Suomi on virallisesti kaksikielinen, mutta Suomessa puhutaan vähemmistökielenä myös saamea. Siitä huolimatta suomalaiset ovat eläneet melko homogeenisessä kieliympäristössä, kukin pääosin oman kielensä piirissä. Viimeistään kaksituhattaluvulla Suomesta on tullut niin monikielinen, että jokainen on sen havainnut. Mediassa onkin käsitelty monikielisyyteen ja kulttuurisuuteen liittyviä uutisia tiheästi. Harvemmin saamme lukea siitä, miten monikielisyys- ja kulttuurisuus näkyvät terveydenhuollossa.
On arvioitu, että Suomessa puhutaan tällä hetkellä jopa 500 kieltä, tosin harvinaisten kielten puhujia on vähän. Monikielisyyden kasvu on ollut nopeaa; vuonna 2015 Suomessa asui lähes 330 00 vieraskielistä ihmistä – siis muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea puhuvia, ja vuoden 2016 lopussa luku oli jo 350 000. Suomessa yleisimmin käytettyjä vieraita kieliä ovat venäjä, viro, somali, englanti ja arabia. Arvioidaan, että Helsingin seudun vieraskielinen väestö kaksinkertaistuu vuoteen 2030 mennessä.
Kieltä tarvitaan yhteiskunnan jokaisella osa-alueella. Monikielisyys heijastuu yhteiskunnan eri sektoreilla eri lailla, jollakin sektorilla enemmän kuin toisella. Sosiaali- ja terveydenhuollossa kieliympäristön muutos on ollut nopeaa. Alan ammattilaiset kohtaavat enenevässä määrin suomea vieraana kielenä puhuvia ihmisiä, jotka tulevat monista eri kulttuureista. Kohtaamiset eivät ole yleensä samalla tavalla sujuvia kuin samaa äidinkieltä käyttävien kesken.
Suomea vieraana kielenä puhuvalla ihmisellä ei ole välttämättä käytössään riittävää kielitaitoa, jolla hän selvittää asiansa. Sanasto voi olla liian suppea asioiden ilmaisemiseksi, eivätkä kielen rakenteetkaan ole vielä hallussa. Näistä syistä puheen ymmärtäminenkin on usein puutteellista. Tällaisissa tapaamisissa ammatti-ihminen joutuu käyttämään enemmän aikaa kommunikointiin ja asioiden selvittämiseen kuin samankielisten kesken. Juuri erikielisten kommunikointiin liittyviä pulmia käytettiin taannoin argumenttina keskustelussa, jossa puolustettiin Vaasan keskussairaalan säilyttämistä laajan päivystyksen sairaalana.
Laki potilaan asemasta ja oikeuksista (785/1992) sanoo: ”Terveydenhuollon ammattihenkilön on annettava selvitys [potilaan terveydentilasta, hoidon merkityksestä, eri hoitovaihtoehdoista] siten, että potilas riittävästi ymmärtää sen sisällön. Jos terveydenhuollon ammattihenkilö ei osaa potilaan käyttämää kieltä tai potilas ei aisti- tai puhevian vuoksi voi tulla ymmärretyksi, on mahdollisuuksien mukaan huolehdittava tulkitsemisesta.”
Kaksi- ja monikielisyys tuo monenlaisia haasteita erilaisissa institutionaalisissa ympäristöissä. Logopedian näkökulmasta asiaa on tarkasteltu äskettäin parissa puheterapeuteille suunnatuissa kyselytutkimuksissa, joissa selvitettiin puheterapeutin työskentelytapoja, kun asiakas tulee muusta kielitausta kuin terapeutti.
Puheterapiassa kieli on sekä vuorovaikutuksen väline että kuntoutuksen kohde. Koska puheterapian tavoitteena on asiakkaan kielellisten ja kommunikoinnin taitojen arvioiminen ja siihen perustuvat interventiot, seuraa puheterapeutin ja asiakkaan erikielisyydestä monenlaisia haasteita. Tehdyissä kyselytutkimuksissa onkin selvitetty, miten puheterapeutit toimivat työssään kohdatessaan vierasta kieltä puhuvia asiakkaita, joilla epäillään olevan kieleen ja kommunikointiin liittyviä ongelmia. Näiden kyselyjen tulokset ovat hyvin samansuuntaisia.
Kaksi- ja monikielisten asiakkaiden suurin kasvu on tapahtunut 2010-luvulla. Vuonna 2015 puheterapeutit ovat työssään kohdanneet yli 80 kielen puhujia. Yleisimpänä vieraana kielenä puheterapeuttien asiakaskunnassa on venäjä, sen jälkeen viro ja edelleen arabia, englanti ja somali. Pääkaupunkiseudulla puheterapeuttien vastaanotolla saattoi olla kaksi- ja monikelisiä asiakkaita jopa yli 60 % kaikista asiakkaista, muualla enimmäkseen alle 20 %.
