset sekä positiiviset että negatiiviset, olivat vaikuttaneet siihen, millaiseksi opettajan tapa antaa palautetta on muodostunut. Luokanopettajan koulutuksessa on viimeisen vuosikymmen aikana otettu huomioon aiempien kokemusten reflektoinnin vaikutus ammatillisen identiteetin kehittymiseen. On siis tärkeää käsitellä kokemuksia ja muistoja, jotka jollain tavalla ohjaavat toimintamallejamme. Palautteen ollessa merkittävä opettajan päivittäinen työkalu, joka parhaimmillaan toimii tukena oppilaan kehitykselle lisäten ymmärrystä oppilaasta itsestään oppijana, on tarpeellista ymmärtää palautteen moninaisuus ja sen vaikutukset.

 

Jonna Duffy

“Ehkä sen innoittamana just tosi avoimesti antaa tämmöistä positiivista palautetta”

Luokanopettajien kokemuksia oppilaana saadusta palautteesta ja sen vaikutuksesta omaan opettajuuteen

Tutkimuksen taustaa:

Musiikin kulutus on ollut murroksessa viimeiset vuosikymmenet: suhteellisen nopeasti musiikin kulutus on siirtynyt fyysisen, levymuotoisen musiikin kuluttamisesta suoratoistetun, aina mukana kulkevan musiikin kuunteluun. Musiikki on arjessamme läsnä nykypäivänä kenties enemmän kuin koskaan ennen.Vaikka musiikin kuluttamista on tutkittu suoratoiston aikakaudella varsin paljon, ovat lapset jääneet vähemmälle huomiolle. Suomen musiikintuottajien IFPFI:n ja tekijänoikeusjärjestö Teoston vuosittain julkaisemat musiikin kulutuksen katsauksien nuorimmat vastaajat ovat kolmetoistavuotiaita. Osin suuntaus voi johtua siitä, ettei lasten musiikillisten mieltymysten mielletä olevan vielä kovin vakiintuneita. On kuitenkin näyttöä myös siitä, että kouluikään mennessä lapsille on kehittynyt preferenssejä sekä eriytyneitä mielipiteitä musiikin estetiikasta  Lasten musiikinkulutuksen ja mieltymyksien tutkiminen on tärkeää myös uudistuvan musiikin opetuksen kannalta. Meillä tulisi olla tietoa lasten musiikillisesta maailmasta, jotta voimme kohdentaa ja kehittää opetusta aikakauden vaatimalla tavalla

Tutkimuksen toteutus:

Laadullinen haastattelututkimukseni tarkastelee, millaisia ovat tämän päivän viidesluokkalaisen musiikkimieltymykset. Käsittelin aihetta tutkimalla haastatteluryhmän lempimusiikkikappaleita, perusteita musiikkivalinnoille, sekä avoimuutta uudelle musiikille. Tutkimukseni aineisto kerättiin kahdella ryhmähaastattelulla, jossa haastateltiin kuutta yhden helsinkiläisen peruskoulun oppilasta. Ennen haastattelua hankin tutkimusluvan Helsingin kaupungilta sekä osallistuneiden viidesluokkalaisten vanhemmilta sekä viidesluokkalaisilta itseltään. Haastatteluun osallistui viisi tyttöoletettua sekä yksi poikaoletettu, joten jakauma painottuu selkeästi tyttöihin. Ryhmähaastattelun aikana haastateltavat kuunnelivat ja arvioivat mieltymystään neljään musiikkinäytteeseen eri tyylilajeista. Musiikkinäytteitä kuultiin pop-, heavy-, etno- ja klassisen musiikin piiristä. Lisäksi ryhmähaastattelussa keskusteltiin haastateltavien tavallisesti kuuntelemasta musiikista.

