Kun yhteiskunnassa koetaan uhkaa tai turvattomuutta, esimerkiksi väkivaltaisen iskun jälkeen, pyritään lääkkeeksi lisäämään turvallisuutta. Turvallisuuspuhe täytti kouluampumisten järkyttämän Suomen ja terrori-iskujen ravisteleman Euroopan. Yhteiskunnallisella turvallisuudella voidaan tarkoittaa sekä ihmisten turvallisuuden kokemusten summaa että yhteiskuntien ominaisuutta, kun turvallisuutta uhkaavat riskit ovat arvioitu pieniksi. Sekä koettu turvallisuus että yhteiskunnan määreeksi liitetty turvallisuus perustuvat kuitenkin uskomusasenteeseen, joka voi osoittautua oikeaksi tai vääräksi.
Yhteiskunnan turvallisuus on myös turva-alan yrityksille iso bisnes. Mitä turvallisuuden kokemus tarkoittaa tavoiteltavana hyvänä? Voidaanko turvallisuuden vahvistamista pitää itseisarvoisena eli yhteiskuntien päämääränä?
Yksilöiden kokema turvallisuus samaistuu usein suojassa ja rauhassa olemiseen, siihen ettei omaa henkeä, omaisuutta, lähipiiriä tai elinympäristöä uhkaa mikään akuutti vaara. Koetusta turvallisudesta ja tapahtuneista turvallisuutta loukkaavista rikoksista kerätään Suomessa tietoa esimerkiksi Oikeuspoliittisen tutkimuskeskuksen tekemissä kansallisissa uhrikyselyissä. Turvallisuuden kokemus perustuu ihmisten arvioon turvallisuusuhkien poissaolosta tai niiden toteutumisen todennäköisyydestä.
Kun yksilöt kokevat olevansa turvassa, he suhtautuvat usein luottavaisesti kanssaihmisiin ja yhteiskuntansa toimintatapoihin ja ovat valmiimpia toimimaan heidän kanssaan yhdessä. Luottamus on toisiin kohdistuva uskomusasenne: luotan, ettei toisilla ihmisillä ole intressejä vahingoittaa minun keskeisimpiä hyviäni, omaa ja läheisteni elämää ja terveyttä. Tosielämän tapahtumat, jotka osoittavat toista, rikkovat erityisesti tätä luottamusasennetta ja saavat ihmiset suojautumaan. Silloin helposti myös käännytään pois toisista ihmisistä, mikä vähentää mahdollisuutta saada niitä sosiaalisia hyviä, joita luottavainen kanssakäyminen mahdollistaa.
Sosiaalinen ja yhteiskunnallinen hyvä
Turvallisuuden kokemus on myös sosiaalinen hyvä. Organisoituminen järjestöihin, yhteisöihin ja seuroihin luo jatkuvuutta ja pysyvyyttä, mikä alituiseen muuttuvassa maailmassa on meille ihmisille tarpeen. Yhteiskuntateoreetikot 1800-luvulla pyrkivät luomaan yhteisöjen avulla sosiaalista ja moraalista järjestystä myllerryksissä oleviin yhteiskuntiin. Kun ihmiset liittyvät yhteen ja jakavat samat arvot ja päämäärät tai toimivat toiset huomioiden, heidän keskinäinen toimintansa käy helpommin ennakoitavaksi ja luotettavammaksi.
Tämä samankaltaisuuteen perustuva sosiaalinen turvallisuus voi kuitenkin ruokkia myös ajatusta siitä, että vieras, toinen ja erilainen on uhkaava ja pelottava, vaikka toinen ei todellista turvallisuusriskiä aiheuttaisikaan. Turvallisuuden kokemus on sosiaalisesti jaettuna hyvänä aina jonkin rajatun ryhmän hyvää.
