Diabeteskin paranee soluilla

WHO:n laskujen mukaan maailmassa on jo lähes 500 miljoonaa diabeetikkoa, joista tyyppi 1:tä eli yleensä nuorena alkavaa tautia sairastaa lähemmäs kymmenen miljoonaa ihmistä. Yksi heistä on Brian Shelton, jonka elämässä tapahtui puoli vuotta sitten radikaali käänne parempaan. Hän sai soluhoitoa, joka ainakin tähän mennessä on toiminut moitteettomasti.

Kuten tunnettua, diabetes aiheutuu sokeriaineenvaihdunnan häiriöistä. 1-tyypin tauti vaatii haiman betasolujen tuhoutumisen vuoksi insuliinihoitoa heti, mutta muissakin muodoissa nämä solut yleensä huononevat, jolloin sairaus vaatii insuliinin käyttöä. Insuliini keksittiin aika tarkkaan sata vuotta sitten ja sen käyttö lääkkeenä on pelastanut satoja miljoonia ihmisiä. Tärkeytensä vuoksi insuliini oli myös ensimmäinen kaupallinen yhdistelmä-DNA -tekniikalla eli bakteereissa rekombinanttimenetelmällä valmistettu proteiini, jonka tuotto onnistui vuonna 1978, heti seuraavana pienikokoisella somatostatiiniproteiinilla tehdyn ensikokeilun jälkeen.

Kehomme säätelee hyvin tarkasti veren glukoosisokerin tasapainoa, ja sen poikkeamat aiheuttavat ongelmia joskus nopeastikin. Ylimääräisen, kehon ulkopuolelta tulevan lääkkeen käyttö voi sen vuoksi olla vaikeaa, vaikka nykyiset mittaus- ja annostelulaitteet ovat nostaneet diabeteksen hoidon tarkkuuden paljon aikaisempaa paremmalle tasolle. Brian Sheltonin elämä oli sokeriarvojen heittelyn vuoksi ainaista tasapainoilua ja varuillaan oloa. Hän oli esimerkiksi päätynyt onnettomuuksiin ja joutunut jäämään pois töistä vaikeiden hypoglykemioiden eli alhaisten sokeriarvojen aiheuttamien pyörtymisten vuoksi.

Haiman betasolu on mestari mittaamaan veren glukoosipitoisuutta ja käynnistämään insuliinin erityksen, kun verensokeri nousee, mutta osaa myös sulkea sen ennen kuin sokeriarvo laskee liian alas. Tämän vuoksi diabeteksen hoidon haaveena on ollut uusien betasolujen luominen tuhoutuneiden tilalle, jolloin insuliinin eritys seuraisi veren glukoositasoa tarkasti normaalin elämän ruokailun ja paastoaikojen mukaan. Haimasaarekkeiden siirto luovuttajalta toimii juuri näin, mutta näitä vainajilta saatavia kudoksia on hyvin niukasti saatavilla. Elin- ja kudossiirtoihin liittyy lisäksi muita riskejä ja haittoja.

Ihmisen monet erilaistuneet solut, kuten betasolut, eivät juurikaan lisäänny. Uusien betasolujen valmistusta kantasoluista on yritetty ja tulevaisuuden soluhoidoista on puhuttu parisenkymmentä vuotta. Tätä kehitystyötä on tehty monessa eri laboratoriossa, mm. Helsingin yliopistossa käyttämällä monikykyisiä alkion (ES) sekä indusoituja pluripotentteja (iPS) kantasoluja. Näiden kahden linjan erona on se, että ES-solut ovat peräisin varhaisesta alkiosta, kun taas iPS-soluja voidaan saada henkilön omista soluista, yleensä ihosta. Molempia voidaan kasvattaa mittavia määriä ja kumpiakin on onnistuttu erilaistamaan insuliinia tuottaviksi, kehon sokeritasoon reagoiviksi betasoluiksi.

Vaikka kantasolulääketiede alkaa nyt todella lunastaa lupauksiaan, sekä ES- että iPS- soluperäisten betasolujen käyttöön liittyy edelleen haasteita. ES-solut ovat peräisin hedelmöityshoitojen ylijäämäalkioista, mikä on toisille eettinen ongelma. Ne ovat myös vastaanottajalleen vierasta kudosta, minkä vuoksi saajan elimistö hylkii niitä, jollei immuunivastetta hiljennetä lääkityksellä tai kapseloimalla siirtosolut niitä suojaavaan materiaaliin. iPS-solujen valmistaminen yksittäin jokaiselle vastaanottajalle taas tulee erittäin kalliiksi ja on hankala tehdä suuressa mittakaavassa. Kaupalliset intressit ovat kuitenkin valtavat: diabeteksen hoidon on arvioitu maksavan yli biljoona eli miljoona miljoonaa dollaria vuodessa.

