Jaossa niukkuutta – ketä tulisi rahoittaa?

Liisa KauppiValtion tutkimusbudjetti pienenee, ja Helsingin yliopistolla on käytössään vähemmän rahaa kuin aiemmin.

Kuinka niukkenevia resursseja voisi jakaa järkevästi tutkimukseen HY:n ja/tai tiedekuntamme sisällä?

Mahdollisia tapoja voisivat olla esimerkiksi seuraavat rahoitusmallit:

1) Rahoitetaan huipputason tutkimushankkeita.

2) Rahoitetaan parhaita aktiivitutkijoita.

3) Järjestetään arvonta, johon saavat osallistua kaikki tietyt kriteerit täyttävät tutkijat.

Pitäisikö rahoittaa huipputason tutkimushankkeita?

Tuskin kukaan vastustaa periaatteessa ajatusta, että rahoitus kohdennettaisiin parhaille tutkimushankkeille. Ongelma piilee siinä, kuinka ja kuka pystyy ennakoivasti tunnistamaan huippuhankkeet.

”Olen säveltäjä, en ennustaja.”

Näin tarinan mukaan vastasi Sibelius Aino-vaimolleen, joka tiedusteli, milloin mestarilla oli aikomus palata kotiin ravintolasta. Rehellisyyden nimissä voisimme mekin todeta, että olemme tutkijoita, emme ennustajia. Silti rahoitusta haettaessa tutkijoita tyypillisesti pyydetään ennustamaan sekä tutkimuksen tulokset (”expected results”) että niiden vaikuttavuus (”expected impact”). Näin on muun muassa Suomen Akatemian hauissa. Lukuisissa EU:n eri rahoitusmuodoissa tutkijan ennustajankykyjen oletetaan olevan vielä huomattavasti korkeammalla tasolla.

Tästä päästäänkin hankeperusteisen mallin suureen pulmaan: minkälainen arviointiprosessi tarvitaan, jotta oikeat eli parhaat hankkeet tulisivat rahoitetuksi? Tosiasiallisia ennustajankykyjä kun ei ole hakijoilla eikä arvioitsijoilla.

Arviointiprosessit ovat usein raskaita, vaikka rahaa olisi jaossa pienehköjä summia eli joitakin kymmeniä tuhansia euroja vuodessa kullekin rahoitetulle hankkeelle. Joskus ulkopuolisia arvioitsijoita pitää rekrytoida kymmeniä, ja heistä jokainen lukee ja pistää paremmuusjärjestykseen kymmeniä hakemuksia. Työtunteja kertyy hakijoille, arvioitsijoille ja hallintopuolen ihmisille, mutta menevätkö myönnöt oikeille hankkeille?

Jos kahdeksan tai yhdeksän kymmenestä hakemuksesta ei tule rahoitetuksi, moni erinomainenkin hanke joutuu hylätyksi ja turhaa työtä tulee mittava määrä. Voisiko arviointimenettely olla yksinkertaisempi ja silti yhtä hyvä – tai mielellään parempi?

Pitäisikö rahoittaa parhaita tutkijoita?

Vastaukseni tähän on kyllä. Parhaiden tutkijoiden tunnistaminen on paljon suoraviivaisempaa kuin huippuhankkeiden. Toki monesti huippuhankkeet toteutetaan parhaiden tutkijoiden toimesta, jolloin raha menisi joka tapauksessa pääosin samaan osoitteeseen kuin hankeperusteisessa mallissa.

Henkilöperusteinen malli nojaa siihen ajatukseen, että mikäli ryhmänjohtajalla on tuoretta näyttöä kunnialla loppuun viedyistä huippuhankkeista (lue: julkaisuja vastuukirjoittajan roolissa oman alansa kansainvälisissä huippulehdissä), niin todennäköisyys tähän on lähitulevaisuudessakin hyvä. Sekä haku- että arviointiprosessi tässä mallissa voidaan pitää kevyenä, koska tieto tärkeimmistä hakijan saavutuksista eli julkaisut sekä riittävä rahoitus hakuhetkellä ovat varsin yksiselitteisiä.

Tuoreiden tutkimusjulkaisujen määrän ja laadun lisäksi olisi myös helppo mitata nousujohteisuutta vaikkapa kuluneelta viideltä vuodelta. Hyytyviä koneita ei varmaankaan haluta rahoittaa.

Myös aiempaa kustannustehokasta (tai -tehotonta) tutkimusrahan käyttöä olisi mahdollista ja ehkä hyödyllistäkin mitata, jos niukoista resurssi-investoinneista on jatkossa tarkoitus saada paras mahdollinen tuotto. Varttuneemmilla tutkijoilla esimerkiksi viimeisen viiden vuoden julkaisujen määrä ja laatu voitaisiin suhteuttaa viimeisen kymmenen vuoden aikana saatuun rahoitukseen. Vastuukirjoittajana tuotettujen laatujulkaisujen määrä vaikkapa 100 000 rahoituseuroa kohden olisi käypä tuotantotehon mittari.

