Jee, tiedettä!

Kahdentuhannen tutkijan sekä biotekniikan, terveydenhuollon ja järjestöjen edustajien geeniterapiakokous vaikuttui taas tulevaisuuden näkymistä, kun amerikkalainen professori David Liu esitti uusia geenimuokkaukseen liittyviä tutkimustuloksiaan.

Liun laboratoriosta on opittu odottamaan uusia avauksia. Monet osallistujista olivatkin jo lukeneet tämänkertaisesta uutisesta: Nature piti tutkimusta niin poikkeuksellisena, että arvioi sen kiireellisenä ja avasi tutustuttavaksi ennen varsinaista julkaisua.

Liun laboratorion keksintö ”prime editing” on tehokas ja helppo ja kertaluokkaa tarkempi kuin aiemmat DNA-muokkauskeinot. Kun tarkkuus paranee, myös riskit vähenevät, mikä on ensiarvoisen tärkeää erityisesti kliinistä käyttöä ajatellen: hoidon hyöty-haitta-suhdetta arvioitaessa hoito ei koskaan saa olla pahempi kuin hoidettava sairaus.

Prime-muokkauksessa on yhdistetty monta asiaa onnistuneesti. Menetelmä pohjaa bakteerien CRISPR-systeemistä löytyneeseen Cas9-proteiiniin, joka sitoutuu DNA:han juuri siihen kohtaan, johon halutaan. Prime editingissä käytetään kuitenkin kahdella tapaa muokattua Cas9-versiota: proteiini ei leikkaa, vaan ainoastaan avaa DNA:n, ja siihen on liitetty toinen proteiini, käänteiskopioijaentsyymi, joka kääntää RNA-nukleotideja DNA:ksi ja liittää ne avattuun kohtaan.

Muokkauksen suunnittelijalla on näin hyvin vapaat kädet ohjata sekä DNA:n avauskohtaa, että siihen käänteiskopioitavaa uutta tekstiä. DNA:n kaksoiskatkoksen välttäminen vähentää riskejä puutteellisesta tai väärään kohtaan tapahtuvasta muutoksesta, eikä p53-proteiinin aktivaatio pitäisi olla ongelma. Solun ei tarvitse myöskään olla jakautuva, mitä vaaditaan ”perinteisen” CRISPR-korjauksen homologisessa rekombinaatiossa.

Prime-muokkauksella voidaan kirjoittaa uusiksi yhden tai useamman emäksen virheitä, deleetiota, insertioita tai toistojaksomuutoksia, ja tunnetuista tautia aiheuttavista muutoksista 89 % olisi teoriassa korjattavissa. Suuria kromosomimuutoksia sillä ei voi korjata.

Geeniterapiassa on sanonta, jonka mukaan sen keskeiset kolme asiaa ovat kuljetus, kuljetus ja kuljetus, millä tarkoitetaan sitä, että terapian saaminen tehokkaasti (vain) oikeaan soluun on usein ongelmallista. Prime editing on vielä siinä vaiheessa, että emme tiedä kuinka tehokkaasti se toimii kudoksissa. Tarvittavat geenityökalut ovat melko kookkaita ja toiset solut ovat nirsoja vastaanottamaan mitään ylimääräistä. Solulinjoissa osoitetut teho ja tarkkuus varsinkin vaikeissa geeninkorjauksissa ovat kuitenkin sitä luokkaa, että moni laboratorio suunnittelee nyt kokeensa uusiksi.

Vielä eräs hauska yksityiskohta. Prime editing -artikkelin vertaisarvioijat tulivat poikkeuksellisesti julkisiksi, ja eräs heistä kertoi artikkelin luettuaan ajatelleensa: ”Jee! Tiedettä! ”

Dosentti Kirmo Wartiovaara
Helsingin yliopisto

Tutkimuksen tarpeelliset apulaiset

Koira on ihmisen paras ystävä. Kissani tarjoaa parasta lohdutusta mitä voin kuvitella. Eläinystävä tuo merkityksellistä sisältöä elämääni.

Näillä sanoilla ihmiset usein kuvailevat suhdettaan eläimiin, etenkin lemmikkeihin. Tämä heijastaa hyvin sitä, kuinka eläinten asema on muuttunut vanhempiemme ja isovanhempiemme ajoista. Lemmikkien hyvinvoinnista ollaan huolestuneempia kuin konsanaan vieraan mummin tai vaarin elinolosuhteista. Kotieläinten suosion lisäksi ihmisen parhaita ystäviä hyödynnetään moneen, esimerkiksi poliisin, rajavartioston ja sairaanhoidon palveluksessa sekä jokapäiväisenä ruokana tuotantoeläinten muodossa.

