Kaksi- ja monikielisyys – yhteiskunnan vahvuus ja haaste

Suvi Stolt, logopedian apulaisprofessori, Helsingin yliopisto

Kaksi- ja monikielisyys on Suomessa ajankohtainen aihe. Aihe liittyy kiinteästi ulkomaalaistaustaiseen maahanmuuttajuuteen, aiheeseen, joka nousee esiin julkisessa keskustelussa toistuvasti. Keskeinen kysymys on, miten maahamme tulevat ihmiset voisivat sopeutua yhteiskuntaamme parhaiten.

Hyvään sopeutumiseen tarvitaan kotimaisen kielen taitoa, joka yleensä on suomi. Maahamme tulijoiden kielitaito ja suomen kielen oppiminen liittyvät monen ammattilaisen arkeen: esimerkiksi opettajat pohtivat, miten he pystyvät opettamaan luokassaan olevia äidinkieleltään hyvin monia eri kieliryhmiä edustavia lapsia, tai puheterapeutit miettivät, miten he pystyvät arvioimaan lapsen kielitaitoa kattavasti lapsen äidinkielen arviointiin suunnattujen menetelmien puuttuessa.

Monet suomalaiset ovat kaksi- tai monikielisiä

Kaksi- ja monikielisyyttä koskevassa tutkimuskirjallisuudessa nähdään tärkeäksi määritellä erilaisia kaksi- ja monikielisyyden tyyppejä. Määritelmät auttavat ymmärtämään tätä monisyistä ilmiötä. Puhutaan esimerkiksi rinnakkaisesta ja perättäisestä kaksikielisyydestä. Rinnakkaisella kaksikielisyydellä viitataan siihen, että henkilö omaksuu kaksi kieltä rinnakkain lapsesta asti. Meillä on Suomessa loistava esimerkki hyvin toteutuneesta rinnakkaisesta kaksikielisyydestä. Koska Suomessa on kaksi virallista kieltä, suomi ja ruotsi, on äidinkieleltään ruotsinkielisille tarjolla palveluja omalla äidinkielellä aivan pienestä lapsesta asti korkeakoulutukseen saakka. Tämän seurauksena yhteiskuntamme saa nauttia siitä, että meillä on henkilöitä, joilla on nk. korkeatasoinen kaksikielisyys, ts. ihmisiä, jotka osaavat erittäin hyvin sekä äidinkieltään, ruotsia, että ympäristön enemmistökieltä, suomea. Rinnakkaiseen kaksikielisyyteen liittyvät usein myös positiiviset asenteet kielten omaksumista kohtaan sekä perheiden hyvä koulutustaso, jotka molemmat nivoutuvat lapsen kielen omaksumiseen positiivisella tavalla.

Useinkaan ei tulla ajatelleeksi, että monet suomalaiset voitaisiin luokitella perättäisesti kaksi- ja monikielisten ryhmään, sillä monet käyttävät englantia työkielenään tai toimivat sillä arjessa. He ovat siis ensin oppineet äidinkielenään suomen, ja jälkikäteen, koulutuksen ja kokemuksen myötä, englannin. Vahva äidinkielen hallinta luo hyvän pohjan uuden kielen oppimiselle. Perättäinen kaksikielisyys -termi liitetään kuitenkin usein erityisesti ulkomaalaistaustaisiin maahanmuuttajiin, jolloin tulija kohtaa täysin uuden kielen ja kulttuurin uudessa maassaan. Maahantuloon saattaa liittyä haasteellisia tilanteita lähtömaassa, eikä tulijaperheiden koulutustaso ole välttämättä hyvä. Myös asenteet uuden kielen oppimista kohtaan voivat vaihdella paljon. Suomella ei ole mahdollista tarjota maahanmuuttajille äidinkielistä opetusta eri asteilla ainakaan kovin runsaasti, ja suomea opetellaan mahdollisesti heterogeenisissä ryhmissä. Tällaisen perättäisesti kaksikielisen ryhmän tilanne on kielen oppimisen näkökulmasta hyvin erilainen, haasteellisempi, kuin edellä kuvatussa, rinnakkaista kaksikielisyyttä edustavassa tilanteessa. Tilanne voi olla haasteellinen erityisesti silloin, kun on kyse lapsesta, jonka oma äidinkieli on vasta kehittymässä.

