Kuinka arvioida ihmisen rationaalisuutta?

Onko ihminen rationaalinen olento? Kysymys on jo useamman vuosikymmenen vanha kiistakapula klassisen taloustieteen ja psykologisesti orientoituneen käyttäytymistaloustieteen välillä.  Ajatus ihmisen irrationaalisuudesta ei sinänsä ole uusi, mutta viimeisten vuosikymmenten kuluessa aiheesta on myös saatu paljon kokeellista todistusaineistoa. Päätöksenteon ja päättelyn tutkimuksessa erilaiset rationaalisuuden kyseenalaistat koeasetelmat ja –tulokset ovat saaneet paljon huomiota ja siteerauksia 80-luvulta lähtien. Viimeistään Daniel Kahnemanin vuonna 2002 saama Nobelin palkinto ja myöhemmin, v. 2011 ilmestynyt kirja, ”Thinking, fast and slow”, ovat tehneet nämä ajattelun vinoumat tutuiksi myös suurelle yleisölle.

Kahnemanin saadessa palkintonsa oli jo käynnissä jonkinlainen jälkikognitiivinen vallankumous: Siinä missä kognitiivinen vallankumous korosti tietoista ajattelua, ja tutki erilaisia kognitiivisia prosesseja esimerkiksi ääneen ajattelun avulla, uudet tutkimustulokset näyttävät entisestään korostavan tiedostamattomien aivotoimintojen merkitystä ihmisen toiminnassa. Kahnemanin (2003) edustamassa kaksoisprosessimallissa tietoisen ajattelun tehtävä on valvoa toiminnan (kuten päätösten) ohjaukseen käytettävien intuitiivisesten vaikutelmien laatua ja tarvittaessa korjata niitä rationaalisemmiksi. Monet nimittävätkin tietoisen ajattelun leimaamaa prosessia rationaaliseksi vastakohtana intuitiiviselle prosessille, jonka vastuulle on annettu kaksoisprosessimalleissa perinteisesti irrationaalinen ajattelu.  Shane Frederick  (2005) muiden muassa on kuitenkin osoittanut, etteivät huippuyliopistojen oppilaatkaan aina pysty suoriutumaan edes yksinkertaisista laskutehtävistä reflektion puutteen vuoksi: koehenkilöt kun eivät viitsi tarkistaa, onko ensimmäisenä mieleen tullut vastaus oikea. Vaikuttaisi siis siltä että tietoinen ajattelu näyttää hoitavan Kahnemanin sille antaman tehtävän huomattavan laiskasti.

Jälkikognitivistisessa viitekehyksessä, jota useat kokeellisen sosiaalipsykologian tutkijat edustavat, tietoinen ajattelu näyttäisikin olevan pelkkä jälki-ilmiö, jonka tehtävä on rationalisoida käyttäytyminen ja ratkaisut muille ihmisille. Tähän näkemykseen on vaikuttanut huomattavasti Nisbettin ja Wilsonin (1977) vaikutusvaltainen katsausartikkeli. Mieltymykset, asenteet, päätökset ja päätelmät syntyvät tällöin intuitiivisesti: sattumanvaraisen kokemuksen kautta, muilta omaksumalla tai jonkin evoluution aiheuttaman sopeutuman kautta, eivät rationaalisen ajattelun tuloksena. Ajattelun ja käyttäytymisen välinen, subjektiivisesti koettu yhteys näyttäisi usein johtuvan korrelaatiosta, ei kausaatiosta (Wegner, 2004).

Psykologit ovatkin keksineet näppäriä koeasetelmia, joissa koehenkilöiden selitykset omille valinnoilleen voidaan osoittaa satuiluksi. Ruotsalainen tutkijaryhmä (Johansson et al., 2005) esimerkiksi esitti koehenkilöryhmälle kasvoja pareittain ja pyysi koehenkilöitä valitsemaan pareista mieleisen. Joidenkin parien kohdalla kokeentekijä teki korttitempun ja vaihtoi valitun kuvan toiseksi. Kun koehenkilöitä pyydettiin perustelemaan valintansa, nämä perustelivat myös tekemättömät valintansa  huomaamatta manipulaatiota.