Ruokailuun liittyvät valinnat mielletään yksilön etiikkaa heijastaviksi päätöksiksi, jotka paljastavat hänen suhtautumisensa ilmastonmuutokseen. Nämä sisältävät kiihkeitäkin mielipiteitä mm. siitä, kuinka syödä oikein loukkaamatta eläinten oikeuksia tai lisäämättä ympäristönkuormitusta.

Kukaan ei kysyttäessä ilmoittaudu vapaaehtoiseksi lasten syöpä- tai munuaistautien solutason syitä selvittävään tutkimukseen.

Mutta miten suhtautua tutkimuksen hyväksi tehtäviin eläinkokeisiin? Ainakin mielipideosastoilla ja puolituttuja sisältävässä illanviettoporukassa tieto siitä, että biolääketieteellisen tutkimuksen innovaatiot perustuvat edelleen pitkälti koe-eläinten käyttöön aiheuttaa suurta hämmennystä. Silti kukaan ei kysyttäessä ilmoittaudu vapaaehtoiseksi lasten syöpä- tai munuaistautien solutason syitä selvittävään tutkimukseen.

Asenteet koe-eläimillä tehtävää tutkimusta kohtaan kiristyvät yleisen ilmapiirin muutoksen peilautuessa lainsäädäntöön. Vuonna 2010 Euroopan Unionin koe-eläindirektiivi asetti eläinkokeettomuuden lopulliseksi tavoitteekseen. Tämä heijastuu vuonna 2013 Suomessa voimaan tulleessa kansallisessa koe-eläinlainsäädännössä monin tavoin.

Konkreettisimpia uusia kirjauksia EU-direktiiviin olivat ns. 3R (Replace, Reduce, Refine) ja eläimillä tehtävien kokeiden sekä niitä tekevien tutkijoiden entistä tarkempi tilastointi. 3R-periaatteiden mukaisesti jokaisen eläimillä tehtävän kokeen kohdalla tulee miettiä, onko sille jo olemassa tai voisiko sille kehittää vaihtoehtoisen tutkimustavan (Replace), miten kokeessa käytettävien eläinten määrää voidaan vähentää (Reduce) ja miten eläinkokeissa käytettäviä menetelmiä voidaan parantaa niin että eläinten kokema kipu, tuska ja haitta minimoidaan (Refine).

Eläinkokeiden vaihtoehtoisten menetelmien kehitykseen on Suomessakin satsattu perustamalla esimerkiksi Tieteellisiin ja opetustarkoituksiin käytettävien eläinten suojelun (TOKES) neuvottelukunnan alainen 3R-konsortio sekä myöntämällä erityisrahoituksia mm. Tampereen yliopistossa toimivalle FiCAM-keskukselle (Finnish Center for Alternative Methods).

Laboratorioissa tuotettujen organoidien tutkimuksellinen hyöty on rajallinen.

Edistys vaihtoehtoisten menetelmien kehittämiseksi ovat kuitenkin pääosin tullut muualta. Vuosikymmenten pitkäjänteinen panostus perustutkimukseen jyrsijämallien parissa on tuottanut tarvittavan tiedon, jolla elimenkaltaisia munuais-, haima-, suoli-, iho- ja aivo-organoideja osataan tehdä laboratorio-olosuhteissa. Myös syöpätutkimuksessa käytetään enenevässä määrin kasvainperäisiä organoideja.

Vaikka organoideja kyetään nykyään tuottamaan jopa ilman koe-eläinperäistä alkumateriaalia, niiden tutkimuksellinen hyöty on osoittautunut toivottua rajallisemmaksi. Esimerkiksi ihmisen iPS-peräisiä munuaisorganoideja viisi vuotta sitten ensimmäisenä maailmassa tuottanut australialainen Melissa Little otsikoi viimeisimmän katsausartikkelinsa aiheellisesti ”Kidney organoids; accurate models or fortunate accidents” kyseenalaistaen aiempaa omaakin näkemystään organoidien hyödyistä.