Haastattelemani viidesluokkalaiset tiesivät omat mieltymyksensä tarkasti. Tuloksien mukaan he kuuntelevat rajattua määrää musiikkityylejä sekä varsin samantapaisia kappaleita. Musiikki, josta viidesluokkalaiset pitävät on tämän tutkimuksen perusteella nuortenkeskuudessa globaalisti tunnettua hittimusiikkia ja musiikin kuuntelua määrittää ikäryhmän keskuudessa kappaletasolla erityisesti lyhytvideopalvelu TikTok, joka vastaa musiikin leviämisestä. Puhuttaessa musiikkivalintojen motiiveista viidesluokkalaisten musiikkivalintoja näyttävät määrittelevän vallitsevat trendit. Viidesluokkalaiset näyttäisivät kuuntelevan joko aiemmin kuultua tai tarpeeksi lähellä omia mieltymyksiä olevaa sekä tarpeeksi tunnettua tai aikuismaista musiikkia. Musiikkivalinnan tuoman vireystilan tulee olla myös vireystilaltaan oikean kaltainen: musiikin ei selvästikään haluta olevan liian rauhallista, rajua, yksinkertaista tai monimutkaista. Tutkimukseeni osallistuneet vastaajat suhtautuivat varauksellisesti heille tuntemattomampiin musiikin lajeihin: popmusiikista pitäminen oli selkeästi suurinta, kun taas klassisen ja heavy metal -musiikin vähäisintä. Etnomusiikki näytteenä kuunneltu cumbia musiikki, jonka tyylipiirteitä osa tämänpäivän populaarimusiikista pitää sisällään, oli toisiksi suosittua.

Huolimatta siitä, että pienten lasten musiikillisista mieltymyksistä on saatavilla runsaasti tutkimusta, on selvitettävää vielä paljon. Vaikka lasten musiikin kuluttamisen tavat tunnetaan kohtuullisen hyvin, voivat pienten lasten musiikkitottumukset vaihdella iän, maan ja sukupuolen mukaan. Lisätutkimukset lasten musiikkimieltymysten kehittämisestä, mahdollisesta laajenemisesta tai kaventumisesta ja vaalimisesta antaisivat arvokasta tietoa. Tämä työ voisi edelleen auttaa vanhempia ja opettajia päättämään, milloin esitellä lapsille tuntematonta musiikkia ja kuinka pitää lapset avoimina ja innostuneina musiikin monimuotoisuudesta. Tarkasteltaessa lasten musiikkimieltymyksiä ja tapoja, jolla lapset tutustuvat heille miellyttävään musiikkiin, ei tiettyä musiikkimieltymystä tule paheksua tai kauhistella. Olennaista on ymmärtää musiikin potentiaali yksilön oppimisen ja hyvinvoinnin kannalta. Musiikin opettaja voi hyödyntää tätä tietämystä niin, että jokaiselle lapselle ja nuorelle annettaisiin mahdollisuus löytää omat mieltymyksensä ja laajentaa maailmankuvaansa tutustumalla musiikin laajaan kirjoon.

Santeri Teppola

Viidesluokkalaisten musiikkimieltymykset: laadullinen haastattelututkimus helsinkiläisessä peruskoulussa

Tutkimuksen taustaa

Tempo-lastenorkestereissa on tehty sosiaalista ja pedagogista yhdistävää musiikkikasvatustyötä pääkaupunkiseudulla nyt yli kymmenen vuoden ajan, ja toiminta on laajentunut myös muualle Suomeen. Toiminta on saanut inspiraationsa maailmanlaajuisesta El Sistema -musiikkikasvatustoiminnasta, joka tähtää sosiaaliseen muutokseen musiikin ja orkesterissa yhteissoiton keinoin. Tempo-toiminta on Suomen yhteiskunnallisiin oloihin ja tarpeisiin mukautettua El Sistema -toimintaa, jonka kulmakiviä ovat monitaustaisten lasten ja nuorten vuorovaikutuksen vahvistaminen yhteissoiton keinoin sekä musiikkiharrastuksen saavutettavuuden parantaminen viemällä musiikkiharrastuksen mahdollisuus sosioekonomisesti eriytymisvaarassa oleville alueille. Toiminta tehdään yhteistyössä alueen koulujen kanssa, jolloin harrastukseen tavoitetaan paremmin myös esimerkiksi maahanmuuttajataustaiset tai haasteellisimmissa kotioloissa elävät lapset. El Sistema -toiminnan periaatteiden mukaisesti toiminta on osallistujille täysin ilmaista, ja oppilaat saavat myös soittimet lainaan ilmaiseksi. Tempo-työssä kohdataan paljon monenlaisista taustoista tulevia oppilaita ja oppilaita, joilla on myös oppimisen tai käyttäytymisen haasteita. Tempo-opettajat ovat kuitenkin ensisijaisesti musiikkipedagogin koulutuksen saaneita instrumenttiopettajia, joilla ei koulutuksensa puolesta ole välttämättä valmiuksia erityispedagogista tukea tarvitsevien oppilaiden opetukseen tai ryhmäopetukseen.

