Ukrainan sodan alettua julkiseen keskusteluun nousi Pietarissa sijaitseva trollitehdas , jossa tuotetaan vuorokauden ympäri Venäjän valtionhallintoa puolustavaa propagandaa. Tehdas suoltaa myös suomalaisten lehtien kommenttipalstoille ja sosiaalisen median kanaville sisältöä, jolle on luonteenomaista disinformatiivisuus, heikko argumentaatio ja aggressiivinen sävy. Trollit ovat usein tunnistettavia, mutta huomaammeko niitä retorisia keinoja, joiden avulla suomalaisessa mediassa rakennetaan uhkakuvaa Venäjästä?
Taina Kalliokoski tarkasteli viime viikon blogikirjoituksessa koettua turvallisuutta tavoiteltavana hyvänä. Turvallisuuden kokemukseen vaikuttavat paitsi todelliset tapahtumat myös uhkapuhe. Uhkapuhetta voidaan tuottaa ihmisten välisissä kohtaamisissa, mutta laajimmalle se leviää tiedotusvälineiden kautta. Retoristen keinojen avulla vaikutetaan turvallisuusuhan todennäköisyyttä koskevien uskomusten syntymiseen ja vahvistumiseen.
Venäjä-uhkakuva rakentuu historialle ja vieraudelle
Suomalaiset peilaavat käsitystään Venäjän luomasta turvallisuusuhasta historian tapahtumiin. Jos Venäjä-uutisointia seuraava suomalainen ei ole uskonut Venäjällä ja Suomella koskaan olleenkaan jaettuja intressejä, omaksuu hän helpommin uskomuksen uudesta Venäjän muodostamasta sotilaallisesta tai poliittisesta uhasta. Myös aiemmat sotilaalliset ja poliittiset interventiot, kuten Viron patsaskiista, Georgian sota ja Krimin valloitus, voivat vahvistaa käsitystä tulevien uhkien todennäköisyydestä.
Venäjä-uutisoinnin ollessa kyseessä tiedotusvälineillä on siis käytössään runsaasti tutuksi tullutta kuvastoa, jossa Venäjä näyttäytyy toisten valtioiden suvereniteettia uhkaavana. Häikäilemättömän ja arvaamattoman voimapolitiikan lisäksi Venäjään liitetään yleisesti piittaamattomuus ihmisoikeuksista, korruptoituneisuus ja itsevaltius. Uusia ilmiöitä uutisoitaessa tuttuun mielikuvaan sopivalla intentiolla on helppo selittää Venäjän toimintaa ilman, että taustaolettamuksia tarvitsee avata.
Venäjä kuuluu tärkeimpien uutisoitavien maiden joukkoon, mutta eroaa muista maista vieraudessaan ja toisenlaisuudessaan. Toiseutta tuotetaan korostamalla eroavaisuutta länsimaisiin demokratioihin sen sijaan, että kirjoitettaisiin esimerkiksi kulttuurisista yhtäläisyyksistä.
Venäjä-uhkaa rakentava argumentaatio vahvistuu, jos uhkapuhetta harjoittavaa tahoa pidetään asiantuntevana ja luotettavana. Viestijän, kuten valtamedian tai valtionjohdon, auktoriteettiasema lisää viestin vakuuttavuutta.
Videon Venäjä-kuva on musiikkia myöten sotaisa
Usein uhkakuvia vahvistavat retoriset keinot ovat hienovaraisia, kuten sanavalintoja, jotka vahvistavat mielikuvaa Venäjän sotaisista pyrkimyksistä. Ylen taannoin julkaisema animaatio ”Mitä peliä Venäjä pelaa?” on kuitenkin selkeä esimerkki propagandistisia piirteitä sisältävästä uhkapuheesta.
Jo videon nimellä ja taustamusiikilla luodaan kuvaa häikäilemättömästä pelurista. Sisältönsä osalta video rakentuu Venäjän valtionhallinnon suuhun asetettujen ”väitteiden” ja vastakkaisen näkemyksen esittävien ”totuuksien” vuorottelulle. Sanavalinnoilla ja vastakkainasettelulla viitataan siihen, että Venäjä viljelee perättömiä väitteitä, kun taas läntisen valtion tiedotuskanavan väitteet ovat totta. Venäjän väitteitä ei kuitenkaan kumota argumentoimalla. Sen sijaan katsojalle pyritään uusien, irrallisten väitteiden avulla luomaan mielikuva siitä, että Venäjän intentio on aiheuttaa tuhoa.
Esimerkiksi videossa esitettyä Venäjän väitettä ”Tuemme laillista hallintoa” ei kumoa väite ”Siviiliuhreja enemmän kuin armeijan iskuissa”. Molemmat väitteet voivat olla totta. Kyse on siitä, mitä retoriikassa painotetaan ja mitä jätetään sanomatta: Venäjä tietysti korostaa Syyrian hallinnon laillisuutta kun taas lännessä aiheellisesti nostetaan esiin epäilyt kansainvälistä oikeutta loukkaavista sotatoimista.
Tiedon yksipuolisuus uhkaa ymmärtämistä
Videon retorisiin keinoihin kuuluvat myös yksinkertaistaminen, syyttely ja johdattelu. Venäjän väitteeseen ”Pakolaiskriisi on Euroopan oma vika” vastataan totuudeksi kutsutulla väitteellä ”Venäjän iskujen takia pakoon lähtenyt n. 70 000 syyrialaista”. Pakolaiskriisiä ei voi selittää pelkästään Euroopan politiikan mutta ei myöskään Venäjän ilmaiskujen seuraukseksi. Totuudeksi kutsutulla väitteellä pyritään ainoastaan esittämään Venäjän toimet huonossa valossa, ei erittelemään 12 miljoonan syyrialaisen pakenemiseen johtaneita tapahtumia. Video tuottaakin enemmän tietoa tekijöidensä Venäjä-kuvasta kuin auttaa ymmärtämään Venäjän poliittisia päämääriä.
Puolueettomuuden ja totuudellisuuden ihanteita seuraavien journalistien tavoite lienee välittää yleisölle todenmukaiseksi uskomaansa tietoa uutisoimalla tunnollisesti Venäjän edesottamuksista. Uhkakuvaa vahvistavan retoriikan viljeleminen altistaa kuitenkin yksinkertaistavalle ja yksipuoliselle tiedonvälitykselle. Jos käsitys tietyn tahon luomasta turvallisuusuhasta muuttuu yleiseksi totuudeksi, ei uskomuksen perusteita ole enää tarvetta analysoida tarkasti.
Katariina Väisänen, TM, on kiinnostunut etiikan ja politiikan rajapinnoista
[kuva: Martin Tasev https://unsplash.com/photos/7ALI0RYyq6s]