Miten lainsäädännön asettama eläinkokeiden vähentäminen on sitten käytännön tasolla onnistunut? Alun reaktio tutkijoiden keskuudessa oli pitkälti se, että jos eläinkokeet lopetetaan Euroopassa, ne siirtyvät maihin missä lainsäädäntö ja etenkin sen valvonta ovat huomattavasti heikompia, ja tämän seurauksena eläinten tilanne huononee entisestään. Suomessa alkuvaiheen haparoinnin jälkeen kansallisen eläinkoelautakunnan (ELLA) työskentely on yhtenäistynyt ja vakavien sairauksien (Parkinsonin tauti, ALS, sydänviat, munuaisten vajaatoiminta) tutkimuksen ymmärretään vaativan eläinmalleja, jotka ilmentävät näiden sairauksien oireita.

Uudet käytänteet ovat johtaneet koe-eläintutkimuksen suurempaan avoimuuteen.

Kipua tai haittaa aiheuttavia eläinkokeita tekeviltä tutkijoilta edellytetään kuitenkin asianmukaista kivun- ja kärsimyksen hoitamista, ja tässä tilanne on parantunut aiempaan nähden erittäin paljon. Uudet käytänteen ovat johtaneet koe-eläintutkimuksen suurempaan avoimuuteen, joka puolestaan lisää eläinten hyvinvointia ja tutkimustulosten parempaa toistettavuutta.

Intia on viimeisimpänä maana liittynyt koko ajan kasvavaan kansainväliseen yhteisöön, jonka lopullisena tavoitteena on eläinkokeiden lopettaminen. Toksikologian eläintestauksia on rajoitettu lähes kaikissa johtavissa tutkimusmaissa, mutta eläinten käyttö perustutkimuksellisten kysymysten parissa on edelleen yleistä. Uuden lainsäädännön myötä nykyään kuitenkin tiedetään paremmin mitä koe-eläimillä tehdään ja kuka minkäkinlaisia kokeita suorittaa. Tämä pätee etenkin Suomessa, ja leviää toivottavasti nopeasti myös niihin maihin, joissa näitä tietoja ei vielä tilastoida.

Lienee selvää, että niin kauan, kun biolääketieteessä pyritään ymmärtämään yksittäisen molekyylin toiminnan sijasta holistisia kokonaisuuksia, koe-eläimet ovat parhaita malleja. Vähintäänkin siihen saakka, kunnes lainsäädäntö muuttuu ihmiskokeiden osalta ja niihin alkaa ilmoittautua joukoittain vapaaehtoisia.

Satu Kuure
Tutkimusryhmän johtaja, dosentti, Helsingin yliopisto

Ps. Lisää ajankohtaista tietoa ja keskustelua tarjolla marraskuun 11. päivä Biomedicumissa CoMO educational days – Reproducibility and reliability of animal experiments -seminaarissa (DPBM-154). Tarkka ohjelma ja rekisteröityminen löytyvät täältä

Olemmeko tahdottomia aivojemme orjia?

Benjamin Libet teki lähes 40 vuotta sitten kuuluisan kokeen, jossa hän osoitti, että aivojen EEG:stä mitattava valmiuspotentiaali edeltää ihmisen tietoista päätöstä liikkua (Libet, 1999). Koehenkilöille oli annettu tehtäväksi liikuttaa sormeaan haluamallaan hetkellä, ja samalla katsoa kellosta, milloin he ensimmäisen kerran kokivat aikomuksen liikuttaa sormeaan. Liikkeen valmisteluun yhteydessä oleva valmiuspotentiaali oli kuitenkin havaittavissa jo lähes sekunnin puolikkaan verran tuota subjektiivista kokemusta aikaisemmin.

Tulos on ollut monella tavalla kiistanalainen, mutta suhteellisen yleinen tulkinta tuloksesta on ollut, että tiedostamattomat neuraaliset prosessit tekevät päätökset, joista tulemme tietoisiksi vasta jälkikäteen. Ajattelullamme ei siis pitäisi – tämän näkökulman mukaan – olla mitään syy-seuraussuhdetta käyttäytymiseemme. Näkemystä kutsutaan epifenomenalismiksi, eikä se ole ideana ollenkaan uusi. Jo 1800-luvulla Thomas Huxley oli sitä mieltä, että tietoisuudella ei ole kausaalista merkitystä ihmisen toiminnassa.