Tutkimuksen tavoitteet

Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella soitonopettajien kokemuksia työstä sosiaalista musiikkiharrastustoimintaa toteuttavissa Tempo-orkestereissa. Tavoitteena oli tutkia, kuinka sosiaaliset tavoitteet ilmenevät Tempo-opetuksen arjessa ja kuinka Tempo-opettajuus poikkeaa niin sanotusti perinteisestä soitonopetuksesta. Toinen tutkimuskysymys koski Tempo-opettajien kokemia ammatillisia valmiuksia pedagogista tukea tarvitsevien oppilaiden opetukseen ja Tempo-opettajuuden vaatimuksiin. Tutkielma on tapaustutkimus, jota ohjasi reflektiivinen ote ja omakohtainen kokemukseni Tempo-opettajana. Tutkielman aineisto koottiin kolmen eri Tempo-orkesterin opettajatiimien ryhmäkeskusteluina. Aineisto analysoitiin laadullista sisällönanalyysiä ja teemoittelua käyttäen.

Tutkimuksen tulokset ja johtopäätökset

Tuloksissa piirtyi kuva Tempo-opettajuudesta moniulotteisena sosiaalipedagogisena työnä, jossa korostui kasvatuksellinen ja oppilaiden yksilölliseen kohtaamiseen tähtäävän opettajuus. Keskeistä työssä on tasapainoilu sosiaalisten tavoitteiden ja instrumenttipedagogiikan perinteiden sekä soittimen teknisen hallinnan edellytysten kanssa. Keskusteluissa ilmeni, kuinka opettajat kohtasivat työssään monenlaisia oppijoita, mutta oppilaiden taustatietojen sekä myös opettajien erityispedagogisen tiedon puute sai opettajat arvailemaan mahdollisten oppimisen tai käyttäytymisen haasteiden taustalla olevia tekijöitä. Toisaalta moni opettajista myös korosti, etteivät kokeneet taustatietoja välttämättä tarpeellisina, sillä opettaja halusi kohdata oppilaat ainutkertaisina yksilöinä ilman ennakko-odotuksia. Harrastuksessa voitiin havaita ja nostaa esille sellaisia oppilaiden vahvuuksia, jotka esimerkiksi luokkahuoneessa voivat jäädä huomaamatta. Tietynlainen erityispedagogisuus katsottiin liittyvän luonnolliseksi osaksi Tempo-työtä, mutta opettajat kaipasivat silti lisätietoa ja -valmiuksia tukea tarvitsevien oppilaiden opetukseen.

Haasteet opetuksessa liittyvät oppilaiden eritahtisuuteen ja osallistumisen erilaisiin tavoitteisiin, jolloin opettajat joutuivat tasapailemaan instrumenttiopetuksen teknisten edellytysten ja Tempo-toiminnan sosiaalisten tavoitteiden välillä. Haasteet näkyivät selvimmin orkestereiden ryhmäopetuksessa, jolloin oppilaiden levottomuus voi aiheuttaa haasteita ryhmänhallintaan. Opettajien keskusteluista kuvastui tahto kohdata sekä tukea oppilaita yksilöllisesti, mutta esimerkiksi ajalliseen ja opettajien määrään liittyvien resurssien puutteet haastoittivat tuen tarjoamista ja aiheuttivat opettajille riittämättömyyden tunnetta ammatilliseen pystyvyyteen liittyen. Tempo-opetus koettiin silti palkitsevana työnä, jonka keskiössä on lasten innostus ja opettajien mahdollisuus tukea lasta osallistumaan musiikkiharrastukseen heidän omista lähtökohdistaan.

Erityispedagogisen asiantuntemuksen lisääminen formaalin koulutuksen ulkopuolelle harrastustoimintaan auttaisi lapsia ja nuoria kasvun ja kehityksen tukemisessa laaja-alaisemmin. Koulun ulkopuolella alkaa sosiaalipedagogisen työn kenttä, jossa joukko ammattilaisia tekee työtä osin samankaltaisilla tavoitteilla kuin erityispedagogit esimerkiksi syrjäytymisen ehkäisyyn liittyen. Sosiaalipedagogisen harrastustoiminnan kentällä ammattilaiset kohtaavat myös paljon lapsia ja nuoria, joilla on oppimisen ja käyttäytymisen haasteita, ja laajemmalla yhteistyöllä voitaisiin tukea vahvemmin niin tukea tarvitsevia henkilöitä, kuin myös sosiaalipedagogista työtä tekeviä ammattilaisia.

