Erikoistumiskoulutuksen ensimmäinen hakukierros yllätti – vai yllättikö?

Suomessa on meneillään mittava erikoistumiskoulutusuudistus, jonka tavoitteena on lisätä koulutuksen laatua, nopeuttaa valmistumisprosessia ja ohjata koulutusmääriä vastaamaan palvelujärjestelmän tarpeita. Uudistuksen ensimmäinen konkreettinen toimenpide, koulutuksen valintamenettely, alkoi kun erikoistumiskoulutuksen keväistä hakupilottia seurannut varsinainen hakukierros päättyi 13.9.2019.

Hakijamäärien vertailu on mielenkiintoista (https://docs.google.com/spreadsheets/d/14gQX0kLUcBq4p9jCDB382X4xNZ963pFPzb1PRCY2hE0/edit#gid=202270554). Eniten ensisijaisia hakijoita oli Tampereen yliopistoon (140) ja vähiten Oulun yliopistoon (55). Helsingin yliopistoon ensisijaisia hakijoita oli 136. Oulun ja Helsingin yliopistoissa oli aloituspaikkoja enemmän kuin ensisijaisia hakijoita. Perusterveydenhuoltoon hakeneita oli Tampereen yliopistossa reilusti suurempi määrä kuin hakupaikkoja kun taas esimerkiksi Helsingin yliopistossa hakijoita oli vain puolet aloituspaikojen määrästä.

Nopealla vilkaisulla hakijoiden lukumäärät hämmentävät. Miten on mahdollista, että Helsingin yliopistoon oli vähemmän hakijoita kuin Tampereen yliopistoon, onhan Helsingin yliopisto maamme suurin erikoistuvien kouluttaja? Helsingin yliopistosta valmistuu vuosittain yli 200 erikoislääkäriä mikä on miltei 40% koko maan valmistuneista. Valmistuneiden erikoislääkärien määrä ylittää myös tiedekunnasta valmistuneiden määrän, mistä voi päätellä Helsingin vetävän erikoistuvia lääkäreitä myös muualta Suomesta.

Helsingin yliopiston hakupaineeseen ei ole voinut olla vaikuttamatta vuonna 2018 myönnetyt ennätykselliset lähes 1000 erikoistumiskoulutukseen myönnettyä opinto-oikeutta. Tämän suman purkaminen vie oman aikansa ennen kuin valintamenettely saadaan toimivaksi sisääntuloväyläksi palvelujärjestelmään.

Kansallisesti yhtenäinen, läpinäkyvä ja tasa-arvoinen erikoistumiskoulutuksen valintamenettely on kuitenkin merkittävä askel eteenpäin. Yhden hakukierroksen perusteella on tietenkin mahdoton vetää selviä johtopäätöksiä. Tulevaisuus näyttää, miten valintapaine lähtee kehittymään ja millaisilla ansioilla erikoistumaan pääsee eri yliopistoissa. Pelkästään HUSissa on yli 550 erikoistujille varattua vakanssia, minkä lisäksi suuri osa erikoistuvista suorittaa erikoistumisopintoja sijaisena. Erikoistujat ovat yliopistosairaaloiden tärkeä voimavara, jonka koulutukseen on kiinnitettävä huomiota.

Tähän erikoistumiskoulutuksen laadunparantamistyöhön on HUS yhdessä Helsingin yliopiston kanssa ponnella ryhtynyt. Yksi HUSin keskeisiä laadunhallinnan ja potilasturvallisuuden edistämiseksi tehtyjä toimenpiteitä on valmistautuminen kokonaisvaltaisen laatujärjestelmän käyttöönottoon.  Tavoitteena on hankkia kansainvälisen ja laajasti levinneen Joint Commission Internationalin -laatuakkreditaatio yliopistollisena sairaalana. Tämä edellyttää laadunhallinnassa monia muutoksia, jotka koskevat myös HUSissa toteutettavaa erikoistumiskoulutusta. Seuraavan erikoistumiskoulutuksen hakukierroksen jälkeen olemme jo piirun verran pidemmällä.

Anne Pitkäranta
Tutkimusjohtaja, HUS
Professori, Helsingin yliopisto

Kymmenvuotias Studia Medicina

Studia Medicina -luentosarja täyttää tällä viikolla 10 vuotta. Suurelle yleisölle kohdennettu tapahtumakokonaisuus käynnistettiin nykymuodossaan vuonna 2009. Vuosittain on järjestetty viisi tilaisuutta (tammi-, maalis-, touko-, syys- ja marraskuussa), eli niitä on nyt ehtinyt kertyä 50 kappaletta.