Tutkimuskirjallisuus: Tavoitteena mahdollisimman korkeatasoinen kaksikielisyys

Kaksi- ja monikielisyyteen liittyvä tutkimuskirjallisuus on nostanut esille sen, että tavoitteena tulisi olla mahdollisimman korkeatasoinen kaksikielisyys. Tällä tarkoitetaan hyvätasoista oman äidinkielen ja ympäristön enemmistökielen hallintaa. Korkeatasoiseen kaksi- ja monikielisyyteen on liitetty positiivisia ilmiöitä, kuten esimerkiksi hyvä päättelytaito tai kyky tarkastella asioita eri näkökulmista. Toisaalta, mikäli henkilön sekä äidinkielen että ympäristön enemmistökielen taito jäävät molemmat heikoksi, voi tämä luoda haasteellisen pohjan uusien asioiden oppimiselle ja kouluttautumiselle.

Kielitaito nivoutuu läheisesti kulttuuriin. Kun henkilö hallitsee ja arvostaa omaa äidinkieltään tai oppimaansa uutta kieltä, hän usein myös tuntee ja hallitsee siihen liittyvän kulttuurin. Oman, ja toisaalta ympäristön kulttuurin, hyvä tuntemus vahvistaa yksilön identiteettiä ja antaa pohjan oman elämän rakentamiselle – tällä on varmasti myös yhteiskunnallista merkitystä. Onkin tärkeää, että maahamme tulijoiden kielitaitoa pystyttäisiin tukemaan eri tavoin, jotta mahdollisimman hyvätasoisen kaksikielisyyden saavuttaminen olisi mahdollista. Erityisen tärkeää tämä on lasten kohdalla, jotka ovat vasta oppimassa äidinkieltään ja tämän rinnalla ympäristön enemmistökieltä, suomea.

Suvi Stolt
logopedian apulaisprofessori (Associate Professor, Tenure), logopedian ja lapsen kielen kehityksen dosentti, Helsingin yliopisto

Minä vai yhteiskunta – jag eller samhället?

Tätä kirjoittaessani on Ylen uutissivustolle noussut tieto Brysselissä koronatoimia vastustavien mielenosoituksista, jotka ovat ajautuneet yhteenotoksi mellakkapoliisin kanssa. 35 000 protestiin osallistuvaa vastustaa rokottamattomille asetettuja kieltoja, kuten pääsyn eväämistä ravintoloihin ja tapahtumiin. Myös muualla Euroopassa osoitetaan samasta syystä mieltä, Helsingissäkin.

Seuraava Ylen uutinen kertoo, että terveysasemat ovat helisemässä Helsingissä synkentyneen koronatilanteen ja hoitovelan tuomien jonojen vuoksi. Jonoja puretaan jo viikonlopputöinä.

Erään yliopistosairaalan kollega kertoi, että useita suuria leikkauksia on jouduttu perumaan, koska rokottamattomat covid-19-potilaat täyttävät teho-osastot.

Miten tällaiseen tilanteeseen on tultu? Covid-19:n alkuvaiheessa haaste koettiin yhteiseksi ja rajoituksiin suostuttiin heikoimmassa asemassa olevien vanhusten ja sairaiden suojelemiseksi. Vanhukset tosin joutuivat kärsimään eristystoimista aivan erityisesti. Rokotetta odotettiin kuin kuuta nousemaan. Kun rokotteet sitten kehitettiin uskomattoman nopeasti, ei rokotus kelvannutkaan kaikille. Myös osa terveydenhuollon ammattilaisista kieltäytyy siitä. Lähihoitajien rokotuskattavuus on noin 10 prosenttia matalampi kuin väestössä keskimäärin. Syyksi Superin puheenjohtaja esitti sen, että työntekijät eivät luota yhteiskuntaan. Muitakin syitä ja pelkoja on. Hän kehotti selvittämään mitä ne ovat ja kertomaan epäilijöille, että rokotteilla on kautta historian hävitetty tauteja.