Kansantajuinen tiedejournalismi mielellään tarttuu teemaan ja käsittelee sitä tietoisen mielen ja tiedostamattomien aivoprosessien vastakkainasettelun kautta. Asetelma on herkullinen intuition vastaisuutensa vuoksi: koemmehan olevamme vastuussa käyttäytymisestämme. Tällaisessa vastakkainasettelussa kuitenkin lipsutaan mielenfilosofisesti hämärille vesille: vastakkainasettelu tietoisen mielen – eli subjektiivinen kokevan minän – ja aivojen välillä muistuttaa kartesiolaisen dualismin tapaa nähdä mielen ja aivojen yhteys.

Kartesiolaisella dualismilla viitataan käsitykseen, jonka mukaan sielu – tai nykykielellä mieli tai tietoisuus – on ruumiista ja ylipäänsä fysikaalisesta todellisuudesta irrallinen ilmiö. Epifenomenalismin taustalla oli alun perin juuri ajatus siitä, ettei sielullisten ilmiöiden ole mahdollista vaikuttaa fysikaaliseen todellisuuteen, jossa pätevät deterministiset fysiikan lait.

Ajattelu ei suoraan ohjaa käytöstämme – välissä on monta kerrosta.

Epifenomenalistinen tulkinta Libetin kokeista tuntuu oikealta, kun asiaa lähestytään arkipsykologian näkökulmasta. Kun asiaa tarkastellaan laajemmin ajattelun, tietoisuuden ja käyttäytymisen tutkimuksen näkökulmista, kausaalisuhteet näiden välillä ovat osoittautuneet monimutkaisiksi (aiheesta esim. Baumeister, Masicampo, & Vohs, 2011). Yksinkertaistettuna  kysymys on siitä, ettei ajattelumme suoraan ohjaa käytöstämme, vaan välillä on useita välittäviä kerroksia.

Teemaa havainnollistaa hyvin se, kuinka vaikeaa on päästä eroon esimerkiksi huonoista elämäntavoista: jos ihminen voisi pelkällä tietoisella, rationaalisella päätöksellä lopettaa epäterveellisen ruoan syömisen, liikkumattomuuden, tupakoinnin tai liian alkoholin käytön, ne tuskin olisivat yhteiskunnalle samanlainen ongelma kuin mitä ne ovat. Olemme käyttäytymisessä monesti tiedostamattomien mekanismien, kuten ehdollistumisten ja tapojen orjia.

Libetin tulosten jälkeen on opittu ymmärtämään tietoisuuden aivomekanismeja huomattavasti paremmin. Tietoisuus esimerkiksi näyttäisi olevan yhteydessä tiettyihin aivojen toiminnallisiin piirteisiin, kuten eri aivoalueiden välisen aktivaation keskinäiseen vahvistamiseen (Crick & Koch, 2003) ja tietoisten mielensisältöjen laajaan jakeluun aivoissa (Dehaene ym., 2006). Ei-tietoinen informaatio vaikuttaa aivoissa lähinnä paikallisesti. Monenlainen inhimillinen toiminta vaatii tiedon laaja-alaista välittämistä aivoissa, joten tietoisuudella näyttäisi olevan tehtävä strategisessa, monivaiheisessa tiedonkäsittelyssä.

Tietoisen mielen ja aivojen toiminnan välillä ei näyttäisi olevan mitään ylittämätöntä ristiriitaa; lähinnä kyse on toisiaan täydentävistä tavoista lähestyä samaa ilmiötä. Tietoisuuden neuraalisen perustan ymmärtäminen olisi täysin mahdotonta ilman koehenkilöiden subjektiivisia kuvauksia tietoisuutensa sisällöstä.

Aivojen tarkoitus on pyrkiä toimimaan osana ihmisruumista jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Aivojen ja ihmismielen orientaatio on tulevaisuudessa.

Toisin kuin arkipsykologia ehkä helposti antaa ymmärtää, aivot eivät ole myöskään luonteeltaan vastaanotin, joka passiivisesti rakentaa mielensisäisen mallin todellisuudesta aistinelinten tuoman tiedon pohjalta, ja sen jälkeen rationaalisesti päättää mitä tehdään. Aivojen tarkoitus on sen sijaan pyrkiä toimimaan osana ihmisruumista jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Tämä vaatii ennakointia, ja viime vuosina esimerkiksi subjektiivinen, koettu havaintokemuksemme on kuvattu eräänlaisena bayesiläisenä ennusteena todellisuudesta (Clark, 2013).

