Solidaarisuus ei takaa eettisyyttä

pexels-photo-1989792
Kuva: www.pexels.com

Perjantaina 25.11. arkkipiispa Kari Mäkiselle myönnettiin Etmu-palkinto ”työstä ihmisoikeuksien, jakamattoman ihmisarvon ja solidaarisuuden puolesta”. Ihmisoikeudet ja jakamaton ihmisarvo ovat ymmärrettäviä, sillä ne määritellään ihmisoikeusdokumenteissa ja laissa. Mutta mitä työ solidaarisuuden puolesta tarkoittaa?

Törmäsin samaan solidaarisuudesta puhumisen pulmaan lokakuussa, kun osallistuimme sosiaalieetikkojen kanssa Münchenissä pidettyyn Solidarity in Open Societies -konferenssiin. Eri tieteenalojen edustajat keskustelivat Saksassa solidaarisuudesta yhtä epäselvästi kuin yhteisöllisyydestä tavataan puhua Suomessa. Molempia pidetään pääasiassa tavoiteltavina ja siten hyväksi arvotettuina. Kummastakaan käsitteestä ei tarkkaan sanota, mitä niillä tarkoitetaan.

Jos jotakin halutaan saada aikaan tai edistää, on syytä tietää, mistä on kyse, jotta sitä voidaan tavoitella sopivilla keinoilla. Mistä tiedetään, mistä puhutaan tai mitä odotetaan, kun puhutaan solidaarisuudesta, ihmettelin turhautuneena.

Käänsin turhautumiseni käyttövoimaksi ja aloin jäsentää solidaarisuuden käyttötapoja ja merkityksiä. Solidaarisuuden käsitettä käytetään kuvailevasti, normittavasti sekä idealistisesti.

“Tämä on solidaarista”

Kun solidaarisuudesta puhutaan kuvailevasti, voidaan esimerkiksi kertoa jonkin tahon toiminnan olevan esimerkki solidaarisuudesta.  Esimerkiksi valokuvaaja Meeri Koutaniemi sanoo, että intialainen kulttuuri on solidaarisempaa kuin suomalainen ja että meillä olisi tästä opittavaa.

Kuvailtaessa jotakin solidaariseksi tai nimitettäessä jotakin solidaarisuudeksi, tarkoitetaan yleensä ihmisten myönteistä asennoitumista suhteessa yhteisiin asioihin tai toisiin ryhmän jäseniin. Solidaarisuudella voidaan tarkoittaa myös yhteistä hyvää edistävää toimintaa.

”Näin tulee toimia/tuntea”

Solidaarisuutta myös velvoitetaan. Ihmisiltä tai yhteisöiltä vaaditaan solidaarisuutta esimerkiksi oman ammattiyhdistysliikkettä tai ammattikuntaa kohtaan. EU:n jäsenvaltioista osa painottaa ja vaatii maiden välistä keskinäistä solidaarisuutta. Tällöin solidaarisuuden normatiivinen velvoite tarkoittaa omasta hyvästä luopumista yhteisen hyvän vuoksi, siis lojaaliutta yhteistä agendaa tai heikommassa asemassa olevia saman ryhmän edustajia kohtaan.

”Solidaarisuus on veljeyttä ja tasa-arvoa”

Solidaarisuudesta puhutaan ideaalina, kun käsitellään uskonnollisia, eettisiä tai poliittisia arvoja. Esimerkiksi ranskalainen veljeyden ihanne vastaa keskinäisen solidaarisuuden ajatusta.

Katolisessa moraaliopetuksessa solidaarisuus on keskeinen periaate. Yleensä sillä tarkoitetaan myötämielisyyttä toista vähemmän suotuisassa asemassa olevaa kohtaan. Mutta onko solidaarisuus, toisen puolelle asettuminen arvo sinänsä?

Solidaarisuuden idea motivoi toimimaan

img-20161019-wa0005-2
Sosiaalieetikkoja Münchenissä Solidarity in Open Societies -konferenssissa. Kuvaaja: Kaisa Iso-Herttua.

Filosofi Veronique Munoz-Dardé, yksi konferenssin pääpuhujista, huomautti, ettei solidaarisuuden vaatiminen tai solidaarisuuden ihanne vielä kerro, millaisia arvoja vaatijat haluavat edistää. Esimerkiksi sisäänpäin kääntyvää protektionistista nationalismia voidaan perustella kansakunnan edulla ja velvollisuudella huolehtia ensisijaisesti omasta sisäryhmästä – siis solidaarisuudella. Roomalaiskatolinen solidaarisuuden ihanne velvoittaa vähäosaisista huolehtimiseen. Tekeekö se samalla vähäosaisista hyväntekijöiden välineen?

Politiikassa solidaarisuuden idealla voi kuitenkin olla Munoz-Dardén mukaan välineellistä arvoa. Ajatus toisen puolelle asettumisesta ja yhteisen hyvän edistämisestä voi olla ihmisille motivoiva peruste ryhtyä poliittiseen yhteistoimintaan, jonka tarkoituksena on ratkaista jokin ongelma tai tyydyttää jokin tarve yhteisten resurssien avulla. Tavoitteen eettistä arvoa solidaarisuuden motivoima toiminta ei vielä kerro.

Solidaarisuuden tavoitteita arvioitava kriittisesti

Usein solidaarista toimintaa ja velvoitetta voitaisiin kuvata jollakin tilanteeseen paremmin sopivalla käsitteellä. Sosiologi Ulf Tranow sanookin, että solidaarisuusnormit voivat ilmetä neljänlaisissa tilanteissa, joissa vaaditaan joko 1) yhteisen hyvän edistämistä, 2) kustannusten ja hyötyjen jakamista, 3) auttamista tai 4) lojaaliutta.  Vaatimukseen kuuluu, että ihminen tai instituutio uhraa oman hyvänsä tai siirtää tai jakaa resurssejaan.

Yhteinen hyvä, jonka edistämistä vaikkapa yhteisön jäseniltä solidaarisuuden nimissä vaaditaan, ei välttämättä kestä eettistä tarkastelua. Myös eettisesti kyseenalaisella eetoksella varustettujen yhteisöjen jäseniltä vaaditaan solidaarisuutta. Sisäisesti solidaariset yhteisöt voivat saada pahaakin tuhoa aikaan.

Siksi solidaarisuuden vaatimuksia kuullessa tulee kriittisesti kysyä, kenen hyvää tuetaan ja millä perusteella.

Solidaarisuuden ideasta puhuminen voi kuitenkin olla tarpeen, jos tahdotaan motivoida ihmisiä yhteistoimintaan. Se kääntää ihmisen katseen pois itsestä, kohti toisia ihmisiä, ja kenties etsimään omaa pienryhmää laajempaa yhteistä nimittäjää. Ehkä kanssaihmisten huomioiminen oli Mäkiselle myönnetyn palkinnon perusteena.

Kirjoittaja Taina Kalliokoski on sosiaalietiikan tohtorikoulutettava, joka tutkii yhteisöllisyyden käsitettä ja innostuu yhteistoiminnasta.