Ainakin kaksi miljardiluokan yritystä on aloittanut kantasolujen käytön potilaskokeet diabeteksen hoitoon. ViaCyte Inc. käyttää ihon alle sijoitettavaa ”solutaskua” ja Vertex Pharmaceuticalsin solutuote injisoidaan maksan porttilaskimoon, jolloin solut muodostavat maksan sisään pieniä insuliinia tuottavia saarekkeita. Brian Shelton oli tämän kokeen ensimmäinen potilas. New York Timesin haastattelussa hän kertoi ensimmäisestä illastaan sairaalasta päästyään:

”Tulin kotiin ja mittasin veren sokerin, joka oli normaali. Sitten söimme illallista, ja mittasin sokerin uudestaan. Se oli edelleen normaali, ja minä aloin itkeä.”

Kirmo Wartiovaara
dosentti, Helsingin yliopisto, perinnöllisyyslääkäri, HUS

 

Lue lisää:

Kantasoluportaalista löydät tietoa kantasoluista, kantasolututkimuksesta ja kantasoluhoidoista suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi.

Studia Medicina kiittää

Tiedekuntamme, HUS ja Biomedicum Helsinki -säätiö aloittivat syyskuussa 2009 Studia Medicina -yleisötilaisuudet, joiden tavoitteena oli välittää tietoa kampuksellamme tehdystä tutkimuksesta suurelle yleisölle. Studia Medicinan toimikunnan puheenjohtajana toimi alusta lähtien sisätautien emeritusprofessori Kimmo Kontula. Tilaisuuksien valovoimaisena puheenjohtajana toimi arkkiatrimme Risto Pelkonen, joka osaa erimerkillisellä tavalla yhdistää veitsenterävän ajattelun ja lämpimän humanismin.

Kimmo Kontula kirjoitti Studia Medicina -luentosarjan 10 vuoden toiminnan kunniaksi ”viikon blogin”, jossa hän kertoi Studia Medicinan syntyvaiheista ja tavoitteista sekä kiitti kaikkia Studia Medicinaa mahdollistaneita tahoja, toimikunnan jäseniä ja luennoitsijoita.

Nyt on aika kiittää sekä Kimmoa että arkkiatria, jotka ovat jättäneet Studia Medicinan vetovastuun. Tämän loistavan parivaljakon johdolla Studia Medicina on tuottanut tähän mennessä yli 60 luentotilaisuutta, viisi vuodessa. Aiheet on valittu huolella, on pohdittu niin ajankohtaisuutta kuin kiinnostavuuttakin ja otsikot on hiottu pieteetillä. Luentosarjan aiheet ovatkin olleet edellä aikaansa. Aivan ensimmäisen Studia Medicinan aiheena oli 30.9.2009 Ihmiskuntaa uhkaavat pandemiat ja influenssat. Professori Olli Vapalahti puhui tuolloin pandemiavirusten synnystä ja ominaisuuksista.

Arkkiatri ja Kimmo päättivät hienon uransa Studia Medicinassa 19.1.2022 pidettyyn luentotilaisuuteen, jonka aiheena oli Kulttuuri ja terveys. Aiheen valinnalle oli monta perustetta: kulttuurin myönteisistä vaikutuksista terveydelle tulee jatkuvasti vahvistuvaa näyttöä, ja pandemian aikana olisi erityisesti tarvittu kulttuurin voimaa jaksamisen vahvistaja, mutta tilanne olikin päinvastainen. Tästähän arkkiatrimme on kantanut huolta koko pandemian ajan.

Kulttuuri ja terveys -luentotilaisuus oli suuri menestys. Kuulijoita olisi ollut enemmän kuin se 300, joka pystyttiin ottamaan mukaan. Psykiatri Katinka Tuiska puhui kuvista terapiana ja psykologi Teppo Särkämö musiikin parantavasta voimasta. Tilaisuuden kruunasi arkkiatrin lämmin ja viisas esitys Terveyttä taiteesta.