 

Taru Nygård

”Mun mielestä aika ihanaa, että tämänkin koulutuksen kautta voi tehdä tällaista työtä” – Soitonopettajien kokemuksia sosiaalisesta musiikkikasvatuksesta Tempo Sistema -lastenorkestereissa

Tutkielman taustaa

Suomalaisen yhteiskunnan monikulttuuristumisen myötä tärkeää tasa-arvoisen ja yhdenvertaisen yhteiskunnan rakentumisen kannalta on epäkohtien kuten syrjinnän ja rasismin tiedostaminen. Kohtasin omassa elämässäni tilanteen, jossa eräs lapsi kysyi minulta, miksi hänen lukemassaan kirjassa ei ollut yhtäkään hänen näköistään henkilöä. Lapsi oli maahanmuuttajataustainen ja juuri peruskoulun aloittanut. Pienen ihmisen tiukka kysymys oli todella terävä ja ajankohtainen. Tilanteen jälkeen tunsin itseni surulliseksi ja vihaiseksi. En haluaisi enää ikinä joutua vastaavaan tilanteeseen, mutta tiesin sen olevan väistämätöntä, ellei asiat muutu. Halusin heti alkaa tekemään työtä sen eteen, että tulevaisuudessa jokainen lapsi voisi löytää lastenkirjoista itsensä kaltaisia henkilöitä. Tästä kokemuksesta käsin maisteritutkielmani alkoi rakentumaan.

Aloitin tutkielman teon tutustumalla aihetta koskettaviin aikaisempiin tutkimuksiin. Tämän kautta sain ideoita oman tutkielmani toteuttamiseen. Hyvin alkuvaiheessa päädyin siihen, että tutkielmani teoreettinen viitekehys jakautuu kahteen osaan – sosiaalisen konstruktionismin sekä intersektionaalisuuden näkökulmiin. Halusin omalla työlläni edistää yhdenvertaisuutta ja osallisuutta, joten päädyin kokoamaan aineiston kirjastossa ilmaiseksi kaikkien saatavilla olevista kirjoista. Aineistonani toimi kahdeksan suomalaista lastenkirjaa, jotka ovat valikoituneet aineistoksi arvonnan kautta kahdella eri periaatteella. Neljä lastenkirjoista on vuoden 2021 lainatuimpia lastenkirjoja, loput neljä vuonna 2022 julkaistuja.

Lastenkirjallisuus ulottuu kouluihin, päiväkoteihin, koteihin, kerhoihin ja harrastuksiin. Lastenkirjallisuudessa esiintyvät arvot, normit ja asenteet ovat tärkeitä tiedostaa, sillä lastenkirjojen kautta lapset rakentavat ymmärrystään sekä maailmasta että itsestään. Kirjat eivät ole pelkästään kuvia ja tekstiä, vaan ne ovat myös aikamme kulttuurisia normeja ja aatteita sekä uskomuksia ja arvoja, joita lapset voivat pitää totena. Suomalaista koulutusjärjestelmää on kritisoitu keskiluokkaisia, valkoisia lapsia suosivasta ilmastosta ja opetusmateriaalien kuvastosta. Sama ilmiö on ollut vielä 2010-luvulla havaittavissa lastenkirjallisuuden kapeassa päähenkilötarjonnassa sekä moninaisuuden puutteessa. Ensimmäinen askel moninaisuuden arvostamiseen ja ymmärtämiseen on siihen liittyvien ilmiöiden tiedostaminen ja tunnustaminen. Tästä syystä olen tutkielmassani tarkastellut suosituimpiin ja uusimpiin lastenkirjoihin kätkeytyviä arvoja, normeja ja asenteita.

Tutkimuskysymyksinä tutkielmassa toimivat seuraavat kolme kysymystä: Millaisia arvoja, normeja ja asenteita ilmenee osana sosiaalista todellisuutta? Miten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus ilmenee kirjoissa? Millaista tiedostamatonta rasismia kirjoissa esiintyy?