Kymmenkunta vuotta sitten ideoitiin pienen porukan kesken, että Meilahden kampuksella suoritettavan tutkimus- ja opetustyön tulisi näkyä ja kuulua käsin kosketeltavalla, mutta myös maallikoille suunnatulla tavalla. Jonkinlaisena esikuvana ja isosiskona/veljenä toimi Helsingin yliopiston keskustakampuksella pyörivä Studia Generalia -luentosarja.

Ryhdyttiin siis tuumasta toimeen, ja ensimmäisen Studia Medicinan teemana syyskuussa 2009 oli Pandemiat. Luentofoorumina on koko ajan toiminut Biomedicum 1:n suuri luentosali. Järjestävät tahot ovat alusta alkaen olleet HUS, HY:n lääketieteellinen tiedekunta ja Biomedicum Helsinki -säätiö, jotka ovat myös jakaneet salivuokrista, tarjoiluista ja viestinnästä koituneet kustannukset. Ohjelmatoimikunta tuntee suurta kiitollisuutta näiden taustaorganisaatioiden johtoa kohtaan.

Ohjelmatoimikuntaan houkuteltiin Krister Höckerstedt, Olli Jänne, Eija Kalso, Jaakko Karvonen, Kimmo Kontula, arkkiatri Risto Pelkonen, Kaisu Pitkälä, Eero Saksela ja Lasse Viinikka. Eräät senioreimmista ovat jo ehtineet antaa nuoremmille tilaa, ja uudempina jäseninä ovat mukaan liittyneet Helena Isoniemi, Tomi Mäkelä, Tiina Paunio, Anu-Katriina Pesonen, Anne Pitkäranta, Hannu Sariola ja Juha Sinisalo. Toimikunnan loistavana sihteerinä ja koko instituution koossa pitävänä voimana on ahkeroinut Kirsi Varmo. Viestintä- ja muuta apua ovat vuosien varrella tarjonneet Tiina Herranen, Tarja Nordman, Heidi Lehmuskumpu, Tarja Aho ja Maria Svenström.

Luentotilaisuuksien itseoikeutettuna ja suvereenina puheenjohtajana on toiminut arkkiatri Risto Pelkonen. Tilaisuuksien vetovoima on aivan varmasti suurelta osin perustunut arkkiatrin humaaniin ja välittömään tapaan vetää tilaisuudet ja niihin liittyvät keskustelut.

Vaikka näkemys saattaa olla puolueellinen, on helppo väittää Studia Medicinan olleen menestys alusta alkaen. Tyypillisesti salissa on ollut kuulijoita parin sadan hengen verran, parhaimmillaan viitisen sataa. Esimerkiksi syöpä, sydän-verisuonisairaudet ja diabetes ovat usein vetäneet sekä ison että viereisen, videoyhteydessä toimivan luentosalin täyteen.

Konsepti on ollut tuttu ja turvallinen: valittuina keskiviikkopäivinä kolme 25-30 minuutin luentoa putkeen, ja sitten kaikki luennoitsijat salin eteen paneeliksi vastaamaan yleisön kysymyksiin ja kommentteihin, joista ei milloinkaan ole ollut puutetta. Aivan eittämättä juuri tähän perustuu Studian koukuttavuus. Kyseessä on lavaperformanssi, ja aivan samaan tapaan kuin konsertti tai ooppera tuntuu aivan toisenlaiselta paikalta kuunneltuna ja katsottuna kuvanauhaan verrattuna, myös Studiassa yleisö pääsee tarkkailemaan kokonaissuoritusta ja samalla myös tirkistelemään kanssakatsojien reaktioita. Nykyisin Studia-sessiot toki myös videoidaan ja ovat nähtävissä verkossa (www.biomedicum.fi -> Studia Medicina), kukin parin kuukauden ajan.

Jokaiseen Studia-sessioon kuuluvat yleisölle tarjottavat kahvi ja pulla ennen varsinaisia luentoja. Joskus kokeiltiin pullan sijasta terveyttä edistävämpää hedelmätarjoilua, mutta siitä tuli yleisöltä pyyhkeitä – palattiin siis pullaan kahvin kera.