Lasten kohdalla puheterapeutille tulon pääongelmaksi oli arvioitu kielellinen erityisvaikeus. Muina ongelmina mainittiin esimerkiksi kehitysvamma, kuulovamma, huuli- ja suulakihalkio ja monimuotoinen oppimiskyvyn häiriö. Aikuisilla puolestaan yleisimpinä tulosyinä olivat afasia ja yleisemmällä tasolla aivoverenkierron häiriöt.
Puheterapeutin tehtävänä on arvioida esimerkiksi lapsen kielellisen kehityksen tasoa ja aikuisen kohdalla kommunikointikykyä ja -mahdollisuuksia sekä suunnitella tarvittavat interventiot. Tärkeää on selvittää asiakkaan kieliympäristö ja kielitausta, kuten lapsen vanhempien ja suvun käyttämä kieli – tai käyttämät kielet – ja lapsen päiväkodissa käytettävä kieli. Kieli- ja kommunikointitaidon tason arviointi tapahtuu esimerkiksi erilaisten kyselylomakkeiden avulla. Jonkin verran voidaan käyttää testejä ja dynaamista arviointia, mikä tarkoittaa esimerkiksi oppimiskyvyn arviointia. Asiakkaan läheiset ovat avainasemassa kaikkien näiden seikkojen selvittelyssä, mutta puheterapeutit saavat myös lisätietoja haastattelemalla muita ammattilaisia, esimerkiksi neuvolan terveydenhoitajia tai päiväkodin työntekijöitä.
Mutta miten kielellinen työskentely ylipäätään on mahdollista, mikäli yhteistä kieltä ole? Silloin tarvitaan tulkin apua. Terveydenhuoltoala onkin suurin asioimistulkkien työllistäjä. Tulkkauksen tavoite on se, että kielitaustaltaan erilaiset ihmiset pystyvät käyttämään julkisia palveluja. Tulkkauksella mahdollistetaan käsiteltävien asioiden sujuminen, mutta kyse on myös tilanteeseen osallistuvien ihmisten oikeuksista, eduista ja velvollisuuksista. Aina ei kuitenkaan saada tulkkia paikalle, jolloin ratkaisuna voi olla perheenjäsenten käyttäminen tulkkausapuna, vaikka tätä ei pidetäkään parhaana mahdollisena ratkaisuna.
Tiedossani ei ole, käytetäänkö tulkkeja riittävästi terveydenhuollossa, mutta esimerkiksi HUS-kuntayhtymän alueella tehtiin vuonna 2015 terveydenhuollon tulkkauksia 68 kielellä, ja tulkkauskertoja oli lähes 13 000 (Tulkkaus terveydenhuollossa, https://www.univaasa.fi/materiaali/pdf/isbn_978-952-476-734-7.pdf).
Työskentely tulkin avulla ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Tutkimuksissa on raportoitu useita haasteita. Esimerkiksi puheterapeutit ovat tuoneet kyselyissä esille joidenkin tulkkien puutteellisen kielitaidon ja sen, että tulkin murretausta voi olla erilainen kuin asiakkaan, jolloin syntyy helposti väärinkäsityksiä. Joskus tulkin koetaan tulkkaavan ”omiaan” tai jättävän joitain asioita tulkkaamatta kokonaan. Spesifien termien tuntemus voi olla heikkoa, ja ne pitää ensin selvittää tulkille, jonka jälkeen tulkki tulkkaa ne asiakkaalle. Tästäkin voi seurata väärinkäsityksiä. Käytännön haasteina on mainittu muun muassa tulkin tilaamiseen ja saamiseen liittyvät seikat, tulkkauksen vaatima lisäaika ja tulkin rooli tilanteen kolmantena osapuolena.
Aina ei tietenkään ole niin, että potilas on vieraskielinen ja ammatti-ihminen kotikielinen. Aivan oma lukunsa on se, kun terveydenhuollon ammattilainen, esimerkiksi lääkäri, on erikielinen ja lähtöisin aivan eri kulttuuritaustasta kuin potilas. Tässäkin asetelmassa on omat erityiset haasteensa. Koska monikielisyys ja -kulttuurisuus kulkevat käsi kädessä, erikielisten puhujien kulttuurierot voivat olla suuret. Terveydenhuollon ammattilaisella ja asiakkaalla tai perheellä saattaa olla aivan erilainen käsitys sairauden tai ongelman luonteesta. Myös sairauteen liittyvien käytännön asioiden hoitamisesta voi olla hyvin erilaisia näkemyksiä.
Kaikissa tapauksissa yhteisen ymmärryksen ja luottamuksen syntyminen hoitosuhteessa on olennaista. Tutkimustulokset viittaavat vahvasti siihen, että tietoa monikielisyydestä ja -kulttuurisuudesta tarvitaan lisää terveydenhuollossa. On tärkeää, että terveydenhuollon ammattilaiset saavat jo peruskoulutuksessa riittävästi tietoa monikielisyydestä ja -kulttuurisuudesta. Tarvitaan myös harjoittelua vieraskielisen potilaan kohtaamisesta, mahdollisesti myös tulkin kanssa.
Anu Klippi
Professori emerita, logopedia
anu.klippi@helsinki.fi