Tutkielman tavoite

Kokonaiseksi ihmiseksi kasvamisessa välttämätöntä on, että löytyy esimerkkejä siitä mihin itse voi samaistua. On välttämätöntä tuntea, että juuri minä olen olemassa. Jokainen lapsi ansaitsee lukukokemuksen, joka vahvistaa juuri hänen identiteettiään. Tutkielman laaja tavoite on edistää lastenkirjallisuuden moninaisia esitystapoja ja antirasistisen lastenkirjallisuuden syntymistä, löytämistä ja hyödyntämistä. Tarkkarajaisempana tutkielman tavoitteena on tuoda esiin suomalaisessa lastenkirjallisuudessa esiintyviä arvoja, normeja ja asenteita. Tiedostamisen kautta kasvattajat ja opettajat voivat tulla tietoisiksi siitä, millaista sosiaalista todellisuutta lastenkirjoissa rakennetaan. Näin kasvattajat ja opettajat voivat jatkossa valita luettavien kirjojen kokonaisuuksiksi antirasistisia lastenkirjoja ja näin edistää tasa-arvoisen ja yhdenvertaisen yhteiskunnan rakentumista.

Tulokset ja jatkotutkimus

Tutkielman analyysin ohjaamana jäsensin aineistosta kaksi pääkokonaisuutta, joiden kautta todellisuutta rakennettiin lastenkirjoissa. Nämä kaksi kokonaisuutta kantavat nimiä perinteisistä poikkeavat arvot, normit ja asenteet sekä perinteiset arvot, normit ja asenteet. Nämä kaksi kokonaisuutta pitävät sisällään yhteensä 15 diskurssia, jotka osoittautuivat tutkielmani aiheen kannalta merkityksellisiksi. Kirjoissa esiintyi eniten perinteisiä arvoja, normeja ja asenteita. Yleisimpiä diskursseja tästä pääkokonaisuudesta olivat valkoisuuden diskurssi sekä heteronormatiivisuuden diskurssi. Perinteisistä poikkeavien arvojen, normien ja asenteiden diskursseista tunnetaitodiskurssi sekä rohkeuden diskurssi esiintyivät aineistossa lähes jokaisessa kirjassa. Nämä diskurssit rakensivat myös vahvasti tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta.

Vaikka lastenkirjallisuus on vuosikymmenten saatossa muokkautunut yhteyskunnan muutosten mukana, tässä tutkielmassa ilmenee, että ne eivät silti ole onnistuneet karistamaan kaikkia epäkohtia kertomuksistaan. Tulokset osoittavat, että rasismia sekä perinteisiä arvoja, normeja ja asenteita seksuaalisuudesta ja sukupuolesta esiintyy lastenkirjoissa enemmän kuin moninaisuutta, jota juuri nyt kaivattaisiin enemmän kuin koskaan.

Jatkotutkimuksen kannalta olisi kiinnostavaa tutkia antirasistisen kirjallisuuden tai antirasistisen pedagogiikan vaikutuksia lasten maailmankuvan kehittymiseen. Tutkimuksessa voitaisiin koota yhteen antirasistiset lastenkirjat, joita luettaisiin lapsille toteuttaen samalla antirasistista pedagogiikkaa. Tulosten kautta voitaisiin osoittaa antirasistisen pedagogiikan tärkeys moninaistuvassa yhteiskunnassa ja siellä tapahtuvassa kasvatuksessa.

 

Iida Kallio

Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen suomalaisessa lastenkirjallisuudessa: Diskursseja arvoista, normeista ja asenteista

Tausta

Suomessa kasvatustieteiden kentällä on viime vuosina kiinnostuttu entistä enemmän lasten emootioista ja tunnetaitokasvatuksesta. Myös tieteellinen tutkimus ja tutkimusperustainen tieto aiheesta lisääntyy jatkuvasti. Omassa tutkielmassani tartun aiheeseen lasten surun ja suremisen näkökulmasta. Tarkastelen surua yhtenä keskeisenä osana lasten päivittäistä elämää ja perustan tutkimukseni käsitykseen kokonaisvaltaisesta surusta. Keskeisenä ajatuksensa on, että suru ei ole vain yksilön mielen sisäinen reaktio menetykseen; sen sijaan se on ulospäin näkyvää ja aktiivista toimintaa.

Tutkielmani avulla pyrin lisäämään lasten suruun liittyvää tietoutta ja ymmärrystä suomalaisen surukulttuurin kontekstissa. Aiheeni on tärkeä juuri lapsuuden suruun liittyvän ymmärryksen näkökulmasta, sillä lapsuuden suru saatetaan nähdä aikuisen surua vähäisempänä ja merkityksettömämpänä. Tämän lisäksi lapset luovat omat tapansa ilmaista surua vuorovaikutuksessa muiden ihmisten ja ympäristönsä kanssa. Näin ollen jokaisen lasten parissa toimivan aikuisen tulisi tiedostaa oma merkityksensä ja roolinsa lasten surun kohtaajana.

