Kiirastorstaista vappuaattoon: poikkeuksellisia aikoja

Kiirastorstaina (9.4.2020) tuli Unifin linjaus yliopistojen perinteisten, yliopistojen tiloissa järjestettävien valintakokeiden perumisesta. Sen jälkeen eri koulutusohjelmien valtakunnalliset valintatoimikunnat, eri lääketieteellisten tiedekuntien dekaanit ja tietenkin myös lääkiksen sisällä johtoryhmä, OPA opintoasianpäällikön johdolla ja koulutusohjelmien johtoryhmät alkoivat etsiä ratkaisuja.

Aikaa oli vain vähän, vain hieman yli kaksi viikkoa, löytää oikeat ratkaisut, tehdä niistä päätökset ja tiedottaa hakijoille. Tehtävä ei ollut helppo, mutta pakko on hyvä motivaattori.

Pelkästään Helsingin lääketieteellisen tiedekuntaan on lähes 10 000 hakijaa, joista vain hieman alle 300 tultaisiin hyväksymään uusiksi opiskelijoiksi. Oli siis löydettävä keinot, jolla tämä saataisiin ratkaistua meillä Helsingissä hammaslääketieteen, lääketieteen, psykologiaan ja logopedian koulutusten osalta. Samalla tuli varmistaa valtakunnallinen yhteistyö, joka useimmissa koulutusohjelmissa pohjautuu yhteisvalintaan.

Helsingin lääkiksen tiedekuntaneuvosto teki päätökset 28.4. ja seuraavana päivänä muiden yliopistojen vastaavat toimielimet tekivät vastaavat päätökset.

Tämä on esimerkki koronaviruksen aiheuttaman poikkeustilanteen aiheuttamista haasteista ja erikoisjärjestelystä, jossa poikkeuksellisen vaikeassa tilanteessa ja äärimmäisen lyhyessä ajassa tiedekunnan eri toimijat sekä yhdessä että kansallisten yhteistyöelinten avulla, löysivät käyttökelpoisen lopputulokseen varmistaakseen syksyn 2020 opiskelijaa valintojen onnistumisen.

Risto Renkonen, dekaani, Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta

Tiina Paunio, opetusvaradekaani, Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta

Tiedot opiskelijavalinnoista ja hakukohdekohtaisista valintaperustemuutoksista löytyvät Helsingin yliopiston Opiskelijavalinnat koronavirustilanteessa -sivulta

Luonto toistaa itseään

Euroopassakin ihmiset sairastuvat nyt laajalti vakavaan tautiin. Samankaltaista tautia on havaittu ennenkin, mutta tässä on jotain uutta. Se on kotoisin kaukaa idästä, taudinaiheuttaja on siirtynyt ihmiseen jostain eläimestä jossain päin Aasiaa. Sitten tautiin alettiin sairastua myös Lähi-Idässä, ja suhteellisen pian tämän jälkeen se saapui Eurooppaan. Maihinnousu tapahtui Pohjois-Italiassa, ja maaliskuusta lähtien tautiin on alkanut kuolla merkittävä määrä ihmisiä. Leviäminen jatkuu, ihmiset eristäytyvät. Talousvaikutukset tulevat olemaan merkittäviä, juuri kun oli toivuttu pienehköstä romahduksesta n. 10 vuotta aiemmin. Epäillään, että ilmaston viimeaikaisilla muutoksilla on osuutta taudin yleistymiseen.

On huhtikuu Herran vuonna 1347. Taudinaiheuttaja on Yersinia pestis ja tautia tullaan kutsumaan Mustaksi Surmaksi. On parempi pysyä eristyksissä 40 päivää, Venetsian nykymurteella quarantena giorno.