Ohjelmatoimikunta on äärimmäisen kiitollinen luennoitsijoille, jotka ovat aina ottaneet tehtävän vastaan innostuneesti – emme muista ainuttakaan kieltäytymistä, ellei sitten ole ollut kyseessä ulkomaanmatka tai vastaava. Toimikunta on aina ensisijaisesti pyrkinyt rekrytoimaan luennoitsijoiksi kampuksen omaa väkeä – lääkäreitä, tutkijoita ja opettajia. Myös kampuksella kasvatetut ja sittemmin muualle työelämään siirtyneet alumnit on nähty hyvinä vaihtoehtoina. Ja koko systeemihän perustuu talkootyöhön: palkkioita ei makseta luennoitsijoille eikä järjestäjille.

Suomalaisten yleisen kulttuurikiinnostuksen tapaan yleisön keski-ikä on ollut 50+ vuotta ja painotus naisvoittoinen. Näyttää siltä, että nuorten houkutteleminen luentosaliin ei ole aivan helppoa, mutta kääntäen voimme kysyä, mitä pahaa nykytilanteessa sitten on. Terveys teemana alkaa luontevasti kiinnostaa ihmistä sitä enemmän, mitä enemmän siihen alkaa kohdistua uhkia. Studia Medicinan suosio myös osoittaa, että digitaalisen tietovyöryn aikanakin ihmiset haluavat kuulla omin korvin taattua tutkittua tietoa, ja vieläpä mieluiten paikan päällä, tiedon lähteellä.

Kymmenvuotissession (keskiviikko 18.09.2019) teemana on ”Suu terveyden peilinä”. Paitsi että aihe on yksittäiselle kansalaiselle tärkeä, se tekee myös kunniaa kampuksella tapahtuvalle hammaslääketieteen sekä suu- ja leukasairauksien tutkimustyölle, joka juuri arvioitiin maineikkaassa Shanghai-rankingissa sijalle 21 maailman kaikkien yliopistojen joukossa.

Studia Medicina perustuu Academic Medical Center Helsingin suurenmoiseen asiantuntemukseen ja monimuotoisuuteen – ja tietenkin myös biolääketieteen valtavaan nopeaan kehitykseen. Valitsipa ohjelmatoimikunta minkä tahansa kuumaksi nousseen teeman, aina on ollut mahdollista vaikeuksitta löytää huippuasiantuntija viestittämään siitä yleisölle. On helppo ennustaa Studia Medicinalle vireää elinkelpoisuutta myös seuraavalle vuosikymmenelle.

Kimmo Kontula
Sisätautien emeritusprofessori
Studia Medicina -ohjelmatoimikunnan puheenjohtaja

Minä olen kello

Sisälläni tikittää kelloja.  Yksi niistä on vuorokausirytmiä ylläpitävä noin 24 tunnin keskustikitys. Tämä Iso Kello määrää hormonien erittymistä, kehon lämpötilaa, aineenvaihduntaa, verenpainetta, vireystilaa, unta. Tähän yhdistyy lukuisia perifeerisiä kelloja, jotka synkronoituvat Ison Kellon kanssa. Solut syntyvät, toimivat ja kuolevat, tik tak, ajastettuna.

Sisäinen kello ohjaa väsymystä, mielialaa, keskittymiskykyä, se ajoittaa toiminnan virtaukset ja kertoo jaksamisen rajat.  Se olen minä.  On hämmentävää tiedostaa kellorytmin monet ulottuvuudet  – psykologiassa kun on tapana puhua persoonallisuuden piirteistä tai motivaatiosta ihmisen toiminnan ajurina.

Ihmisen kronotyyppi, yksilön oman rytmin suhde 24 tunnin vuorokausirytmiin, on kuitenkin yhteydessä somaattiseen ja mielen sairastavuuteen. Lukuisten tutkimusten mukaan iltatyypeille kasaantuu terveysriskejä, ja heillä on lyhyempi elinajanodote. Sisäistä kelloa vastaan toimiminen, kuten vuorotyössä, kuormittaa elimistöä.

Uniaika tuntuu olevan monelle ikioma kaivos, josta voi nostaa valvetta, kun päivästä loppuvat tunnit. Kuten kaivostoiminnassa, vahinkoa sattuu kuitenkin joka kauhaisulla.  Viime aikoina ihmiset ovat havahtuneet unen merkitykseen ja tulleet enemmän tietoiseksi vuorokausirytmistään, alkaneet suojella unikaivostaan.

