Kun uskonnollisessa yhteisössä tapahtuu jotain sellaista, mitä ulkopuoliset kauhistelevat ja päivittelevät, saatetaan vedota ihmisoikeuksiin. Kun niin sanottuun Koivuniemen lahkoon kuuluvat perheet eristäytyvät ulkomaailmasta tai kun vanhoillis-lestadiolaisia opetetaan välttämään ehkäisyn käyttöä, jotkut moittivat uskonnollisia yhteisöjä ihmisoikeuksien loukkaamisesta. Toiset muistuttavat, että uskonnonvapauskin on ihmisoikeus, eikä ulkopuolisten tule puuttua toisten ihmisten uskonnollisiin valintoihin. Joku kysyy, kuinka vapaa ihminen on, jos hän helvettiä pelätessään noudattaa auktoriteettinsa ahdistavia näkemyksiä. Keskustelijat eivät ole keskenään eri mieltä pelkästään siitä, miten tärkeä asia uskonnonvapaus on. He ovat eri mieltä etenkin siitä, mitä uskonnonvapaus tarkoittaa.
Eri mieltä olemista helpottaa, kun tiedostetaan, missä merkityksessä mistäkin asiasta puhutaan. Siksi sosiaalieettinen käsiteanalyysi auttaa rakentavassa väittelemisessä.
Negatiivista vapautta?
Esimerkiksi uskonnonvapauden käsite voidaan ymmärtää kolmessa merkityksessä. Perinteisesti uskonnonvapaus on ymmärretty negatiivisena vapautena, joka toteutuu yksilön oikeutena silloin, kun muut eivät puutu konkreettisin, biologisin tai lainsäädännöllisin keinoin ihmisen uskomuksiin ja niiden mukaan toimimiseen. Ehkäisykieltoa noudattava tai uskonnollisen yhteisönsä sosiaalisuuteen eristäytyvä aikuinen ihminen on vapaa. Perinteisen vapauskäsityksen hyvä puoli on sen käsitteellinen selkeys. On suhteellisen helppo sanoa, onko joku ihminen perinteisessä mielessä vapaa vai ei. Haasteellisempaa on punnita, miten vapautta pitäisi arvottaa suhteessa muihin tärkeisiin asioihin, kuten terveyteen ja turvallisuuteen.
Idealistista autenttisuutta?
Monet kuitenkin pitävät perinteistä vapauskäsitystä liian kapeana. Käsitystä on kritisoitu siitä, että se pitää vapaina sellaisiakin yksilöitä, jotka eivät kuitenkaan käytännössä vaikuta olevan vapaita. Voidaan esimerkiksi väittää, että Tapani Koivuniemi on manipuloiva lahkonjohtaja, joka on aivopessyt yhteisönsä jäsenet. Ihmiset ovat kadottaneet omat todelliset uskomuksensa ja seuraavat sen sijaan sokeasti Koivuniemen opetuksia. Tällöin uskonnonvapaus ymmärretään autenttisuudeksi, joka toteutuu silloin, kun ihmisen uskomukset ovat aidosti hänen omiaan ja hänen itse muodostamiaan.
Autenttisuudeksi ymmärretty uskonnonvapaus on varsin suosittu käsitys keittiöpsykologisissa keskusteluissa, mutta sen soveltaminen juridiseen ihmisoikeushaasteisiin on hankalaa. Käsitys on myös varsin idealistinen, sillä järjettömyyttä ja pahuutta pidetään siinä usein epäautenttisen ihmisyyden merkkeinä eikä ihmisyyteen kuuluvina realiteetteina. Juridiikkaan sovellettuna käsitys voisi olla jopa vaarallinen, jos epäautenttisiksi määriteltyjä ihmisiä lähdettäisiin vapauttamaan keinoilla, jotka toisten vapauskäsitysten näkökulmasta olisivat pakkokeinoja.
Valmius valintaan?
Jos uskonnonvapauskäsitystä halutaan laajentaa, ihmiskäsitykseltään realistisempi vaihtoehto löytyy Martha Nussbaumin ja Amartya Senin kehittämän valmiusteorian (capabilities approach) suunnalta. Kun uskonnonvapaus ymmärretään valmiuksien näkökulmasta, huomio kiinnittyy ihmisen valmiuksiin valita uskonnollinen vakaumuksensa, kuulumisensa uskontokuntaan ja uskonnollisen vakaumuksen mukaan eläminen. Esimerkiksi helvetin pelko voi näitä valmiuksia kaventaa, kuten myös pelko uskonnollisen yhteisön ulkopuolelle joutumisesta.
Olisi tuskin yhteiskunnallisesti viisasta kieltää puhumasta helvettiin joutumisen mahdollisuudesta. Mutta voitaisiinko koulutuksella vahvistaa ja tukea valmiuksiamme, jotta osaisimme käsitellä erilaisia uskonnollisia varoituksia ja tehdä valintojamme sellaisessakin ilmapiirissä, jossa silmiemme eteen maalaillaan elämää ja kuolemaa suurempia uhkia?