Kuulostaako jotenkin tutulta? Pandemioista toistaiseksi vakavin, Musta Surma, riehui 1347-1351 (ajoittain aina vuoteen 1720 saakka). Se tappoi joidenkin arvioiden mukaan jopa 60% Euroopan asukkaista ja muutti maailmaa perinpohjaisesti. Musta Surma oli monella tapaa erilainen ja tappajana eri kaliiperin kulkutauti kuin covid-19, mutta pandemioissa on myös hämmentävää samankaltaisuutta. Yhtäläisyyksiä on erityisesti näiden kahden pandemian syntymekanismeissa ja leviämisreiteissä, mutta myös ihmisten ja ihmisyhteisöjen reaktioissa niihin: ihmiset eristäytyvät, huhut, salaliittoteoriat ja valeuutiset leviävät, ksenofobia yltyy. Ja todellakin, Boccaccion Decameronessa kerrotaan, että rutto levisi Italiassa maaliskuusta alkaen – eikä virittynyt mieli voi olla myöskään huomaamatta, että Decameronen maaseudulle eristäytynyt seurue oli kymmenhenkinen, juuri sen kokoinen kuin Suomen hallituksen koronaviruslinjaus tällä hetkellä sallii.

Minusta on kiehtovaa miten historia ainakin näyttää toistavan itseään. Itse asiassa: on jälleen kerran kiehtovaa huomata, että ihmisyhteisöihin vaikuttaa tekijöitä, jotka ovat säilyneet samankaltaisina vuosisadoista ja vuosituhansista toisiin (tai vuosimiljooniin, kts. edellinen Suvi Viranta-Kovasen blogiteksti). Tämähän ei ole luonnossa mikään ihme, esimerkiksi ankeriaat ovat vaeltaneet Sargassomerelle kutemaan nelisenkymmentä miljoona vuotta. Tämä kuitenkin ällistyttää meitä, jotka luotamme lajimme erikoislaatuisuuteen ja ajattelemme, että nyt eletään niin modernia aikaa, että pystymme kontrolloimaan kohtaloamme. Ihmiset varmaan ajatelleet näin jo antiikin aikana.

Mustan Surman ja covid-19:n alkulähteet ovat samankaltaisia ja samalla suunnalla. Yersinia ja koronavirus ovat zooantroponooseja eli peräisin eläimistä. Tämä ei ole kuitenkaan mikään erikoinen yhteys, ennemminkin todennäköistä, koska reilu 60% ihmisen infektiotaudeista on ainakin alun perin siirtynyt eläimistä ihmisiin. Väittäisin, että tämä zoonoosien yleisyys rajoittaa ihmisen määräysvaltaa itseensä, ihan kuin luonto pitäisi kiinni neoliittisessa revoluutiossa irtiottoa yrittäneestä lajista. Zoonoosit linkittävät meidät ympäröivään luontoon monimutkaisesti ja tukevasti koska tautiriskiin yhdistyy monien erilaisten lajien populaatiodynamiikka (usein mikrobeja, niveljalkaisia ja selkärankaisia). Tämä kytkös tarkoittaa, että pienilläkin ympäristömuutoksilla voi olla meille isot seuraukset, oli ne sitten ihmisten tekosia tai ei. Esimerkiksi Yersinia-riskimme riippuu sekä jyrsijöiden ja että niiden kirppujen populaatiokoosta ja näihin puolestaan vaikuttavat mm. lämpötila ja sadanta. Erään tutkimuksen (Stenseth et al. 2006) mukaan yhden asteen lämpötilan nousu lisää 50 prosentilla Yersinian yleisyyttä isohyppymyyrissä (Rhombomys opimus, tuttavallisemmin gerbiili).

Mustan Surman alkulähteitä on selvitelty pitkään, ja – kuten koronaviruksenkin kohdalla – populaatiogenetiikalla on tässä tärkeä rooli. Yersinian ja monien muiden taudinaiheuttajien kohdalla myös muinais-DNA –tekniikat ovat viime aikoina olleet käytössä (tätä nk. arkeovirologiaa tutkitaan aktiivisesti myös meidän tiedekunnassamme, kts. esim. Duggan et al. 2016 ja Toppinen et al. 2015). On selvää, että Euroopasta katsoen Musta Surma on tullut idästä, ja sen viimeinen etappi Krimiltä Kaffasta Genovaan tunnetaan hyvin. Vuonna 2010 julkaistu Yersinian perimän fylogeografinen analyysi ehdotti syntysijoiksi Kiinaa (Morelli et al. 2010). Se on mahdollista: Hubein provinssissa on vuonna 1334 riehunut tauti, joka tappoi 5 miljoona ihmistä, 90% provinssin asukkaista. Siis sen provinssin, jonka pääkaupunki sijaitsee Jangtse- ja Han-jokien haarassa ja tunnetaan nimellä Wuhan! (Tässä yhteydessä on todettava, että Kiinassa on myös maakunta nimeltä Hebei, ja tämän blogin taustatyö osoitti, että nämä kaksi menevät usein iloisesti sekaisin länsimaisilta).