Aivojen kannalta olennaista on siis pyrkiä jatkuvasti valmistautumaan todennäköisiin havaintoihin ja liikkeisiin, aiemmin opitun perusteella. Omalla toiminnallaan aivot testaavat ennusteidensa paikkansa pitävyyttä ja näitä korjataan jatkuvasti aistitiedon perusteella. Tämä valmistautuminen on tiedostamatonta, mutta se on kokeellisesti havainnoitavissa esimerkiksi nopeampina reaktioaikoina. Päätöksemmekin ovat mitä todennäköisimmin myös ennusteita siitä, minkälainen valinta on kannaltamme paras. Aivojen (ja ihmismielen) orientaatio on tulevaisuudessa.

Taikatemput ja niihin liittyvä psykologinen manipulointi liittyy usein tällaisten ennusteiden hyväksikäyttöön. Koska ihmiset toimivat pitkälti automatisoidusti, taikuri voi käyttää tietoisuutemme rajoituksia hyväkseen esimerkiksi ohjaamalla meidät tekemään haluamiaan asioita – kuten valitsemaan tietyn kortin korttipakasta – tietämättämme (Shalom ym., 2013).

Taustalla tämän kaltaisessa manipuloinnissa on se, että toimintamme pohjana ovat harvemmin tietoiset ajatukset. Sen sijaan reflektoimattomat, ohikiitävät ja jatkuvasti muuttuvat subjektiiviset kokemukset ohjaavat jatkuvasti tekemisiämme. Annamme kokemuksiemme lipua ohi ilman sen kummempaa pohdiskelua. Ajamme esimerkiksi autoa sen kummemmin ajattelematta, kuinka sen teemme. Emme aja autoa kuitenkaan ei-tietoisena, vaan automaattisesti, mutta kuitenkin ei-reflektoivan, subjektiivisen kokemuksen perusteella.

Toimintamme pohjana ovat harvemmin tietoiset ajatukset. Reflektoimattomat, ohikiitävät ja jatkuvasti muuttuvat subjektiiviset kokemukset ohjaavat jatkuvasti tekemisiämme.

Taikatemput perustuvat nimenomaisesti kyvyttömyyteemme reflektoida kokemuksiamme ollessamme temppujen kohteena. Valeuutisten kaltainen mielipiteiden manipulointi myös näyttäisi perustuvat reflektion puutteeseen (Pennycook & Rand, 2019).

Elämäntapaongelmat liittyvät samanlaiseen käyttäytymiseen: jokin ohikiitävä reflektoimaton subjektiivinen kokemus laukaisee käyttäytymisen, joka on pitkällä tähtäimellä haitallinen. Tämä ketju kokemusten ja käyttäytymisen välillä ei kuitenkaan ole täysin deterministinen. Libetkin oli sitä mieltä, että ihmisellä on ”veto-oikeus” käyttäytymiseensä: vaikka valmistautuminen liikkeeseen tapahtuu ennen kuin yksilö tulee siitä tietoiseksi, tämä kuitenkin pysyy tietoiseksi tultuaan olemaan toimimatta.

Tässä Libet tulkintani mukaan sivuaa metakognition ideaa. Monet tutkijat katsovat, että tietoisuus on pohjimmiltaan metakognitiivinen ilmiö, jossa aivot oppivat ymmärtämään omaa toimintaansa ja kontrolloimaan kyseisiä prosesseja epäsuorasti (Cleeremans, 2011). Tällöin myös tietoinen ajattelu tulee mukaan.

Isojen elämäntapamuutosten onnistuminen nähdäkseni liittyy tällaisen metakognition kehittymiseen. On opittava reflektoimaan kokemuksia, jotka laukaisevat jonkin ei-toivotun käytöksen ja pystyttävä rakentamaan uusi tapa reagoida kokemukseen. Usein ihmiset tulevat tietoisiksi vasta kokemuksista, jotka vaativat tietoista toimintaa. Jos ihmisellä on taipumus reagoida mielialan laskuun esimerkiksi syömällä suklaata, mielihalu suklaata kohtaan on helposti ensimmäinen kokemus, johon kiinnitetään huomio. Tätä on kuitenkin edeltänyt reflektoimatta jäänyt mielialan lasku. Tulemalla tietoiseksi mielialan laskusta, yksilö voi valita jonkin muun reagointitavan kuin suklaan syömisen ja opetella uusia tapoja, jolloin reflektion tarve vähitellen häviää.