Jos jaossa olevat summat ovat suhteellisen pieniä, yksi suoraviivainen variaatio henkilöperusteisesta mallista on jakaa rahaa kaikille tietyt kriteerit täyttäville tutkijoille. Vuonna 2015 lääketieteellinen tiedekunta myönsi Helsingin yliopiston 375-vuotisjuhlan kunniaksi kertaluonteisia 40 000 euron tutkimusmäärärahoja tällä periaatteella. Hakumenettely oli erittäin kevyt ja arviointimenettely vielä kevyempi, eli aivan oikeassa suhteessa myöntöjen suuruuteen.

Mikäli myöntöjen rimaa halutaan hilata ylemmäs eli kohti yhä erinomaisempaa tutkimusta, ei tarvitse kuin tiukentaa hakukelpoisuuden kriteereitä. Jos määrärahan saamiseksi vaadittaisiin esimerkiksi Cell-, Nature– tai Science-julkaisu vastuukirjoittajana viimeiseltä kolmelta vuodelta, ei rahoitettavia tutkijoita jäisi enää kuin kourallinen.

Pitäisikö valita rahoitetut tutkijat arvalla?

Jos rahaa ei riitä kaikille hakukelpoisille ryhmänjohtajille, myönnöt voitaisiin valita arvalla. Kunnia tästä ajatuksesta kuuluu Jukka Jernvallille, joka heitti sen keskustelussa HY:n HiLIFE Fellows -rahoitusmuodon epävarmasta tulevaisuudesta.

Äkkiseltään voisi kuvitella, ettei arpamenettelyllä voida valita erinomaisia tutkijoita, eikä ehkä voidakaan. Kuitenkin jos hakukelpoisuuskriteerit ovat jo lähtökohtaisesti kohtalaisen tiukat, eli vain kärkitutkijat saisivat jättää kupongin sisään, ei voisi arvallakaan mennä kovin pahasti pieleen. Menettely olisi kevyin mahdollinen.

Pilottikokeet saattavat poikia erittäin lupaavia tuloksia

Sitten muutamia yleisiä huomioita pienehköjen tutkimusmäärärahojen merkityksestä ja vaikuttavuudesta.

Lienee selvää, että 50 000 euron suuruusluokan tutkimusmäärärahalla on suhteellisesti huomattavasti suurempi merkitys pienemmille ja/tai aloitteleville tutkimusryhmille kuin miljoonabudjetilla pyöriville ryhmille. Suurempaa vaikuttavuutta rahoituseuroa kohden saataisiin siis tukemalla pieniä ja aloittelevia ryhmiä.

Silti HY- tai tiedekuntatason korvamerkitsemätön rahallinen tuki on arvokasta kaikille aktiivisille tutkimusryhmille, niiden koosta riippumatta. Näin siksi, että se antaa vapauden lähteä pienimuotoisesti testaamaan uusia tutkimusideoita, jotka eivät suoraan sisälly mihinkään jo käynnissä olevaan tutkimusprojektiin. Useimpien suurten rahoittajien tutkimusmäärärahojen käyttö on tarkoin säädeltyä ja valvottua. Niiden tutkimusbudjettia ei saa käyttää edes osin kokeisiin, jotka eivät sisälly alkuperäiseen – usein jo vuosia sitten laadittuun – tutkimussuunnitelmaan.

Ainakin molekyyli- ja solubiologian saralla parhaat ja kiinnostavimmat havainnot kuuluvat usein sarjaan odottamattomat tulokset (eli ”unexpected results”, joita ymmärrettävistä syistä harvemmin tutkimussuunnitelmissa listataan). Etsimme jotain, mutta löysimmekin jotain aivan muuta.

On ensiarvoisen tärkeää, että HY jatkossakin tarjoaa mahdollisuuden parhaille tutkijoilleen lähteä seuraamaan tällaisia johtolankoja. Pienellä rahalla tehdyt pilottikokeet saattavat poikia niin lupaavia tuloksia, että myöhemmin niiden perusteella tehty hakemus saa merkittävää ulkopuolista rahoitusta.

Miten kannattaa toimia, jos omistaa erinomaisesti lypsävän lehmän?

Kohta on aika lähteä kesälaitumille. Jätän lukijoille tutkimusrahoitusaiheisen knopin pureskeltavaksi: miten kannattaa toimia, jos omistaa erinomaisesti lypsävän lehmän?

1) hoitaa sitä hyvin

2) antaa sille vähemmän ruokaa – näin säästyy rahaa, eikä nälkäkuuri varmaan paljoa maitomäärään vaikuta.

3) aivan sama, yksi lehmä muiden joukossa

Taustaksi: Biotieteet (life science) alana tuottaa puolet HY:n julkaisuista ja tuo sisään >60 prosenttia kansainvälisestä, kilpaillusta rahoituksesta. Vain 30 prosenttia HY:n perusrahoituksesta kohdistetaan biotieteisiin. Miten jatkossa?

Liisa Kauppi
apulaisprofessori, Helsingin yliopisto