Hufvudstadsbladet har deltagit flitigt i diskussionen om vaccinering mot covid-19. Söndagen den 14 november publicerade HBL en lång intervju med en barnmorska från Österbotten. Hon uttryckte sin åsikt klart i artikeln: “Jag är inte ansvarig för din hälsa. Var och en ansvarar för den själv.” Vilken åsikt hos en person som arbetar i sjukvården och borde skydda sina patienter och medmänniskor som alla inte kan ta sitt ansvar på grund av sin allvarliga sjukdom, tänkte många av läsarna.

I dagens (den 21 november) HBL intervjuas Jan-Marcus Hellström, som är en kommunikationsspecialist som har arbetat i flera år i olika länder i Afrika. Enligt honom är det klart, att de ovaccinerade är en brokig grupp personer som har olika skäl för att inte ha blivit vaccinerad: man har inte haft tid att passa in sprutan in i sitt schema eller har haft viktigare saker att syssla med. Hellström tycker att man skulle ha bättre öppettider på hälsocentralen, tydligare information om hur vaccin fungerar eller insikten om vad en smitta kan innebära för mamma med bröstcancer.

Helsingin sanomien lukijan palstalla Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori pohti yleisen mielipiteen kovenemista rokottamattomia kohtaan. Hänkin painotti sitä, että rokottamattomista ei pitäisi puhua yhtenäisenä ryhmänä, johon kuuluvia yhdistää itsekkyys, tyhmyys ja piittaamattomuus. Hänen mukaansa pakkotoimilla uhkaaminen ei muuta kenenkään ajattelutapaa vaan on omiaan lujittamaan aiemmin omaksutut näkemykset horjumattomaksi vakaumukseksi. Hän lopettaa kirjoituksensa näin: ”Terveys on keskeinen inhimillinen arvo mutta ei ainoa. Yhteiskunnan kannalta näkemysten monimuotoisuus ja erilaisten käsitysten väliset ristiriidat ovat tärkeä voimavara, jota kannattaa vaalia myös vaikeina aikoina.” (Helsingin sanomat 23.10.2021) Miten sosiaalietiikan professori selittäisi lausumansa eurajokelaisen vanhuksen omaisille, jotka ehkä pohtivat miten on mahdollista, että terveydenhuollon huomassa ollut vanhus kuoli rokottamattomalta hoitajalta saamaansa covid-19-infektioon? Näiden sanojen avullako hän tukisi eurajokelaisen hoitopaikan muita työntekijöitä?

Muualla maailmassa rokotusta edellytetään terveydenhuollon ammattilaisilta. Kalifornialainen anestesiologi lähetettiin palkattomalle vapaalle, kun hän kieltäytyi ottamasta rokotetta. Haastattelussa hän toi esille pahan mielensä, koska päättäjät eivät olleet ajatelleet tämän toimenpiteen seurauksia hänelle. Hänhän menettäisi tulonsa ja mahdollisesti myös työpaikkansa ja kotinsa. Miksi he eivät ajatelleet miten minulle käy?

I dagens HBL fortsätter diskussionen med Jan-Marcus Hellström om barnmorskefallet. Måste man ställa kollektivet framför individens rätt? I följande referar jag Hellström’s text: “Kommer du ihåg ebolaepidemin när den stod på sin spets? Då isolerade man ju alla. En patient lyckades ändå rymma från ett sjukhus och sprang ner mot sin by. En läkare sprang efter honom, tog ner honom och dog själv i ebola efteråt. Den här läkaren förklarade i en intervju att det fanns ett val, det var han eller många andra.”

Länsimaisessa yhteiskunnassa on meneillään vakava kriisi, myös Suomessa.