Reflektiivinen ajattelu on kuluttavaa, joten päämäärän pitäisi olla uusien tapojen opettelussa, ei väärien mielihalujen torjumisessa. Tietoisen, reflektoivan mielen tarkoitus ei ole ohjata jatkuvasti toimintaa, vaan ensisijaisesti tarkkailla, että tekemisemme palvelevat pitkän aikavälin päämääriämme. Se, että asiat luistavat, on merkki siitä, että tietoinen mielemme voi antaa asioiden edetä omalla painollaan ja keskittyä johonkin resursseja vaativaan toimintaan (Botvinick, 2007).

Iso osa ajattelusta ei suoraan edes palvele suoraan mitään kyseiseen hetkeen liittyvää tarkoitusta; ison osan ajasta ajatukset harhailevat esimerkiksi haaveissa tai peloissa. Tällaisenkin aivotoiminnan tarkoitus on pohjimmiltaan valmistautua tulevaisuuteen.

Palataan lopuksi vielä Libetin maineikkaaseen kokeeseen: Schurger, Sitt ja Dehaene (2012) ja useat muut ovat esittäneet, että Libetin koetulos on todellisuudessa artefakta, joka liittyy spontaanin, aaltoilevan hermosoluaktivaation ja spontaanin liikkeen vaihelukittumiseen Libetin asetelmassa. Aktivaation noustessa ihminen havahtuu ensin tarpeeseen liikkua ja myöhemmin tämä johtaa liikkeeseen. Liikkeen ja edeltävän aktivaation välillä on kuitenkin vain korrelaatio, ei syy-seuraus-yhteyttä. Molempien taustalla on spontaanin hermosoluaktiviteetin aaltoilu.

Tuomas Leisti
Tohtorikoulutettava, Psykologian ja logopedian osasto

Baumeister, R. F., Masicampo, E. J., & Vohs, K. D. (2011). Do conscious thought cause behavior? Annual Review of Psychology, 62, 331–361.

Botvinick, M. M. (2007). Conflict monitoring and decision making: Reconciling two perspectives on anterior cingulate function. Cognitive, Affective & Behavioral Neuroscience, 7(4), 356–366.

Clark, A. (2013). Whatever next? Predictive brains, situated agents, and the future of cognitive science. Behavioral and Brain Sciences, 36, 181–253. https://doi.org/10.1017/S0140525X12000477

Cleeremans, A. (2011). The radical plasticity thesis: How the brain learns to be conscious. Frontiers in Psychology, 2, 1–12. https://doi.org/10.3389/fpsyg.2011.00086

Crick, F., & Koch, C. (2003). A framework for consciousness. Nature Neuroscience, 6, 119–126. https://doi.org/10.1038/nn0203-119

Dehaene, S., Changeux, J.-P., Naccache, L., Sackur, J., Sergent, C., & Dahaene, S. (2006). Conscious, preconscious, and subliminal processing: a testable taxonomy. Trends in Cognitive Sciences, 10, 204–211. https://doi.org/10.1016/j.tics.2006.03.007

Libet, B. (1999). Do we have free will?. Journal of consciousness studies, 6, 47-57.

Pennycook, G., & Rand, D. G. (1029). Lazy, not biased: Susceptibility to partisan fake news is better explained by lack of reasoning than by motivated reasoning. Cognition, (September 2017). https://doi.org/10.1016/j.cognition.2018.06.011

Schurger, A., Sitt, J. D., & Dehaene, S. (2012). An accumulator model for spontaneous neural activity prior to self-initiated movement. Proceedings of the National Academy of Sciences, 109(42), E2904-E2913.

Shalom, D. E., de Sousa Serro, M. G., Giaconia, M., Martinez, L. M., Rieznik, A., & Sigman, M. (2013). Choosing in freedom or forced to choose? Introspective blindness to psychological forcing in stage-magic. PloS one, 8(3), e58254.

Yhden aikakauden loppu – ajatuksia post doc -ajasta

Seison Islannissa Euroopan mannerlaatalla. Edessäni on rotko, jonka toiselle puolelle jää seuraava mannerlaatta, Amerikka. Paikka symboloi elämässäni tapahtuvaa siirtymää – yksi ajanjakso on tullut päätökseen ja edessäni on muutto mantereelta toiselle, kahden vuoden intensiivisen tutkimusjakson loppu.