Silti rytmisyyden ytimen oivaltaminen on itsen kohdalla vaikeaa. Tasaiseen unirytmiin tähtääminen on parasta mitä itsellesi voit tehdä. Sen sijaan suosittua on nyt lisätä syvää unta – palstat ovat täynnä sitä edistäviä sleep hack -trikkejä.

Paradoksaalisesti toimivin, mutta elimistön tasapainon kannalta tuhoisin sleep hack syvän unen lisäämiseksi on valvominen. Nukkumalla syvää unta pitkään elimistö yrittääkin paikata yliaikaisen valvomisen vahinkoja. Syvän unen louhiminen on hyvä esimerkki yksisilmäisestä kaivosjohtamisesta. Keskittymällä vain yhteen vaiheeseen menetetään ymmärrys kaikkien univaiheiden merkityksestä ja siitä, että myös unessa kello tikittää ja ohjaa nukkujan säännöllisin väliajoin REM-uneen.

Kaikki univaiheet merkitsevät: kevyt uni on unisukkularikasta aikaa, joka auttaa muistin vahvistumisessa. REM-unen merkitys tunteiden säätelyssä on myös suuri. Kaikkia merkityksiä ei vielä edes tunneta.

Nuoruudessa sisäinen kello usein jätättää. Unirytmi siirtyy myöhäisemmäksi pitkälle nuoreen aikuisuuteen, jonka jälkeen se taas vähitellen aikaistuu. Joillakin vuorokausi on jopa 25 tuntia pitkä. Silloin kello 22 tänään on kello 23 huomenna. Ei ihme että ei nukuta, ja unikaivosjohtamisesta tulee talvivaaramaista.

Suuren Kellon teoria on tulossa. Tulevaisuudessa, kun tieto rytmien merkityksestä on läpäissyt kaikkien iltapäivälehtien univinkkiosastot ja sulautettu peruskoulun 3. luokan opetussuunnitelmaan, keskustelua ei aloiteta enää kysymyksillä mitä sinulle kuuluu, tai miten voit, vaan Hei, mites sun rytmit?

Rytmilogian uusi maisteriohjelma perustetaan. Kasvi-, ihmis-, eläin- ja tähtitieteilijät synkronoituvat.

Anu-Katriina Pesonen
Kehitys- ja kliinisen psykologian professori
Sleep & Mind -tutkimusryhmän johtaja
Twitter: anu_katriina
anukatriina.pesonen@helsinki.fi

Antisiiloutuminen

Hyvä me-henki lisää työhyvinvointia ja on mille tahansa työyhteisölle erittäin tavoiteltava tila. Erityisen tärkeää me-hengen vaaliminen on organisaatioille, joissa työskentelee koulutustaustaltaan ja osaamiseltaan hyvin erilaisia ihmisiä. Lääketieteellinen tiedekunta (LTDK) on kaikista Helsingin yliopiston tiedekunnista poikkitieteellisin, ja uuden systeemisen onkologian tutkimusohjelman (ONCOSYS) johtajana onkin ollut mielenkiintoista nähdä ja kokea LTDK:n ja laajemmin Meilahden kampuksen me-henkeä.

Pienissä ryhmissä hyvän me-hengen luominen on usein helpompaa kuin suurissa. Yksi syy lienee se, että kun kaikki ryhmän jäsenet tuntevat toisensa, on helpompaa luoda puitteet hyvälle me-hengelle. On arvioitu, että keskiverto yksilö pystyy ylläpitämään sosiaalisia suhteita noin 150:een henkilöön (nk. Dunbarin luku). Niinpä voisi ajatella, että reilusti yli 200 hengen yksiköissä ihmisillä saattaa olla vaikeuksia kokea me-henkeä. Koska ihmiset tyypillisesti haluavat kuulua johonkin, on tavallista, että isoissa organisaatioissa muodostuu pienempiä ryhmittymiä, joihin on helpompi tuntea kuuluvansa.