Merkittävää on, että Musta Surma ja covid-19 eivät ole ainoita Aasiasta maailmalle ponnistaneita pandemioita: myös esim. SARS ja influenssakannat H2N2 (”aasialainen”, 1957-1958), H3N2 (”hongkongilainen”, 1968-1969) ovat lähteneet ihmiskiertueelle Aasiassa. Syitä tälle ovat varmastikin alueen ilmasto, väestöntiheys ja ruokakulttuuri, jossa biodiversiteettiä ei väheksytä (kts. Riku Rantalan kolumni HS:ssa 7.3.2020). Varmistusta Mustan Surman lähtöpisteelle ei ole kuitenkaan saatu. Loppuvuodesta 2019 julkaistiin 34 Yersinia-genomin sekvenssit, jotka oli analysoitu Mustan Surman aikaisista ihmisjäänteistä (Spyrou et al. 2019). Taudin tulo idästä ja erittäin nopea leviäminen halki Euroopan näkyi patogeenin geenipoolissa, mutta alkukotia ei tälläkään datalla pystytty tarkasti paikallistamaan. Koronapandemian alkulähteeksi tiedettiin tori Wuhanissa, jossa tauti oli siirtynyt lepakoista tai muurahaiskävystä ihmiseen. Luultiin, että tiedettiin, mutta nyt ehkä aletaan tietää, että luultiin: tätä kirjoitettaessa Cambridgen yliopiston vetämä projekti on julkaissut alustavia tuloksia 1000 koronavirusgenomin populaatiogeneettisestä analyysistä. Viruksen RNA-linjojen jakautuminen viittaa siihen, että alkupisteeksi tulkittu tammikuun tautiaalto Wuhanissa olikin paikallinen epidemia ja pöpön maailmanvalloitus alkoikin jo syyskuussa 2019 lähes tuhannen kilometrin päästä Guangdongista. Lopullisia tuloksia odotellaan. Populaatiogenetiikan perusteella on kutenkin pystytty varmistumaan koronaviruksen luonnollisesta alkuperästä. Salaliittoteorioita ihmisen värkkäämästä bioaseesta tämä tuskin tukahduttaa, mutta tietoa on saatavilla niille, jotka sitä haluavat kuunnella.

Zoonoosien alkupistettä kiehtovampaa on mielestäni kuitenkin tutkailla niiden leviämisreittejä. Niiden taustalla nimittäin näyttää kummittelevan ikiaikaiset kauppa- ja kulkureitit maalla ja merellä. Edelleen, vaikka rahalla saa ja suihkukoneella pääsee. Erityisesti esiin nousee Silkkitie.

Silkkitie muotoutui merkittäväksi kauppa- ja yhteysreitiksi Kiinan ja Rooman – idän ja lännen -välille jo reilusti ennen ajanlaskun alkua, huippuaika oli Tang-dynastian alkuaikoina 600-luvulla ja reittiä käytettiin 1700-luvulle saakka. Oikeasti pitäisi puhua monikossa ”Silkkiteistä”, kyse oli pikemminkin kokoelmasta suurin piirtein samaan suuntaan kulkevia reittejä. Pääreitti kulki Tiibetin ylängön pohjoispuolitse Samarkandiin, siitä Iraniin ja lopulta Syyriassa haarautuen pohjoiseen kohti Konstantinopolia ja Roomaa ja etelään kohti Aleksandriaa. Silkkitietä pitkin liikkuivat ihmisten ja tavaroiden lisäksi myös armeijat, keksinnöt, kulttuuri – ja taudinaiheuttajat. Jälkimmäisestä on saatu todisteita mm. populaatiogeneettisistä analyyseistä, esim. pernarutto- ja leprabakteerien perimät osoittavat geenivirran Silkkitietä pitkin. Eikä kyse ole pelkästään mikrobeista: ajanlaskun alun tienoilla Silkkitienvarren taukopaikalle (huoltoasemalle?) Luoteis-Kiinaan jätetyistä ”henkilökohtaisista hygieniatikuista” – siis ulostenäytteistä – on löytynyt paljon sisäloisten munia (Yeh et al. 2016). Lajikirjoa on ollut: heisimatoja (Taenia), suolinkaisia (Ascaris) ja piiskamatoja (Trichuris). Yksi munista tunnistettu laji kuitenkin kiinnitti tutkijoiden huomion, maksamato Clonorchis sinensis. Tämä etanoita ja kaloja väli-isäntänään käyttävä loinen elää soisilla alueilla, parin tuhannen kilometrin päässä hygieniatikkujen karulta löytöseudulta ja oli kaiken todennäköisyyden mukaan päätynyt pohjoiseen kauppamatkustajan mukana. Kuinkahan pitkälle länteen loisia on sitten päätynytkään, ennen kuin mieleen tulee Arthur Miller?