Alun perin lähdimme 1-2 vuodeksi post dociksi ja mieheni anestesia-fellowksi Ottawan sairaalaan, Kanadaan. Mielessämme oli selkeä tavoite palata myöhemmin Suomeen jatkamaan entisiä töitä uudella tutkimuksella höystettynä, muuttaa takaisin itse rakennettuun taloon, jatkaa vanhassa koulussa tuttujen ystävien parissa. Muutossa moni asia kuitenkin yllätti. Elämän rakentaminen tuntemattomassa ympäristössä teki meistä eteenpäinkatsovampia, rohkeampia ja ennakkoluulottomampia kuin aikaisemmin. Neljä lastamme juurtuivat kahdessa vuodessa asuinalueeseemme, kouluihin, harrastuksiin ja ystäväporukoihin niin, että moni kyynel ehti vierähtää muuttoa edeltävästi. Matkan varrella meille perheen molemmille aikuisille avautui jatkotyötarjouksia ja erityisesti itselleni tarjoutunut akateemisen kliinikon työpolku oli houkutteleva.

Ennen Suomeen paluuta kesäisissä läksiäisjuhlissamme tarkkailin ympärillemme syntynyttä monipuolista ihmisten ryhmää, johon kuului ystäviä töistä, naapurustosta, lasten harrastuksista ja Ottawan Suomi-porukasta. Katselin viihtyisää ja tutuksi tullutta kotikujan naapurustoa ja tunsin syvää haikeutta lähtemisestä. Samalla tunsin myös kiitollisuutta kaikkia minua lähtemään rohkaisseita ihmisiä ja post doc jakson rahoittaneita suomalaisia säätiöitä kohtaan.

Post doc aikaa voi kuvata innostuksen, yrittämisen ja kokeilemisen jaksoksi. Muutos ja uusi ympäristö antoivat tilaa luovuudelle, hiljensivät arjen ja tämä hiljaisuus antoi mahdollisuuden kuunnella omia ajatuksia.

Prof. Thébaudin ryhmän tavoitteena oli tutkia uusia kantasolu- ja geeniterapiahoitoja vastasyntyneiden keuhkosairauksiin ja keuhkoverenpaineeseen. Oma ryhmänvalintani onnistui mielestäni hyvin. Post doc vuosieni aikana ryhmä kasvoi usealla osaavalla tutkijalla ja pystyimme viemään tutkimusta eteenpäin yhteistyöllä, innostuksella ja monipuolisella osaamisella. Prof. Thébaud osoittautui visionääriksi, joka halusi tukea alaisiaan kehittymään rohkeasti. Kaksi vuotta tutkimusmaailmassa on toki lyhyt aika ja rajoitti tutkimusprojektieni laajuutta. Omana pääprojektinani pystytin labraan uuden yksisolusekvensointimenetelmän, jonka avulla pystyimme lähestymään eläinmalleissa vastasyntyneen keuhkoissa tapahtuvia tautimuutoksia ja lääkityksen vaikutusmekanismeja aivan uudella tavalla.

Olimme turkulaisen neonatologi Vilhelmiina Parikan kanssa post docina ajanjakson 2017-2019 (Bostonin lastensairaala) tekemässä samantyyppistä tutkimusta ja kysyin myös hänen ajatuksiaan. ”Ihan ensin pitää sanoa, että vaikka tehdystä tutkimuksesta ei seuraisi yhtään mitään ja kaikki tutkimuksen teko loppuisi Suomeen tullessa, silti olisi kannattanut lähteä. Se on ensimmäinen ja spontaani ajatus, ja sen tietää heti. Järjellä pitää sitten miettiä ja perustella miksi kannatti. Eli miksi? Maailma muuttui hyvällä tavalla pienemmäksi ja tutummaksi. Sekä tutkimus- että arkiympäristössä oli ihmisiä kaikkialta maailmasta. Opittiin ja koettiin huikean hienoja asioita, saatiin ystäviä. Tutkimuksen tekeminen huippuyliopistossa oli valtavan innostavaa, ja jätti pysyvän jäljen. Paikalliseen sairaalamaailmaan tutustuminen muutti myös suhtautumisen kliiniseen työhön ja toi siihen uusia unelmia. ”

Paluu kotimaahan on tuntunut yllättävän haikealta ja vaikealta. Itseni on yllättänyt, miten paluuta on varjostanut iso ikävä taakse jääneeseen – post docin aikana syntyi hienoja ystävyyksiä, muistoja, elettyä arkea uudessa kaupungissa – ja siitä on vaikea päästää irti. Ottawan vuodet ovat piirtyneet minuun pysyvästi, jääneet osaksi sielunmaisemaani, ne ovat muuttaneet ja kasvattaneet minua. Vilhelmiinan sanoin ”kun itse on oppinut ja kokenut paljon uutta, ja palaa takaisin ympäristöön, joka onkin ihan ennallaan, ehkä vielä hiukan omissa silmissä kutistunutkin, palaaminen tuntuu ankealta. Käänteinen kulttuurishokki on ihan totta, mutta tuskin siihen kannata liikaa jäädä rypemään.”