Kimmon päätettyä uransa Studia Medicinassa sain kunnian jatkaa hänen tehtäväänsä toimikunnan puheenjohtajana. Haluan kiittää Kimmoa ja toimikuntaa luottamuksesta. Kiitän myös toimikunnan jättäneitä jäseniä Olli Jännettä ja Hannu Sariolaa inspiroivista keskusteluista. Kiitän myös toimikunnan uusia jäseniä Johanna Arolaa, Clas-Göran af Björkesteniä, Anniina Färkkilää, Taneli Raiviota ja Varja Siirtolaa. Olen myös kiitollinen siitä, että toimikunnan jäsenet Helena Isoniemi, Tiina Paunio, Anu-Katriina Pesonen ja Juha Sinisalo lupasivat jatkaa toimikunnassa. Toivottavasti Anne Pitkärantakin voi jatkaa tutkimusjohtajavirkansa päätyttyä toiminnassa. Kiitos Tomi (Mäkelä), että annat tukesi ja tietosi Biomedicum Helsinki -säätiön edustajana. Emilia Carlsson on koko tapahtuman ja toimikunnan tuki, jota ilman mitään ei tapahtuisi. Nina Matikainen puolestaan varmistaa yhteydet HUSiin ja tietää, miten parhaiten tiedottaa Studia Medicinasta suurelle yleisölle. Kiitokset teille kaikille!

Studia Medicina on ollut fyysinen luentotilaisuus, joka on myös lähetetty ja tallennettu mahdollisimman suuren yleisön osallistumisen mahdollistamiseksi. Pandemian aikana tilaisuudet siirtyivät zoomiin. Etätilaisuudet olivat tietysti erilaisia, kun ihmisten välien todellinen tapaaminen jäi puuttumaan. Etäluennoilla on kuitenkin myös etuja. Ne mahdollistavat suuremman yleisön eivätkä estä kysymysten kautta tapahtuvaa vuorovaikutusta. Etäluennot saattavat olla helpompia erityisesti työssä käyville ja opiskelijoille. Tulevaisuudessa olisi tärkeätä saada myös lasten ja nuorten terveyteen ja hyvinvointiin liittyviä asioita esille Studia Medicina -sarjassa. Studia Medicina palaa Biomedicumin suureen luentosaliin, mutta jatkaa luentojen välitystä ja tallennusta jatkossakin kaikille kiinnostuneille.

Ja te, jotka luette tätä blogia: jos mieleenne tulee loistava ajatus Studia Medicinan kehittämisestä, lähettäkää idea sähköpostiini (eija.kalso@helsinki.fi). Jos haluatte katsoa, mitä aiheita Studia Medicinassa on aiemmin käsitelty, löydätte aiheet täältä:

https://biomedicum.com/fi/osallistu/tapahtumat/studia-medicina/

Seuraava Studia Medicina on 16.3.2022 klo 17–19 aiheesta Näköä ikä kaikki. Lämpimästi tervetuloa osallistumaan!

Eija Kalso
LKT, kipulääketieteen professori, Helsingin yliopisto
anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri, kipuklinikan ylilääkäri, HUS

Sekvenssi

Maailmankaikkeus on siitä kummallinen paikka, että täällä millä tahansa tapahtuneella asialla on siitä riippuva seuraus. Toisinaan syy-seurausyhteydet ovat ilmeisiä – kun sataa paljon lunta, on pääkaupunkiseudun liikenne sekaisin, koska tiestöä ei ehditä riittävästi aurata ja liikenteestä tulee kaoottista. Toiset asiayhteydet ovat selkeästi haastavampia hahmottaa.

Kehitysbiologiassa syy-seurausyhteyttä kutsutaan sekvenssiksi, ja se tarkoittaa yhden elimen kehityshäiriöistä johtuvaa toisen (tai toisten) elimen (elinten) epänormaalia kehitystä. Tällaista edustaa esimerkiksi munuaisten vaikean epämuodostuman seurauksena kehittyvä oligohydramnionsekvenssi eli ns. Potterin oireyhtymä. Tämä johtuu siitä, että lapsiveden määrä, joka on pitkälti kehittyvän munuaisen tuottamaa alkuvirtsaa, on vähäistä. Lapsivesi puolestaan vaikuttaa erityisesti keuhkojen kypsymiseen ja ulkoisten piirteiden normaaliin muotoon, mutta sillä on myös vaikutus lihasten ja luuston kehitykseen. Vähäisen lapsivesimäärän seurauksena keuhkot jäävät epäkypsiksi ja vastasyntyneellä on tyypilliset Potterin oireyhtymän piirteet; iso silmien välinen etäisyys, leveä, painunut nenä ja pieni leuka.