Voidaanko edellisten tutkimustulosten pohjalta väittää, että ajatukset eivät yksinkertaisesti ole mielenkiintoisia, koska ne eivät näytä kausaalisesti selittävän ihmisen toimintaa?  Mercier ja Sperber (2011) esittävät, ettei ajattelun tehtävä olekaan ensisijaisti suoraan ohjata valintoja, mielipiteitä, mieltymyksiä tai asenteita. Ajattelun tarkoitus on sen sijaan tuottaa argumentteja yksilön näkemyksen tueksi yhteisön päätöksentekoon. Yksilöiden näkemykset ja näiden tueksi esitetyt argumentit antavat vasta lähtökohdat rationaaliselle toiminnalle, joka syntyy kun yhteisö ottaa argumentit käsittelyyn ja esittää vasta-argumentteja ja vasta-argumenttien vasta-argumentteja. Ajatus ei sinänsä ole uusi: Esimerkiksi filosofiassa tämä ajatus tulee jo Sokrateelta ja huipentuu Hegelin kohdalla; käytännössä tätä toteutetaan esimerkiksi oikeudenkäynneissä, joissa tuomarin lisäksi on syyttäjä ja puolustusasianajaja, tieteessä, jossa tutkimukset vertaisarvioidaan, tai psykoterapiassa, jossa terapeutti pyrkii esittämään vasta-argumentteja asiakkaan näkemyksiin, joiden vääristyneisyyden nähdään usein myötävaikuttavan tämän ongelmiin.  Teoriansa tueksi Mercier kollegoineen (Trouche et al. 2016) on osoittanut, että ihmiset ovat parempia arvioimaan muiden argumentteja kuin omiaan. On nimittäin todennäköisempää joutua huijatuksi muiden ihmisten kuin itsensä toimesta.

Kun asiat ovat monimutkaisia, ihmiset ovat taipuvaisia korostamaan omia mielipiteitä tukevia argumentteja ja sivuuttamaan vasta-argumentit. Asiaa on tutkittu esimerkiksi oikeuspöytäkirjojen avulla (Simon et al., 2004): Mitä enemmän koehenkilöt perehtyvät tapauksiin, sitä pienemmän painoarvon nämä antavat mielipiteensä vastaisille argumenteille .  Yksilön pähkäillessä mielipidettään johonkin asiaan näkemyksillä on siis taipumus kärjistyä, koska ihminen pyrkii synnyttämään mahdollisimman ristiriidattoman käsityksen asioista kohdistamalla tarkkaavaisuuden omaa näkemystä tukeviin argumentteihin. Samaan aikaan metakognitiivinen varmuuden tunne oman näkemyksen oikeutuksesta kasvaa, koska varmuutta arvioidaan mielikuvien ristiriidattomuuden perusteella.  Yksi keskeinen irrationaalisuuden lähde on ihmisen taipumus kerätä omaa näkemystä tukevaa todistusaineistoa sen sijaan, että pyrkisi kumoamaan vasta-argumentteja.

Asioiden märehtimisen on osoitettu  vaikuttavan negatiivisesti ihmisen hyvinvointiin.  Vakaviin mielenterveysongelmiin liittyy usein sosiaalinen eristäytyminen, jolloin omien ajatusten terve reflektointi muuttuu vaikeammaksi.  Valitettavasti ihmisillä on taipumus hakeutua kaltaisiensa seuraan, jolloin ajattelu ryhmässäkin muuttuu helposti märehtimiseksi, hedelmällisen keskustelun sijaan. Tällaisista sosiaalisista kuplista käsin on hyvin vaikea ymmärtää  muiden kuplien sosiaalista todellisuutta. Jonathan Haidt (2001) onkin kuvannut moraalisia väittelyitä varjonyrkkeilyksi: Osapuolet käyvät niiden argumenttien kimppuun, jotka vastapuolelle ovat yleensä merkityksettömiä. Murskattuaan argumentit molemmat osapuolet lähtevät nyrkkeilykehästä omasta mielestään voittajina.

Mielipidevaikuttamisessa vastapuolen vakuuttaminen vaatisi retorisen nyrkkeilyn sijaan empaattista samaistumista, senkin uhalla että varmuus omasta näkemyksestään heikkenisi. Tämä on usein emotionaalisesti vaikeaa. Politiikan kohdalla toki usein herää kysymys onko argumentointi suunnattu enemminkin omalle kannattajakunnalle, jolloin poliitikon päämääränä ei ole mielipidevaikuttaminen vaan lähinnä äänien keräily.