Yksilöt eivät koskaan aiemmin ole saaneet maassamme nykyisenlaista tukea yhteisistä verorahoista: terveydenhuoltoa, koulutusta ym. Mutta mitä on tapahtunut yhteiselle vastuulle, jonka merkitys korostuu vaikeina aikoina? Onko rokotuksen ottaminen tai koronapassin näyttö niin suuri uhka yksilön suojaa kohtaan, että sen vuoksi voi antaa heikompien sairastua ja kuolla, terveydenhuollon pinnistellä äärirajoilla?

Tarjotut vaihtoehdot lisäävät paineita vastuunkantajille. On ehdotettu, rokotusvastaiset siirretään muihin töihin, jotta he eivät vaaranna potilaiden terveyttä. Terveydenhuollon henkilökuntaa kannustetaan lisäämään rokotuspisteitä ja rokotusaikoja, jotta kiireisten kansalaisten on helpompi saada rokotusaika mahtumaan allakkaansa. Yksilölliset syyt rokotusvastaisuuteen tulee selvittää ja antaa näiden perusteella yksilöityä valistusta. Mutta millä resursseilla tämä kaikki tehdään? Terveydenhuollon henkilökunta tekee jo nyt lisätöitä viikonloppuisin saadakseen hoitovelkaa hoidettua. Joulukin on tulossa, ja tämän covid-19-vaiheen huipun odotetaan tulevan joulun aikoihin. Jodutaanko terveydenhuollon henkilöstön lomia perumaan, jos rokotuskattavuutta ei saada nostettua eikä koronapassia voi hyödyntää? STM:n kansliapäällikön mukaan terveydenhuoltohenkilöstön rokotepakkoa ja koronapassia selvitetään, mutta päätökset menevät varmasti eduskunnan joululomien vuoksi uudelle vuodelle. Miten tämä kaikki vaikuttaa terveydenhuollon ammattien vetovoimaan jatkossa?

Tiede tuotti rokotteet, mutta ne eivät kelpaa kaikelle kansalle. Olisiko jotain voitu tehdä paremmin? Kyllä. Tiedottaminen ja tutkitun tiedon kommunikointi on epäonnistunut. Poliittisesti valitut päättäjät ovat median säestyksellä koko covid-19-pandemian ajan vedonneet yksilön oikeuksiin ja tasa-arvoon perustellessaan, miksi todetusti tehokkaita interventioita ei voida ottaa käyttöön. On korostettu maskien ja rokotusten mahdollisia vaaroja suhtauttamatta näitä konkreettisesti näistä saatuihin hyötyihin. Verovaroilla ylläpidetyn Ylen Marja Sannikka -ohjelmaa mainostettiin useana päivänä lyhyellä tykityksellä: ”Rokotusten ottaminen on vapaaehtoista. Painostus ja syyllistäminen eivät auta. Muiden rokotukset eivät kuulu sinulle. Vapaassa maassa saa valita riskinsä.” Tässä tykityksessä ei sanallakaan mainittu niitä muita, jotka joutuvat rokottamattomien vuoksi kärsimään. Seuraavia väittämiä olisi voinut tasapuolisuuden vuoksi esittää: Ottamasi riski voi koitua jonkun toisen kuolemaksi. Ottamasi riskin vuoksi jonkun syöpäsairaus voi jäädä hoitamatta. Ottamasi riski maksaa yhteiskunnalle miljoonia. Mitä budjetista tulisi mielestäsi vähentää ottamasi riskin aiheuttaman laskun maksamiseksi?

Poliittisin perustein valittujen päättäjien ja median tulisi asiantuntijoiden avustamina jakaa samanatapaista yksinkertaista tykitystä tosiasioista. HUSin ja tiedekuntamme asiantuntijoihin luotetaan. Edellä mainittujen tahojen tulisi hyödyntää sitä tehokkaassa ja tarvittaessa nopeasti päivittyvässä informaatiossa, joka on riittävän yksinkertaista ja selkeätä. Pandemioihin liittyvää vaikuttavaa lääketieteellistä informaatiota tulisi kehittää. Somekanavia tulisi seurata, jotta siellä leviävät salaliittoteoriat saataisiin pikaisesti tyrmättyä. Meidän tulisi tietää, mitä ja miten rokotevastaiset ajattelevat.