Korona-aika on aiheuttanut muutoksia tapahtumien normaaliin sekvenssiin. Tämä koskee mm. tapahtumien järjestämistä ja niiden toteutumiseen suhtautumista. Jos ennen koronaa osti lipun teatteri- tai konserttinäytökseen, mielessä ei käväissytkään epäilys siitä, etteikö näytös toteutuisi. Sama pätee tieteellisiin konferensseihin ja kokouksiin. Aiemmin ainoa pohdinnan paikka oli, mistä löytyvät aika ja raha kiinnostavaan tapahtumaan osallistumiseen. Tässä ajassa uusi normaali on se, että konsertteja, näytöksiä, urheilutapahtumia ja kokouksia siirrellään joko (yltiö)optimistisesti uuteen ajankohtaan tai (inho)realistisesti virtuaalialustoilla toteutettaviksi niiltä osin, kun se on mahdollista.

Koronasekvenssistä johtuvan vatvomisen koki myös Suomen Lapissa pidettäväksi suunniteltu kansainvälinen transgeeniteknologiayhteisön (International Society of Transgenic Technology) lippulaivatapahtuma eli Transgenic Technology meeting. Kokous kokoaa alasta kiinnostuneita yhteen laajalla rintamalla niin, että osallistujien kirjoon mahtuu teknikoista isojen akateemisten tutkimusinstituuttien ja kaupallisten toimijoiden johtajiin. Tieteelliseen kokoukseen, joka oli suunniteltu pidettäväksi kevätauringon kilpaillessa revontulten loimusta, onnistuttiin kutsumaan puhujiksi kansainväliset huiput ja ohjelmaan saatiin mahdutettua otteita suomalaisesta genominmuokkausta eläimillä hyödyntävästä tutkimuksesta.

Ja sitten tuli omikron. Ei odottamatta eikä yllättäen, mutta silti ikävästi. Pahimpaan yliopistojakin koskevaan tapaamisrajoitusten aikaan meillä suomalaisilla järjestäjillä ei ollut pokkaa mainostaa 300 henkilön paikan päällä tapahtuvaa kokousta. Siitäkin huolimatta, että kaikki ennusteet viittasivat jo tammikuun puolessa välissä, että tilanne myöhemmin keväällä tulee covid-19:n suhteen olemaan huomattavasti parempi. Niinpä kokouksen jo kertaalleen lukkoon lyöty ohjelma elää taas omaa elämäänsä, kun kiireisten kutsupuhujien aikataulut eivät taivu syksyn uuteen ajankohtaan. Vai liekö yhtenä tekijänä kieltäytymisissä Lapin lumon katoaminen, kun kokous joudutaan syksyllä tarjolla olevien huonojen Kittilän lentoyhteyksien takia tuomaan Helsingin pimeyteen.

Toisenlainen esimerkki sekvenssistä on tieteellinen julkaisutoiminta ja sen vaikutukset tutkijanuraan. Biolääketieteellisten tutkijoiden menestystä kun mitataan usein sillä, kuinka arvostetuissa tiedelehdissä heidän työnsä päätyvät julkaistaviksi. Julkaisuluetteloita käytetään, ainakin teoriassa ja tietyissä piireissä, arvioitaessa tiederahoituksen saamisen edellytyksiä, sillä mittaa kai julkaisufoorumi tutkijan työn arvostettavuutta.

Uuden tiedon päätyminen tietyssä lehdessä julkaistavaksi on monimutkainen prosessi. Muuttujia on monia, ja eräs erityisen vaikeasti hahmotettava kokonaisuus on julkaistavaksi lähetettyjen käsikirjoitusten arviointi. Tämä prosessi on herkkä asenteellisuudesta johtuville vinoumille, aiemmalle maineelle tai tunnettavuudelle ja lähes täydelliselle ajallisen hallinnan puutteelle. Mikäli arviointiprosessista ”katoaa” yksi tekijä (esim. lehden toimittaja, joku arvioitsijoista tai kanssakirjoittajista), sekvenssi jämähtää ja saattaa seisoa kuukausia. Arviointiaikataulun venyminen viivästyttää tutkimusrahoituksen mittareina käytettyjen julkaisujen saamista, ja päälle painavat rahoitushakujen takarajat vilahtelevat ohi ilman julkaisuluettelon kipeästi kaivattua päivitystä.