Sinänsä pienempien ryhmien muodostuminen ei välttämättä ole ongelma. Lukuisten pienten ryhmittymien kehittyminen saattaa kuitenkin johtaa tilanteeseen, jossa pienten ryhmien edun koetaan olevan ristiriidassa isomman, ”oikean” organisaation edun kanssa. Lisäksi yksi helpoimmista tavoista kohottaa me-henkeä on löytää vihollinen ja sitä kautta luoda koheesiota tätä, todellista tai imaginääristä, uhkaa vastaan. Jos isohko organisaatio jakaantuu useisiin pieniin ryhmittymiin, joilla on vahva me-henki ja jotka taistelevat saman organisaation muita ryhmittymiä vastaan, ei ole vaikea nähdä mitä tapahtuu tuloksille ja työhyvinvoinnille.

Meilahdessa ei varsinaisesti ole pulaa pienemmistä ryhmistä, joilla on vahvasti oma identiteetti ja me-henki. Eikä vastakkainasettelu ole mitenkään harvinaista, vaikka paperilla ja puheissa kaikkien tavoite tuntuu olevan edistää lääketieteellistä tutkimusta ja opetusta ja potilaiden hoitoa. Itse olen päässyt osallistumaan tai seuraamaan vierestä mm. seuraavia vastakkainasetteluita: Medicum vs. Clinicum vs. Tutkimusohjelmayksikkö; LTDK vs. HiLIFE; kliininen tutkimus vs. perustutkimus; Haartman Instituutti vs. Biomedicum.

Avoin keskustelu, kärkäskin, on usein lopulta kaikkien etu, mutta joskus tällaisista vastakkainasetteluista on aitoa haittaa koko yhteisölle. Esimerkiksi uusien ryhmänjohtajien rekrytointi on tärkeää LTDK:n strategiassa. Viimeisimmässä HiLIFE:n organisoimassa ryhmänjohtajahaussa hakijoita oli yli 400. Lääketieteelliseen tiedekuntaan ei valikoitunut yhtään. Miksi? Syitä lienee monia, mutta vastakkainasettelu LTDK vs. HiLIFE ei varmasti helpottanut tilannetta.

Toinen esimerkki on tilanne, jossa ONCOSYSin johtajana etsin syväpakastintilaa uusille ryhmille. Yhteen viestiini sain vastauksen, että uusi säilytin on varattu Haartmaninkatu 3:ssa olevien ryhmien käyttöön. Ilmeisesti se, että kuuluu samaan tiedekuntaan ei riitä, vaan ryhmän tilojen tulee myös olla oikeassa kiinteistössä. Vaikka tilanne lopulta ratkesi onnellisesti, on vaikea keksiä selkeämpää esimerkkiä siitä kuinka pienemmän ryhmän me-henki vaikuttaa negatiivisesti koko organisaatioon.

Ongelmien esiintuominen on ensimmäinen askel niiden ratkaisemiseksi mutta tarvitaan muutakin. Sivumennen sanoen, tämä blogivuoro on palkinto, jonka sain yllä mainitun pakastinongelman ratkaisuehdotuksesta tiedekunnan johdon lähettämisestä antisiilouudelleenkoulutusleirille Pohjois-Koreaan, perusteena se, että johto on vastuussa työhyvinvoinnista ja siten myös työtä haittaavien vastakkainasetteluiden poistamisesta.

Niin houkuttelevalta kuin ajatus johdon lähettämisestä Pohjois-Koreaan saattaisikin tuntua, on selvää, että jokainen on omalta osaltaan vastuussa me-hengen luomisesta. Jokaisessa keskustelussa ja sähköpostissa on mahdollisuus lisätä tai murtaa me-henkeä.

Hyvä alku lienee keskustella muidenkin kuin oman klaanin ihmisten kanssa. Kaikilla tuntuu nykyään olevan kiire ja niinpä onkin tärkeää varmistaa, että ihmisillä on mahdollisuus tavata ja jutella myös rennossa hengessä. LTDK:n yhteiset pikkujoulut ovat olleet erinomainen tilaisuus saada koko tiedekunta yhteen ja päästä keskustelemaan rauhassa muidenkin kuin oman ryhmän kanssa.

Kannan pienen korren LTDK:n me-hengen rakentamiseen ja mainostan ONCOSYSin tupareita, jotka ovat lokakuun puolivälillä. Erityisen tervetulleita tutustumaan tutkimukseemme ja meihin ovat ne, joiden verenpaine nousee kun kuulevat esimerkiksi sanat ’tutkimusohjelma’, ’syöpätutkimus’, tai ’Biomedicum’.

Sampsa Hautaniemi
Professori, ONCOSYS-tutkimusohjelman johtaja, Helsingin yliopisto