Viime vuosikymmenet ovat opettaneet meitä minä-kulttuuriin, jossa luetellaan kaikki yksilön oikeudet ja kysytään, mitä yhteiskunta vielä voisi tehdä minun hyväkseni. Nyt olisi kaikkien aika kysyä, mitä minä voin tehdä yhteiskunnan hyväksi, miten minä voin vaikuttaa covid-19-pandemian pikaiseen päättymiseen, miten minä voin toiminnallani turvata heikompien mahdollisuudet? Hyvät journalistit, kysykää näitä asioita ensin itseltänne ja sitten haastateltaviltanne.

Eija Kalso
LKT, kipulääketieteen professori, Helsingin yliopisto
anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri, kipuklinikan ylilääkäri, HUS

 

Kirjoitus sisältää osia Suomen Lääkärilehden verkkokommentista, joka käsittelee samaa teemaa kuin blogikirjoitus. Alkuperäinen verkkokommentti on julkaistu 3. marraskuuta.

Dosenttien ahdinko

Liisa KauppiKansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitetään parhaillaan Juha Jokelan näytelmää Dosentit. Se piirtää suomalaisten yliopistojen nykytilasta karun, mutta ikävän tunnistettavan kuvan.

Mitä tulee ja saa tutkia, ja minkälaisessa työympäristössä tutkimusta tulisi kyetä tekemään?

Yksilö räpistelee kafkamaisissa ristipaineissa

Samansuuntaisia huomioita kuin Dosentit-näytelmässä esitetään myös suoraan akateemisen yhteisön sisältä. ”Yliopiston mielentila on skitsofrenia”, toteaa professori Janne Saarikivi. Yhteisöllisyys ja yksilöiden välinen, verinen kilpailu niukoista resursseista ovat hankalasti sovitettavissa yhteen.

Kuitenkin yhteisöllisyys on yksi neljästä arvosta, jotka muodostavat HY:n strategian 2021–2030 pohjan. Jotain täytyisi konkreettisesti muuttaa, ettei kuluva vuosikymmen HY:ssä vierähdä skitsofreeniselle pohjalle rakennettua strategiaa toteuttaessa.

Skitsofreenisistä elementeistä tulee helposti mieleen muutama muukin esimerkki.

  • Tutkimustulosten ja -datan tulee olla avointa ja mahdollisimman vapaasti kaikkien hyödynnettävissä, mutta yksityisyyden suojaa vaarantavaa dataa, kuten kasvainnäytteen DNA-sekvenssiä, ei saa julkaista.
  • Väitöskirjaopiskelijat pitäisi saada valmistumaan neljässä vuodessa, mutta väittelylupa heltiää pääsääntöisesti vasta kolmella julkaisulla. Näiden kokoon saamiseen ainakin biotieteissä yleensä kuluu selvästi kauemmin kuin neljä vuotta.
  • Avustava henkilöstö (esim. laborantit) tutkimusryhmään pitää palkata itse hankitulla, ulkopuolisella rahoituksella. Heille tulisi tarjota mahdollisimman pitkiä työsopimuksia ja sopimusten ketjuttamista tulee välttää, vaikka rahoitusta on tiedossa tyypillisesti vain lyhyehkölle aikavälille.
  • Kun haluan jatkaa työsopimusta ryhmäni laborantille, minun on anottava rekrytointilupaa aparaatilta nimeltä Laboratoriohenkilöstön henkilöstöpoolien johtoryhmä. Rekrytointilupa myönnetään kokemukseni mukaan poikkeuksetta – kaikki muu olisikin outoa, koska pätevä laborantti on ryhmäni toiminnan kannalta välttämätön ja hänen palkkansa maksetaan hankkimastani rahoituksesta. Rekrytointilupamenettely otettiin käyttöön vuoden 2016 irtisanomisten yhteydessä. Uskoakseni en ole ainoa, joka kuvitteli sen olleen kriisiajan tilapäisjärjestely, mutta nyt se vaikuttaakin muuttuneen pysyväksi. Prosessin tarkoitus ei ole ainakaan minulle ilmeinen. Joka tapauksessa tämä absurdi byrokraattinen jumppa toistuu usein (ks. lyhyet sopimukset, yllä) ja tiedekuntatasolla arvatenkin kymmeniä, ellei satoja kertoja vuodessa.