Myös Musta Surma päätyi Eurooppaan Silkkitietä pitkin ja – huisaa, eikö? – myös koronaviruksen reitti ainakin näyttäisi seurailevan sitä. Koronaviruksen kohdalla Kiinan sairaustapausten jälkeen alettiin puhua taudin leviämisestä Iranissa (HS:n uutinen 13.3.2020). Sitten koronauutisia alkoikin dominoida Pohjois-Italia. Toki tässä Silkkitietä seurailevassa Kiina – Lähi-Itä – Italia –järjestyksessä voi olla kyse sattumasta ja toisiinsa liittymättömistä prosesseista, mutta kokonaisuuden yhdennäköisyys on huomattava. Silkkitietähän ei ole kuopattu, päinvastoin, se on nyt tapetilla ja aktiivisemmassa käytössä kuin satoihin vuosiin. Taustalla on tietysti Kiinan vaurastuminen viime vuosikymmeninä ja sen vuonna 2013 lanseeraama ”Uusi Silkkitie”. Kamelikaravaanien sijaan Silkkitietä suhaavat nyt junat, mutta reitti on pitkälti sama kuin keskiajalla (YLEn reportaasi 20.3.2017). Ja, kuten keskiajalla, reitillä kulkee tänään tavaroita, ihmisiä ja taudinaiheuttajia.

Silkkitien itä-länsi –reitti ei kuitenkaan taida olla ihan pelkästään joidenkin hallitsijoiden älynväläys vaan pohjalla on isompia tekijöitä kuten ympäristö- ja biomaantiede. Näitä Jared Diamond käsitteli kuuluisassa, Pulitzer-palkitussa kirjassaan Tykit, taudit ja teräs. Yksi Diamondin perusajatuksista on se, että eurooppalaisten ja euraasialaisten kulttuurien menestys on tavallaan maantieteen tuottama sivutuote. Ihmisen, etenkin maanviljelystä harjoittavan ihmisen hyötykasveineen ja -eläimineen, on helpompi siirtyä leveyspiiriä kuin pituuspiiriä pitkin, koska mm. päivän ja kasvukauden pituus säilyvät samankaltaisina. Viljelykasvien, kotieläinten – ja taudinaiheuttajien – elinolot eivät siis muutu niin radikaalisti kuin liikuttaessa pohjoisesta etelään tai päinvastoin. Euraasia on ainoa manner, joka on sijoittunut enemmän itä-länsi-, kuin pohjois-etelä –akselille (Etelämannerta ei sattuneesta syystä nyt lasketa). Tätä akselia seurailee Silkkitie ja sillä on kulkenut enemmän elollista ja elotonta kuin minkään muun mantereen reitillä. Tässä valossa samankaltaisuudet taudinaiheuttajien reiteissä eri aikoina ei enää tunnukaan niin ällistyttävältä.

