”Ei tässä ole mitään järkeä ja kuka tämän kaiken maksaa?”

Kun iäkäs äitini oli hoivakodissa viimeiset kuukautensa, siellä oli hoidettavana samanikäinen nainen, joka toisti kulkiessaan epäsäännöllisen säännöllisesti hokemaa ”Ei tässä ole mitään järkeä ja kuka tämän kaiken maksaa?” Hän tokaisi niin, kun telkkarista tuli jotakin typerää ohjelmaa tai kuultuaan sieltä jonkin uutisen. Mutta hän saattoi sanoa niin myös kävellessään pitkin hoivakodin käytäviä tarkoittaen varmaan sillä, että senkin touhu tuntuu järjettömältä.

Tokaisussa on tiivistettynä monien ihmisten mielentila. Monesti ajattelemme näin, mutta harvemmin sanomme ääneen mitä mielessämme liikkuu. Nykymaailman meno tuntuu meistä usein absurdilta ja käsittämättömältä. Asiat ovat monimutkaisia eikä niitä ole helppo ymmärtää. Ympäröivä yhteiskunta ja sen erilaiset ilmiöt vyöryvät luonnonilmiöiden tavoin ylitsemme ja ohitsemme. Elämä on täynnä umpikujia, joista ulospääsyyn on vain huonoja ratkaisuja.

Yhden pelottavan kuvan tarjoaa terveyspalveluiden tulevaisuus. Jo vuosia on puhuttu eri asioihin kohdistuvasta pulasta, vajeesta ja velasta. On lääkäripulaa, hoitohenkilöstövajetta ja hoitovelkaa. Tai sitten on vain yksinkertaiesti rahavaje: sote-alueilta puuttuu miljardeja. Tätä kirjoittaessani hallitusneuvotteluissa väännetään kättä siitä, mistä löytyisi leikattavaa. Kun luet tätä tekstiä, uskon, että ratkaisuista ei ole vielä sovittu.

Olen sitä mieltä, että mitkään leikkaukset eivät meitä pelasta. Oikeastaan suuri osa niistä vain lisää menoja tulevaisuudessa. Jos leikataan Sipilän-Stubbin hallituksen malliin mukaan terveydenhoidosta ja koulutuksesta, maksajaksi tulee seuraava sukupolvi paljon varmemmin kuin jos otetaan velkaa. Tarvitaan kokonaan uudenlaista ajattelua, koska jos emme kykene löytämään vaihtoehtoisia toimintamalleja, kipuilemme ongelmiemme kanssa vuodesta toiseen ja hallituksesta toiseen. Ennen kaikkea on yhdessä mietittävä, mistä voitaisiin luopua, jotta kaikki olennainen voitaisiin toteuttaa. Luopuminen on vaikein asia LUOVUudessa.

Oikeastaan koska emme ole osanneet luopua mistään, olemme joutuneet luovuttamaan. Olemme nostaneet kätemme pystyyn ja antaneet asioiden mennä omalla painollaan. Tästä on ollut tuhoisat seuraukset. Psykiatriasia hoitopaikkoja on nuorille aivan liian vähän. Nuorten huumekuolemissa olemme Euroopan kärkeä. Miksiköhän?

Emme voi mitään -mentaliteetti on synnyttänyt sumia, tukoksia ja jonoja. Hoidon tarvitsijoista on syntynyt suma, joka aiheuttaa tukoksen ja jonoja palveluihin, mikä puolestaan merkitsee hoitovajetta. On toki pulaa myös osaavista ammattilaisista ja voi olla vikaa myös asenteissa: psyykkisiä sairauksia ja huumeongelmia ei oteta riittävän vakavasti.

Asian yksinkertaistamiseksi pelkistän asian tähän: kipeästi psykiatrista tai huumehoitoa tarvitseville nuorille ei ole tarjolla riittävästi palveluita, koska rahat eivät riitä. Rahaa periaatteessa on, mutta on katsottu tarpeelliseksi pistää ne jonnekin muualle.

Paljon puhuttu iso kuva on vähintään yhtä lohduton: väestö vanhenee, hoitomuodot kallistuvat ja rahaa on entistä vähemmän. Jos yritämme olla edes jonkin verran rehellisiä, ei ole vaikea tehdä tätä johtopäätöstä: pitää tehdä jotakin radikaalia. Pitää päättää, mikä on välttämätöntä ja tärkeää ja mikä on vähemmän tärkeää. Tällainen keskustelu sattuu, koska priorisointi tarkoittaa, että jostakin pitää luopua. Huomaan, että en uskalla sanoa ääneen, mistä. Mutta varmaan ymmärrätte.

Toki priorisointia tehdään jo. Hoitoja jätetään antamatta – joillekin potilaille. Mutta tästä pitää voida keskustella laajasti koko yhteiskunnassa. Pitää laatia yhteinen suunnitelma, jossa voisimme taata kunnon terveydenhoidon sitä kipeimmin tarvitseville, vaikka jotkut muut jäisivät vähemmälle. Kunnollisen hoidon välttämättömyydestä puhutaan, mutta ei uskalleta sanoa ääneen, että se on mahdollista vain jos muualla vähennetään hoitoja tai muutetaan ne vähemmän verovaroja kuluttaviksi.

Ensimmäinen askel voisi olla julkinen keskustelu eri hoitomuotojen kalleudesta. Eli mitä maksaa jokin leikkaus ja montako muuta halvempaa hoitoa jää sen vuoksi antamatta. Tästäkin toki keskustellaan sotealueilla, lääkäripalavereissa ja konferensseissa, mutta keskustelu ei vielä kantaudu rivikansalaisen korviin ja tietoisuuteen. Siksi sillä ei ole vaikutusta ihmisten tapaan ajatella.

Olemme hyvin tietoisia, kuka viime kädessä kaiken maksaa – Suomen kansa. Mutta jos osaamme vastata kysymykseen ”Onko tässä mitään järkeä” viisaasti, voimme jostakin luopumalla saada kaiken olennaisen sellaiseen hintaan, jonka pystymme hyvin maksamaan. Emme ole köyhiä, joskin aika kipeitä.

Arto Mustajoki
Emeritusprofessori, tietokirjailija, podcast-isäntä (https://kommunikaationkompastuskivia.fi/)