Todellako joku vielä nykyään tekee tuollaista?
Näin kysyi tuttava kuullessaan pääsiäispaastoa viettävistä luterilaisista. Jos kyse olisi ollut mehupaastosta, hän tuskin olisi yllättynyt. Sekä tuttavan ihmettely että hakukonekokeilu tukevat vaikutelmaani siitä, että paastolla viitataan usein hengellisen kilvoittelun sijaan vain vapaaehtoiseen, määräaikaiseen ravinnon yksinkertaistamiseen, jolla tavoitellaan terveydentilan kohenemista.
Pääsiäispaastostakin on kehitetty katsomusneutraali muunnelma. Marttojen, evankelilais-luterilaisen kirkon ja nuorisojärjestö Changemakerin järjestämän ekopaaston tarkoitus on vähentää ympäristön kuormitusta esimerkiksi ruokailutottumuksia muuttamalla. Ekopaastoa voi viettää limittäin pääsiäispaaston kanssa tai ilman hengellistä ulottuvuutta.
Ekopaastoa, mehupaastoa ja pääsiäispaastoa yhdistää ruoasta luopuminen. Eroavatko luopumisella tavoiteltavat hyvät toisistaan?
Ekopaastoajan hyvä on ympäristön varjeleminen, ja mehupaastoaja pyrkii huolehtimaan omasta terveydestään. Molemmat ovat myös kristillisen etiikan mukaisia hyviä. Pääsiäispaaston perimmäinen hyvä ei kuitenkaan ole teko, joka vahvistaa paastoajan kehoa tai hillitsee ilmastonmuutosta.
Hengellistä paastoa viettävä tavoittelee katumuksen ja parannuksen kautta moraali-identiteettinsä vahvistumista. Paasto on tehokuuri, jonka aikana toiminnan eettisiä perusteita tarkastellaan ja harjoitetaan niin, että hyveellinen toiminta tulee yhä luontevammaksi vaihtoehdoksi. Uskon kielellä ilmaistuna paastoaja tavoittelee Jumalan tahdon tuntemista ja toteutumista. Paastolla tavoiteltava hyvän ei siis ole tarkoitus lakata valtaamasta tilaa, vaikka joistakin ruoka-aineista pidättäytyminen pääsiäisjuhlaan loppuukin.
Katariina Väisänen, TM, on kiinnostunut etiikan ja politiikan rajapinnoista
Kuva: Olenka Kotyk, [unsplash.com]