Menetelmä

Tutkimukseni on narratiivinen, eli kerronnallinen tutkimus. Analysoitavana aineistona on 30 kertomusta lapsuudessa koetusta surusta. Kaikki kertomukset ovat Helsingin yliopiston varhaiskasvatuksen opettajaopiskelijoiden kirjoittamia. Aineisto on kerätty osana Suomen Akatemian vuosina 2021–2025 rahoittamaa Lasten suru ja suremisen kulttuuriset käytännöt varhaiskasvatuksessa -tutkimushanketta.

Tunnistin narratiivien analyysin ja narratiivisen analyysin avulla opiskelijoiden surukertomuksista tyypillisiä suremisen tapoja lapsuudessa sekä lapsuuden surulle annettavia merkityksiä. Analyysin tuloksena muodostin teemoittain rakentuvan kertomuksen, jossa käyn läpi opiskelijoiden kertomuksista tekemiäni havaintoja ja tulkintoja

Tulokset

Tutkimukseni tulosten valossa lapsuudessa koettu suru näyttäytyy sekä yksilön henkilökohtaisena että sosiaalisesti jakamana kokonaisvaltaisena menetyskokemuksena, jolle on ominaista merkityksellisyys ja muiden tunteiden samanaikaisuus. Tutkimuksessani hahmoteltu kuva lapsuudessa koetusta surusta näyttäisi olevan pääpiirteittäin linjassa aikaisemman aiheesta tehdyn tutkimuksen kanssa. Tutkimukseni tulokset eivät siis kyseenalaista aikaisempaa surututkimusta, vaan tukevat aikaisempia havaintoja uudesta näkökulmasta.

Tulosten perusteella näyttäisi siltä, että opiskelijat ovat kokeneet surua lapsuudessaan yleensä yksityisesti. Surun salaaminen muilta vaikuttaa myös olleen yleistä opiskelijoiden lapsuudessa. Surun julkiseen ja ei-toivottuun ilmituloon tuntuu liittyneen usein myös häpeää. Surun näyttämistä pyrittiin opiskelijoiden lapsuudessa välttämään etenkin vertaisryhmään kuuluvien seurassa ja kertojan kokiessa, etteivät hänen vanhempansa ymmärtäneet tai osanneet auttaa häntä surussaan.

Surun jakamiseen liittyen opiskelijoiden kertomuksissa näkökulmaksi tuntuu nousevan yleensä aikuisten lapselle antama ymmärrys ja tuki. Tämä voi johtua siitä, että kertojat ovat tulevia varhaiskasvatuksen ammattilaisia, joiden työssä lasten kohtaaminen ja yksilöllisen tuen antaminen on kaiken toiminnan ytimessä. Tavallisesti kertomuksissa vaikutti kuitenkin korostuvan kokemuksia ymmärryksen, sanojen ja lohdutuksen puutteesta. Monissa kertomuksissa opiskelijat kuvasivat sitä, kuinka itkivät ja surivat lapsena yksin.

Lapsuudessa koettu menetys saattaa merkitä opiskelijalle suurta muutosta – jopa lapsuuden loppua. Usein kertomuksissa kuvataan menetyksen merkitsevän myös oivallusta siitä, ettei elämä enää palaa ennalleen. Monelle opiskelijalle lapsen suru vaikuttaisi merkitsevän myös yhteisössä vallitsevien sääntöjen ja tapojen noudattamista: kertomuksissa opiskelijat vaikuttavat kokeneen lapsena surressaan, että oma suru täytyy sovittaa vallitsevaan tilanteeseen sopivaksi.

Surevan lapsen kohtaamiseen liittyvien toimintamallien tarkasteluun sekä surevan lapsen ja aikuisen väliseen vuorovaikutukseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Myös tässä tutkimuksessa nousi esiin useita lapsuuden kokemuksia surun kohtaamisesta yksin ilman lohduttavia sanoja ja ymmärtävän aikuisen läheisyyttä. Lapsilla pitäisi olla oikeus tulla kohdatuksi omassa surussaan aina ajasta ja paikasta riippumatta.

 

Mirka Makkonen

Narratiivinen tutkimus lapsuuden surusta