Arvostettu työntekijä vai kuluerä?

Dosenttitason tutkijat toteuttavat leipätyökseen yliopiston ydintehtävää; he tuottavat uutta tieteellistä tietoa ja tutkimusjulkaisuja, kouluttavat uutta tutkijasukupolvea ja opettavat. Silti vallalla tuntuu olevan ajatus, että he ovat ensisijaisesti kuluerä ja siksi on kätevää, jos heistä pääsee tarvittaessa helposti eroon.

Moni ryhmänjohtaja hankkii vuodesta toiseen paitsi ulkopuolisen rahoituksen tutkimusryhmänsä pyörittämiseen, myös oman palkkansa. Vakinaistamispolulta (tenure-track) avataan apulaisprofessorin paikkoja niukasti ja harvoin, ja tällöinkin hakijoita on usein vähintään kymmeniä jokaista professuuria kohden. Yliopistonlehtorin ja kliinisen opettajan paikkoja puolestaan avataan – niin, milloin? Kenelle?

Tuoreesta Yliopisto-lehdestä käy ilmi, että edes valtion tiedonjulkistamispalkinnon saajalle Marke Ahoselle ei yliopistostamme tutkijanpestiä irronnut. Nyt Ahonen kertoo olevansa helpottunut, ettei ole enää yliopistossa töissä. ”Kun ihmisiä jää eläkkeelle, uusia ei palkata. Tehtävät kasautuvat heille, jotka jäävät jäljelle.” Eläköitymisestä ollaan ainakin vuoden 2016 irtisanomisista lähtien käytetty yleisesti ilmaisua ”luonnollinen poistuma. Tuolloin opimme pitämään luonnollista poistumaa hyvänä asiana. Sehän tarkoitti, että vältyttiin huonommalta vaihtoehdolta eli irtisanomisilta.

Pitkällä aikavälillä opetus- ja tutkimushenkilöstön supistuminen, oli se sitten irtisanomisten tai luonnollisen poistuman kautta, näivettää toiminnan eikä se voi olla kestävä strategia. Kuka (lähi)tulevaisuudessa tutkii ja opettaa, jos olemassa olevaa henkilökuntaa ei haluta tai uskalleta vakinaistaa?

Biologitaustaisella dosentilla ei ole B-suunnitelmaa

Tiedekunnassamme on prekariaattiin luettavaa henkilökuntaa monista eri koulutustaustoista. Jokaisen kokema ahdistus pätkätöistä on todellinen. Kuitenkin väitän, että FT- eli biologitaustaisilla dosenteilla epävarmuus on erityisen kuluttavaa. Mitä jos työ (lue: ulkopuolinen rahoitus, mukaan lukien oma palkka) oikeasti päättyy?

Lääkäri-, psykologi- ja logopeditaustaisilla tutkijoilla on tässä skenaariossa koulutukseensa perustuva toinenkin ammatti. Niin lääkäreillä, psykologeilla kuin puheterapeuteillakin työllisyystilanne on erinomainen. Biologitaustaiselle ex-ryhmänjohtajalle uudelleenkoulutus tai luonnontieteiden opettajan sijaisuuksia?