Mitä tapahtuu turvallisuuden kokemukselle, kun turvallisuusuhkaksi osoittautuukin ryhmän sisäpiiriläinen? Oslon iskujen jälkeen (2011) Pohjoismaiden pääministerit puolustivat yhteen ääneen avointa demokraattista yhteiskuntaa ja vahvistivat siten luottavaista ilmapiiriä. Monet tahtoivat tekijän olevan mieleltään sairas, jotta hänet olisi voitu mieltää toiseksi, normaalista sisäryhmästä poikkeavaksi. Samoin suhtauduttiin omaa ryhmäänsä vastaan kääntyneisiin Jokelan (2007) ja Kauhajoen (2008) kouluampujiin. Turvallisuuden tunne järkkyi monilla pahasti kenties juuri siksi, etteivät tekijät olleet toisenlaisuudestaan huolimatta ulkopuolisia, joita vastaan yhteisöt olisivat voineet taistella ja vahvistaa sosiaalisen turvallisuuden kokemustaan selkeämmin.
Yhteiskunnan yhteisenä hyvänä turvallisuus tarkoittaa edellä mainittujen yksilöllisten ja sosiaalisten turvallisuuden kokemusten lisäksi organisaatioiden ja instituutioiden turvallisuutta eli koskemattomuutta ja toimintaedellytysten jatkumista. Niiden toiminta on parhaiten mahdollista, jos niitä ei uhkaa vakava vaara. Valtion turvallisuuskoneistot huolehtivat isoimmista riskitekijöistä. Turvallisuusfirman työntekijät ja kaduilla partioivat poliisit luovat kansalaisille mielikuvaa turvallisuuden valvonnasta, ongelmiin puuttumisesta ja pyrkivät näin ennaltaehkäisemään rikoksien tekemistä.
Välinearvo vai itseisarvo?
Onko turvallisuuden lisääminen itseisarvoinen yhteinen hyvä, yhteiskunnan päämäärä? Kun tarkastellaan turvallisuusalojen ammatilaisten selontekoja, toimintaa ja palvelujensa markkinointa tai pelkoja ja uhkatietoisuutta lisääviä uutisia, voisi helposti päätellä näin. Turvallisuusalojen ammattilaiset varoittavat yksityisen omaisuuden, hengen, julkisten tilojen ja verkon turvallisuusriskeistä ja pyrkivät saamaan ihmiset ja instituutiot varautumaan niihin, puolustautumaan. Heidän ammatillisesta näkökulmastaan avoimuus tai luottavaisuus näyttäytyvät typeriltä ja harkitsemattomilta toimintastrategioilta. Samalla ammattiturvaajat huolehtivat oman toimintansa tarpeellisuudesta ja osaamisensa kysynnästä.
Turvallisuuden hyvä, tarkasteltiinpa sitä ihmisten, yhteisöjen tai yhteiskunnan kohdalla, on siis ennen kaikkea toiminnan ja olemassaolon jatkuvuudessa. Elämä ja olemassaolo ovat tietenkin ihmiselle perustavanlaatuisia, itseisarvoisia hyviä, joita on syytä suojella. Koska turvallisuutta pyritään lisäämään yleensä riskejä estävillä ja ehkäisevillä sekä uhkiin puuttuvilla toimilla, tämä turvallisuutta lisäävä ja suojeleva toiminta on välineellistä. Jos turvallisuusuhkien estäminen tai niihin varautuminen alkavat ohjata kaikkea ihmisten toimintaa ja yhteistoimintaa, resurssit merkityksellisempien yhteisten hyvien tavoitteluun hupenevat.
Siksi terrori-iskujen jälkeen tarvitaan kiristyvistä turvatoimista ja peloista huolimatta arkista yhteiskunnallista yhdessä toimimista muidenkin kuin oman sisäpiirin jäsenten kanssa. Toisten kanssa rauhassa toimiminen vahvistaa luottamusta jatkuvuutta kohtaan.
Kokemus turvallisuusuhkasta ei synny vain fyysisissä kohtaamisissa. Millä tavalla puheella rakennetaan uhkakuvia ja lisätään turvattomuuden kokemusta? Tätä käsittelee Katariina Väisänen ensi viikolla, Sosiaalietiikka.fi:n turvallisuustrilogian toisessa osassa.
Taina Kalliokoski on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava, joka tutkii yhteisöllisyyden käsitettä ihmisen hyvän ja yhteistoiminnan näkökulmasta.