Parempi palata maailmankaikkeudesta takaisin konkreettiseen elämään. Tapahtumien sekvenssiä voinee hieman kai rinnastaa oravanpyörään, matemaattisiin yhtälöihin tai fysiikan lakeihin. Tärkeintä lienee tunnistaa ne asiat, joihin itse omalla toiminnallaan voi vaikuttaa eikä hukkua pään sisällä käynnissä olevan worst-case scenario -näytelmän syövereihin. Tässä saattaa auttaa, kun muistaa ruotsalaisen, hiljattain menehtyneen, entisen munkki Natthikon (Björn Lindeblad) oivalluksen – ”Saatan olla väärässä”. Kaikki ajatukset eivät siis ole totta, eikä sekvenssiä voi aina tietää etukäteen.

Satu Kuure
tutkimusryhmän johtaja, dosentti, Helsingin yliopisto

Meitä on moneksi ammatiksi

En ehkä vielä muutama kuukausi sitten olisi osannut kuvitella, miten vuosi 2022 alkaa – lääkiksen tuoreena opetusvaradekaanina. Tässä nyt kuitenkin ollaan, innostuneena katse kohti kokonaisuutta ja samalla kohti kokonaisuuden tulevaisuutta.

Meilahden kampukselle on kasvanut edellisillä kahdella hallintokaudella monitieteinen, yhä laajentuva terveydenhuollon ammattilaisten korkeakoulutuskokonaisuus. Tammikuussa 2022 koko yliopistossa hurrattiin uuden koulutusvastuun saamisesta Helsingin yliopistoon ja Meilahteen. Syksyllä 2023 on jo tarkoitus toivottaa tervetulleeksi tiedekuntaan uusia terveystieteen maisteriopiskelijoita ja jatkossa myös tohtoriopiskelijoita.

Kaikilla koulutusohjelmilla on omia, mutta myös yhteisiä tavoitteita – edistää koulutuksen laatua, lähentää tutkimusta ja opetusta, kouluttaa terveydenhuollon ammattilaisia, joilla on relevanttia osaamista, vahvistaa moniammatillisuutta, yhteyksiä työelämään ja hyödyntää synergioita koulutuskokonaisuutemme verkostossa. Yhteisten tavoitteiden orkestrointi ja ratkaisujen fasilitointi ovat keskeinen osa opetusvaradekaanin elonkehää. Lisäksi koulutusten selviäminen sote-uudistuksesta ei ole dekanaatin haasteista pienin.

Kiitos edellisille dekanaateille siitä, että Suomessa olemme ainutlaatuinen edelläkävijä – muissa yliopistoissa tällaista terveydenhuollon keskittymää ei ole vielä saatu aikaan. Koulutuspaletti luo kaikille koulutusohjelmille tilaa synergioiden hyödyntämiseen ja hedelmälliseen dialogiin. Opiskelijan näkökulmasta se tarjoaa monitieteistä opetusta, mutta myös mahdollisuuden identifioitua opintojen alusta lähtien moniammatilliseen terveystoimijoidenkenttään. Näen jo, miten tämä auttaa eri ammattiryhmiä toimimaan myös työelämässä yhdessä.

Koen tiedekuntamme mahdollisuuksien oppimisympäristönä. Oppimisympäristön monet kerrokset kääntyvät yksittäisen opiskelijan taidoiksi ja hyvinvoinniksi sekä subjektiiviseksi kokemukseksi omasta opintopolusta. Meillä on paljon valtaa vaikuttaa oppimisympäristön tunnelmaan siinä, miten tiedekunnassa viestimme, miten kohtaamme toisemme, mitä palautetta annamme ja miten rakennamme opinto-ohjelmia ja siltoja niiden välille.

Saimaannorppaentusiastina olen erityisen iloinen uudesta Norppa-työkalusta eli yliopiston kurssipalautejärjestelmästä. Se on upea assistentti oman opetuksen kehittämiseen ja opiskelijoiden kokemusten kuulemiseen – tärkeä osa oppimisympäristöä siis! Mutta systeemi on vasta sitten hyvä, kun se otetaan laajaan käyttöön. Muista siis Norppaa.

Anu-Katriina Pesonen
professori, mielen ja aivojen kokeellinen tutkimus
Sleep & Mind -tutkimusryhmän johtaja
Opetuksesta vastaava varadekaani
Twitter: 
@anu_katriina