Ja toisin kuin vaikkapa humanistit, biolääketieteen tutkijat – koulutustaustasta riippumatta – eivät pysty jatkamaan tutkimustyötään yliopistorakenteiden ulkopuolella, vaikka palo olisi kuinka suuri. Solubiologian kokeita ei voi tehdä halkoliiterin nurkassa.

Liisa Kauppi
apulaisprofessori, Helsingin yliopisto

 

Sitaatit ja inspiraatiota tähän juttuun professori Janne Saarikiven esseestä ”Hyvästi rakkaani, yliopisto” (Image-lehti 10/2021), dosentti Marke Ahosen haastattelusta (Yliopisto-lehti 8/21), Kansallisteatterin Dosentit-näytelmästä sekä kirjailija ja ohjaaja Juha Jokelan haastattelusta (Helsingin Sanomat 26.9.2021).

Kestävyyskursseista ja paleontologiasta Glasgow’n ilmastokokouksen aikaan

Kun pandemia esti tänä kesänä opiskelijavaihdot, anatomian kansainvälistymisohjelman tutkimusharjoittelu korvattiin Zoomissa tapahtuvalla etäohjelmalla. Ohjelmaan kuului lauantaisin pidettävät seminaarit sekä opiskelijoiden pienryhmätyöskentelyä.

Lauantaiseminaareissa opiskelijat seurasivat eri tutkijoiden luentoja ja keskustelivat sitten aiheesta pienryhmissään. Pandemiat ja ympäristönkestävyys olivat ohjelmassa vahvasti esillä.

Ympäristön tilasta ihmiskunnan tilaan

Itsekin seurasin opettajana verkkoluentoja sen sijaan, että olisin ollut paleontologisilla kaivauksilla Andalusiassa. Poikkeuksellisen helteisenä heinäkuisena iltapäivänä kuuntelin Espoossa seminaaria, jonka opiskelijapuheenjohtajana toimi lääketieteen kandidaatti Vincent Zheng Helsingistä käsin. Esitelmän piti professori Sten Vermund Yalen yliopistolta New Havenista.

Sten Vermund on lastentautilääkärinä ja epidemiologina tutkinut vuosikymmeniä HI-virusta ja työskennellyt vähäosaisten AIDS-hoitojen eteen Yhdysvalloissa ja monissa Afrikan valtioissa. Nyt professorin esitelmässä teemoina olivat myös ilmastonmuutos ja luontokato. Lisääntynyt luonnonvarojen tarve ja populaationkasvu vie ihmisiä yhä uusille luonnonvaraisille alueille. Seurauksena on ympäristön tuhoa kuten eläinlajien sukupuuttoja, mutta myös ihmisten altistumista uusille eläinperäisille viruksille. Sekä HI-viruksen että SARS-virusten taustalla on häiriintynyt ihmisluontosuhde.

Ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan terveydenhuollon haasteisiin. Esimerkiksi pelkästään Himalajan vuoristojäältä lähtee uomia, jotka huolehtivat miljardin ihmisen vedensaannista ja hyvinvoinnista. Kun vuoristojää ilmaston lämpenemisen myötä kutistuu, uhkaa uomia kuivuminen ja koko alueen vedensaanti vaarantuu. Tulevaisuudessa kansainvälinen terveydenhuollon kehittyminen tapahtuu yhdessä ympäristöongelmien ratkaisuna, ei niitä vastaan.

Vermundin johtopäätöksiä oli, että tulevaisuuden päättäjiltä vaaditaan sekä maapallon että ihmiskunnan terveydentilan huomioimista ja monialaista yhteistyötä.

Yliopisto tarjoaa kestävyyskursseja

Vaikka etäopetus on vähentänyt opiskelijoiden jaksamista ja opiskelumotiiveja, heinäkuinen seminaari jaksoi innostaa opiskelijoita mukaan. Apulaisdekaani Tiina Paunio kertoi blogissaan hyvinvointityöryhmän tutkimuksesta, jonka mukaan opiskelijat ovat kuormittuneet etäopetuksesta ja vuorovaikutuksen puutteesta. Saman tutkimuksen mukaan osa tiedekunnan opiskelijoista koki huolen ympäristön tilasta kuormittavaksi.