Ottawan aika käänsi katseeni uuteen asentoon. Täydellinen muutos, sen tuoma sopeutuminen uuteen ympäristöön ja uusien ihmisten seuraan sekä työpaikan mentorin kanssa käydyt keskustelut laittoivat pohtimaan pysyvää muutosta. Palaaminen onkin ollut kaikkea muuta kuin vanhoihin saappaisiin astumista. Meidän perheelle se on tarkoittanut käytännössä sitä, että muutimme heti Suomeen palattuamme ja lapset aloittivat uusissa kouluissa ja harrastuksissa. Itse tartuin rohkeasti tarjoutuneeseen mahdollisuuteen ja aloitin pitkään unelmana olleen uuden suppean erikoisalan koulutuksen (lastenkardiologia).

Post doc -jakson ansiosta osaamiseni tutkimuspuolella on päivittynyt viimeisimpien ”state-of-the-art” menetelmien tasolle. Sain juuri apurahan tulevaisuuden tutkimukselleni, jonka tavoitteena on selvittää uudella systeemibiologisella lähestymisellä sydämen tautimekanismeja ja löytää uusia biomarkkereita ja lääkevaikutuskohteita. Nykyisessä työporukassani on useita tutkimukseen suuntautuneita ja menestyneitä kollegoita, jotka tukevat tutkimustyötä. Tuki on tärkeää, koska kliinisen työn ja tutkimuksen ammattimaiseen yhdistämiseen ei ole Suomessa tarjolla riittäviä verkostoja tai virkoja. Toisin kuin Ottawan lastensairaalassa (CHEO), jossa esim. kaikki neonatologin virat olivat akateemisia ja 25-75 % jokaisen virkalääkärin työajasta oli osoitettu joko tutkimukselle, hallinnolle tai opetukselle, Helsingin yliopistollinen sairaala ei käytännössä tarjoa akateemisia kliinisen tutkijan virkoja. Sen sijaan rahoitus tutkimukseen haetaan sairaalan ulkopuolelta ja tutkimukseen varattu aika sovitaan erikseen kliinisen työnantajan kanssa.

Myös Vilhelmiina pohtii tulevaisuuttaan tutkijana. ”Vaikeinta tässä palapelissä on löytää, miten tutkimusta voi jatkaa mielekkäästi Suomessa. Toisaalta, kun on kaikista maailman aiheista itse päässyt valitsemaan uuden omaan erikoisalaan liittyvän tutkimusaiheen, tutkimuksen tekemisen mielekkyys on ainakin omalla kohdalla noussut ihan uudelle tasolle. Se että vierailee pari vuotta tutkijana huippuyliopistossa, ei tee kenestäkään huippututkijaa. Nippu apuraha-anomuksia on nyt kirjoitettu, ja parhaillaan etsin yhteistyökumppaneita. Vaikka päävastuu tutkimuksesta olisi jatkossa itsellä, ihan yksin ei voi jäädä. Tavoitteena on löytää ainakin yksi tutkija, jolla on riittävän samanlaiset intressit ja ehkä sama intohimo uuden hoidon kehittämiseen. Se on yksi asia, jonka olen oppinut ulkomailla, että paljon itseäni viisaammatkaan tutkijat eivät tee työtä yksin. Dialogi vie tutkimusta eteenpäin.”

Varsinaisen loppuyhteenvedon post docin merkityksestä voin tehdä vasta vuosien päästä. Parhaimmassa tulevaisuuden näkymässä ulkomaanjakso näkyy elämässäni monella tasolla – lapseni ovat kasvaneet suvaitsevaisiksi kansainvälisiksi aikuisiksi ja mieheni on pystynyt tuomaan oman työyhteisönsä toimintaan uusia näkökulmia. Tässä näkymässä työskentelen itse sekä klinikassa että tutkimuksessa hyvin toimivissa tiimeissä ja tutkimukseni tuo klinikkaan erityisosaamista, kansainvälisiä yhteistyökumppaneita sekä uusia mahdollisuuksia pienten sydänpotilaiden tutkimukseen ja hoitoon.

Maria Hurskainen
Lastentautien erikoislääkäri