Mitä voisimme oppia edellisistä huomioista? Isossa mittakaavassa ainakin sen, että rationaalisuus vaatii avointa keskustelukulttuuria.  Organisaatioiden epäonnistumisen taustalla on usein löydetty mielipiteiden esittämisen pelkoa niin Neuvostoliiton kaatumisen kuin Nokian matkapuhelinyksikön ongelmien yhteydessä. Rationaalisuudeltaan kyseenalaiset näkemykset, mielipiteet, päätökset ja ratkaisut tulevat testatuksi avoimessa keskustelussa. Keskustelevassa kulttuurissa argumentointia voi myös oppia: Vaikka monet tutkimustulokset korostavat rationaalisuuden puutetta, ihmisillä on myös taipumus omaksua ajatteluunsa argumentoinnin ja päättelysääntöjen normeja ympäröivästä kulttuurista (Baumeister et al. 2010). Reflektoimalla omaa ajatteluaan voi vertailla argumentointiaan näihin normeihin ja päätyä toiseen johtopäätökseen. Omien kokemusten reflektoinnin onkin osoitettu muuttavan mieltymyksiä väliaikaisesti helpommin muille perusteltavaan suuntaan. Parantaako reflektointi sitten aina päätöksiä? Ei aina, jos yksilöltä puuttuu ymmärrys relevanteista perusteluista kyseisessä tilanteessa (Wilson & Schooler, 1991). Tarvittavat perustelut opitaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muiden kanssa.

Päätökset tehdään useimmiten jossain sosiaalisessa kontekstissa. Koska viimeksi olet tehnyt jonkin harkintaa vaativan päätöksen ilman että olet etsinyt asiasta muiden ihmisten mielipiteitä ja näkemyksiä? Kuitenkin iso osa päätöksenteko-, päättely- ja ongelmanratkaisututkimusta on tehty yksilöillä. Taustalla lienee länsimainen, yksilöä ja tämän kokemuksia korostava vääristymä. Rationaalisuus  näyttäisi syntyvän ryhmissä; ihminenhän on laumaeläin. Baumeister ja Masicampo (2010) ovatkin esittäneet, että tietoinen ajattelu on tarkoitettu nimenomaan rajapinnaksi yksilön ja yhteisön välillä ja tekemään mahdolliseksi tietojen siirto ja yhteistoiminta puheen avulla. Ryhmätyön on todettu parantavan suoriutumista jopa havaintopsykologisissa kynnysarvomittauksissa.

Ajattelun tutkimuksen yksi tavoite on saada tietoa siitä miten suoriutua paremmin päättelyä, päätöksentekoa tai ongelmanratkaisua vaativista tehtävistä. Varhaisten tutkimustulosten perusteella vaikuttaisi siltä että ihmisten kouluttaminen ajattelun vääristymistä olisi väylä tähän tavoitteeseen. Se ei kuitenkaan riitä: Älykäs, rationaalinen toiminta näyttäisi tapahtuvan oikeanlaisissa ryhmissä, jonka jäsenet pystyvät katsomaan ilmiöitä eri näkökulmista ja joissa on erilaisia mielipiteitä ja mielipiteiden vaihto on vapaata. Rationaalisuus ja siitä syntyvä älykäs toiminta eivät ole yksilön toimintaan liittyvä ominaisuus, vaan ilmiö yksilön ja ryhmän vuorovaikutuksessa.

Tuomas Leisti

Psykologi (PsM), tohtorikoulutettava

Psykologian ja logopedian osasto, Lääketieteellinen tiedekunta

 

Kirjallisuus

Baumeister, R. F., & Masicampo, E. J. (2010). Conscious thought is for facilitating social and cultural interactions: How mental simulations serve the animal–culture interface. Psychological review117, 945.

Haidt, J. (2001). The emotional dog and its rational tail: a social intuitionist approach to moral judgment. Psychological review108, 814.

Kahneman, D. (2003). A perspective on judgment and choice: mapping bounded rationality. American psychologist58, 697.

Mercier, H., & Sperber, D. (2011). Why do humans reason? Arguments for an argumentative theory. Behavioral and brain sciences34, 57-74.

Nisbett, R. E., & Wilson, T. D. (1977). Telling more than we can know: Verbal reports on mental processes. Psychological review84, 231

Simon, D., Snow, C. J., & Read, S. J. (2004). The redux of cognitive consistency theories: evidence judgments by constraint satisfaction. Journal of personality and social psychology86, 814.

Trouche, E., Johansson, P., Hall, L., & Mercier, H. (2016). The selective laziness of reasoning. Cognitive Science40, 2122-2136.

Wilson, T. D., & Schooler, J. W. (1991). Thinking too much: introspection can reduce the quality of preferences and decisions. Journal of personality and social psychology60, 181.