Ympäristöongelmien ymmärtäminen ja tietoisuus mahdollisuuksista vaikuttaa ongelmiin voivat olennaisesti vahvistaa opiskelijoiden resilienssiä. Helsingin yliopisto tarjoaa kaikkien tiedekuntien opiskelijoille kestävyyskurssia. Kurssia on suunnittelut poikkitieteellinen ryhmä yliopiston tutkijoita ja opiskelijoita eri tiedekunnista. Kurssi pilotoitiin viime keväänä, ja se järjestetään uusille opiskelijoille taas nyt syksyllä.

Kestävyyskurssilla esitellään maapallon kestävyyttä uhkaavia tekijöitä ja etsitään ongelmiin ratkaisuja. Lisäksi kurssilla mietitään, miten eri alojen tulevaisuuden ammattilaiset ja asiantuntijat voivat toimia ratkaisuntekijöinä. Mukana on myös ihmisen hyvinvointi- ja terveysteemoja. Kurssi sopii hyvin myös tuleville lääkäreille, hammaslääkäreille, logopedeille ja psykologeille. Tieto ei vain lisää tuskaa, vaan se voi voimaannuttaa.

Oppia muinaisesta maailmasta

Myös paleontologista ja muinaisilmaston tutkimusta tarvitaan tulevaisuuden muutosten ennustamiseen. Andalusiassa Orcen kaupungin liepeillä Granadan ja Helsingin yliopistojen vetämässä hankkeessa etsittiin merkkejä ensimmäisistä eurooppalaisista ja heidän ympäristöstään.

Orcen ihminen saapui Iberiaan yli miljoona vuotta sitten tulokaslajina Afrikasta. Toisin kun Homo sapiens, Orcen ihminen ei tiettävästi ollut avainlaji, joka olisi merkittävästi muokannut ympäristöään. Tämän kesän julkaisussa ryhmämme rekonstruoi Orcen ihmisen elinympäristöä. Laji viihtyi erityisesti kasvillisuudeltaan tuottavimmilla alueilla. Ilmasto oli välimerenilmasto talvisateineen, mutta nykyistä kosteampi. Luonto oli rikas. Pelkästään ravintoketjun huipulla suurpetolajeja oli seitsemän.

Orcen ihmisen aikaiset nisäkkäät ovat enimmäkseen kuolleet sukupuuttoon jälkeläislajeja jättämättä. Näin kävi esimerkiksi sapelihammaskissoille, mammutille ja muinaishyeenalle. Myös Orcen ihminen kuoli sukupuuttoon. Toiset lajit lajiutuvat, ja niistä polveutuvia lajeja elää maapallolla edelleen. Ilmeisesti vain yksi lajeista, iberianilves, on säilynyt tähän päivään saakka. Tosin se on viimeiset vuosikymmenet keikkunut sukupuuton partaalla.

On kutkuttavaa ajatella, miten olisi käynyt, jos Orcen ihminen olisi selvinnyt ja vallannut maan. Jos Afrikassa myöhemmin kehittynyt Homo sapiens ei olisikaan onnistunut maailmanvalloituksessaan. Olisiko Himalajan jäätiköt ennallaan ja iberianilveksen kanta vakaa? Entä jos Orcen ihminen olisi selvinnyt sapieksen rinnalla? Osallistuisiko hän Glasgow’n ilmastokokoukseen paraikaa?

Ps. Videosuositus: Glasgow’n hengessä YK:n kehitysohjelman (UNDP) etusivulla velociraptor kritisoi ihmiskuntaa ja muistuttaa uhkaavasta sukupuutosta, liitukautisena kokemusasiantuntijana.

Suvi Viranta-Kovanen
dosentti, anatomian yliopistonlehtori

Lue aiheesta lisää:

Uutinen: Minkälaisissa elinympäristöissä varhaiset ihmiset alun perin levittäytyivät Afrikan ulkopuolelle?