Tutkijalääkärit – kokemuksia Kanadasta

Kantasolututkimuksen ”isät” James Till ja Ernest McCulloch olivat Ontariosta, Kanadasta. He osoittivat sädetetyillä hiirillä monikykyisten kantasolujen olemassaolon. Kantasolututkimus on Kanadassa edelleen arvostettua. Vuosina 2016-2017 pelkästään Ontario Institute for Regenerative Medicine (OIRM) rahoitti 42.7 miljoonalla dollarilla kantasolututkimusta, jolla pyritään sekä akateemisten että  ei-akateemisten ryhmien avulla edistämään kantasolujen kliinistä translaatiota.

Itse tulin post-dociksi Ottawaan saamaan kokemusta juuri uusien soluhoitojen soveltavasta tutkimuksesta. Ryhmämme tutkii vastasyntyneiden keuhkosairauksia ja niiden tulevaisuuden hoitomuotoja. Projekteista pisimmällä on mesenkymaalisten kantasolujen käyttö keskosten kroonisen keuhkosairauden ehkäisyssä ja hoidossa. Olemme aloittamassa 10 vuoden prekliinisen tutkimuksen jälkeen kliinisen faasi I ja II monikeskustutkimuksen ensi vuoden aikana. Tällainen koeputkesta ihmiskokeisiin vievä tutkimus on kaltaiseni perustutkimustaustan omaavan lääkärin ja tietenkin tutkimusryhmäni pomon unelma: projektissa yhdistyy hienolla tavalla kliininen osaaminen ja perustutkimus. Itse uskon, että nimenomaan perustutkimusta osaavia erikoislääkäreitä tarvitaan edesauttamaan uusien hoitojen viemistä klinikkaan. Tosin Suomen niukan tutkimusrahoituksen puitteissa vastaavanlainen tutkimusprojekti olisi todennäköisesti hankala ellei mahdoton toteuttaa.

Houkuttelevatko hyvät tutkimusresurssit kanadalaisia lääkäreitä tutkimuksen pariin? Oma vaikutelmani on, että Kanadassa lääkäreiden tutkimuskokemusta arvostetaan korkealle. Sairaalat mainostavat itseään näkyvästi potilaille ja yhtenä tärkeänä teemana on tutkimus. Esimerkiksi Ottawan sairaalan tunnuslause ”inspired by research, driven by compassion” näkyy nettisivuilla ja eri puolilla sairaalan kampusaluetta. Hyväntekeväisyys on iso osa kanadalaista yhteiskuntaa ja potilaat lahjoittavat säännöllisesti suuriakin summia sairaalan tutkimusprojekteihin. Monet potilaat ovat tutkimuksen suhteen valveutuneita. Yliopistosairaalassa erikoislääkäreiden oletetaan tietävän alansa tärkeimmät julkaisut nimeltä jopa siten, että lääkärit saattavat perustella hoitopäätöksensä potilaille viittaamalla tutkimusjulkaisuihin.

Tutkimuksen arvostus näkyy siinä, että melkein kaikki lääkärit tekevät jossain uransa vaiheessa tutkimusta. Lääkäreiden urapolku on alusta alkaen tavoitteellista. Olen saanut nykyisessä tutkimusryhmässäni seurata vierestä aivan loistavia ja motivoituneita eri vaiheen lääkäreitä lukiolaisista erikoislääkäreihin.  Lääketieteen koulutus etenee Kanadassa yleisesti ottaen lukiosta yliopiston ”undergraduate” tutkintoon (3-4 vuotta), lääketieteelliseen (4 vuotta) ja pakolliseen erikoistumiseen (2-6 vuotta). Opiskelijat ovat motivoituneita tutkimukseen koulutuksen alusta alkaen – käytännössä lääkikseen pääsemiseen vaaditaan tutkimuskokemusta eikä kilpailluimmille erikoisaloille pääse erikoistumaan ilman alan tutkimustaustaa.

Kaikkien lääkäreiden tutkimusprojekti ei tähtää väitöskirjaan: vaihtoehtoina on pieni kesäprojekti, pro gradua vastaava ”honors degree”, 1-2-vuotinen maisterin tutkinto, tai 3-4-vuotinen tohtorin tutkinto. Osassa lääkiksistä on myös erillinen tutkijalääkärilinja, jossa ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen tehdään 3-5 vuotta täysiaikaista tohtorin tutkintoa, minkä jälkeen kliiniset opinnot suoritetaan loppuun.

Omia kokemuksiani Helsingin lääkiksen tutkijalääkärilinjasta varjosti mukana kulkeva riittämättömyyden tunne. Tutkimuksen ja kliinisen vaiheen yhdistäminen oli lähes mahdoton yhtälö, jonka kuitenkin onnistuin selvittämään pitämällä siellä täällä taukoja kliinisistä kursseista ja valmistumalla pari vuotta oman kurssini jälkeen. Voisiko Suomessakin tutkijalääkärilinjaa muokata suuntaan, jossa vaihtoehtona olisi prekliinisen vaiheen jälkeen pysähtyä tekemään tohtorintutkinto valmiiksi ja vasta sen jälkeen jatkaa kliiniseen vaiheeseen?

Jatkavatko kanadalaiset lääkärit tutkimustyötä erikoislääkärivaiheessa? Kanadassa etenkin suurten kaupunkien yliopistollisissa sairaaloissa suurin osa erikoislääkäreistä tekee tutkimusta. Esimerkiksi Ottawan sairaalan neonatologian yksikössä kaikkien erikoisääkäreiden virka on ns. akateeminen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jokaisen työajasta 25-75% on varattu tutkimukseen, opetukseen tai hallinnolliseen työhön.

Haastattelin oman tutkimusryhmäni vetäjää professori Bernard Thébaudia hänen työnkuvastaan. Hän valmistui neonatologian erikoislääkäriksi ja suoritti tohtorintutkinnon Pariisissa, ja jatkoi post-dociksi ja myöhemmin ryhmänvetäjäksi Kanadaan, Edmontoniin. Vuodesta 2012 hän on työskennellyt Ottawan yliopistollisessa sairaalassa tutkijalääkärinä. Hänen työvuotensa on jakautunut siten, että 25% eli 8 viikkoa vuodesta on kliinistä työtä vastasyntyneiden teho-osastolla, minkä lisäksi kliiniseen työhön kuuluu 3-4 päivystystä kuukaudessa. Opetukseen ja hallinnointiin on varattu 5% työajasta ja loput 70% työajasta on pyhitetty tutkimukselle. Työnantaja ja palkanmaksaja on Children’s Hospital of Eastern Ontario (CHEO), vuosipalkka vakio ja vastaava kuin 100% kliinistä työtä tekevällä. Virka arvioidaan ja uusitaan viiden vuoden välein julkaisujen, myönnettyjen apurahojen, opetuksen, oman yliopiston ulkopuolisten esiintymisten ja tutkimuskomiteoiden jäsenyyksien perusteella.

Itselleni on syntynyt käsitys, että Kanada ja etenkin Ontario tarjoaa toistaiseksi Suomea paremmat uramahdollisuudet tutkijalääkäreille. Taustalla vaikuttaa todennäköisesti eniten se, että Kanada on Suomea rikkaampi ja suurempi. Kanadan väkiluku on seitsenkertainen Suomeen verrattuna ja bruttokansantuote n. 4% Suomea suurempi. Kanadan terveydenhuolto on Suomen tavoin julkisesti rahoitettua, mutta Suomeen verrattuna Kanada käyttää selvästi suuremman osan bruttokansantuotteestaan terveydenhuollon kuluihin (Kanada 11,6%, Suomi 9,4%). Vaikka Kanadassa on Suomeen verrattuna vähemmän lääkäreitä (Kanada 2,7 lääkäriä/1000, Suomi 3,8/1000 asukasta), menestyneille akateemisesti suuntautuneille erikoislääkäreille on sairaalassa tarjolla turvattuja, hyvin palkattuja ja arvostettuja virkoja, joissa työaika on jaettu tutkimuksen ja kliinisen työn välillä. Suomessakin ollaan pikkuhiljaa heräämässä tähän, esimerkiksi HUS tarjoaa post-doc-tutkijalääkäreille 2-vuotisia virkoja, joissa puolet ajasta on varattu tutkimukseen. Suurempia panostuksia kuitenkin tarvitaan nopealla aikataululla.

Kysyin pomoltani, mikä hänen mielestään olisi kaikkein tärkein toimenpide, jolla tutkijalääkärin asemaa voitaisiin parantaa Euroopassa: ”Tärkeintä on luoda työympäristö, jossa on riittävästi tutkimukselle varattua aikaa. Tutkimukseen vahvasti panostavalle lääkärille työnkuvan tulisi olla 25% kliinistä työtä ja 75% tutkimusaikaa. Lisäksi järjestelmän tulisi tarjota apurahamahdollisuuksia ja mentorointia nuorille tutkijoille.” Voisivatko Suomenkin yliopistolliset sairaalat tarjota tulevaisuudessa erikoislääkäreille enemmän erikoisalojen virkoja, joissa 25-75% työajasta on osoitettu tutkimukselle?

Maria Hurskainen

kirjoittaja on lastentautien erikoislääkäri ja tällä hetkellä post-doc tutkijana Ottawassa, Kanadassa.