Yhtäläisyyksiä koronan ja Mustan Surman välillä löytyy synty- ja leviämismekanismien lisäksi myös siitä, miten ne ovat vaikuttaneet yhteiskuntaan. Ihmisten ja ihmisyhteisöjen eristäytyminen on molemmissa pandemioissa ollut melko samankaltaista (Turun yliopiston Suomen historian professorin Pekka Toropaisen havaintoja YLE:n artikkelissa). Myös korona-aikana epävarmuus on ollut suurta, huhuja levinnyt ja levitetty (kts. YLE:n uutinen 19.3.2020). Näin oli myös Mustan Surman aikaan. Jumalan vihan ja ”kolmen planeetan konjunktion tuottaman miasman” lisäksi syytä taudista sälytettiin voimakkaasti juutalaisille, ja Musta Surma aloittikin kiivaat pogromit Euroopassa. Ksenofobia on nostanut päätään myös koronapandemian aikana HS:n uutinen 7.2.2020 ja YLE:n uutinen 17.4.2020). Kertoo tietysti jotain ihmismielen säilymisestä samankaltaisena läpi vuosisatojen, mutta lienee aika selvää, etteivät keskiajan juutalaisvainot eikä tämän päivän rasismi ja ksenofobia kansanterveyttä paranna. Diamondin perusteella pitäisi enneminkin vihata maantiedettä (rasisimin sijaan ”geografismi”?).

Mielenkiintoista on kuitenkin nähdä, mitä koronapandemian jälkeen tapahtuu. Tässä kohdassa itse asiassa alkaa toivoa, että koronalla ja Musta Surmalla olisi todellisia yhteneväisyyksiä. Mustaa Surmaa on vaikutuksiltaan nimittäin verrattu Ranskan vallankumoukseen 1789: karmea ajanjakso, jonka jälkeen maailma oli tavalliselle ihmiselle, niille henkiinjääneille, hiukan parempi paikka. Mustan Surman seurauksena aatelisto havaittiin kuolevaisiksi (konkreettisestikin) ja putosi jalustalta. Yhteiskunnista tuli tasa-arvoisempia, maaorjuus poistui lähes kokonaan, työmiehen palkat nousivat ja maan hinta laski merkittävästi. Niin kuin kaikkien resurssien kohdalla taitaa olla, myös ”kansan” arvo tajuttiin vasta kun kansasta alkoi olla pulaa. Musta Surma puhalsi renessanssin henkiin ja sitten päädyttiinkin valistuksen aikakauteen ja tieteen arvostukseen. Tapahtuisiko tämänkin pandemian jälkeen jotain samansuuntaista? Maailma näyttää tällä hetkellä liukuvan juuri päinvastaiseen suuntaan (kts. vaikkapa Trump ja desinfiointiaine ja tilanne Unkarissa, HS mielipide 19.4.2020) – mutta voisiko edes elätellä toivoa?

 Jukka Palo

oikeusgenetiikan dosentti

HY/THL

Blogin innoittamana vielä pari lukuvinkkiä karanteenikevääseen:

Peter Frankopan: The Silk Roads: A new history of the world. Bloomsbury, UK 2015.

Peter Svensson: Ankeriaan testamentti. Tammi 2020.

 

Evoluutiosta, ekologiasta ja lääketieteen perustieteiden opetuksesta

Eräissä Afrikan mantereen yliopistoissa lääketieteellisen opetus alkaa kursseilla, jotka selvittävät ihmisen paikkaa osana luontoa ja ihmisen evoluutiota. Yhdysvalloissa taas on viime vuosina noussut lääketieteelliseen koulutukseen mukaan evolutionaarinen lääketiede (Alcock & Schwartz, 2011; Hidaka et al. 2015).

Evoluutiobiologia yhdistää lääketieteen taustalla olevat perustieteet, kuten fysiologian, anatomian, biokemian ja perinnöllisyystieteen. Se vastaa kysymykseen miksi.  Evoluutio auttaa ymmärtämään kokonaisuuksia. Viime viikon blogissa professori Anna Klippi kirjoitti puheen evoluutiosta. Alas laskeutunut kurkunpäämme on mahdollistanut puheentuoton mutta altistaa ruokaan tukehtumiselle. Selvä ristiriesa.

Lääketiede kamppailee evolutiivisten prosessien kanssa. Bakteerisukupolvet vaihtuvat nopeasti, ja suvuttomasti lisääntyvinä mutaatiot yleistyvät niillä nopeasti. Antibioottien aiheuttaman valintapaineen alla bakteerikannat voivat sopeutua nopeasti, käydä läpi evolutiivisen pullonkaulan ja aloittaa sopeutumislevittäytymisen.

Jokainen syöpä puolestaan on uusi evolutiivinen linja, joka on seurausta monisoluisen eliön solulinjan palaamisesta alkukantaiseen, yksisoluisen eliön tilaansa. Silloin se lisääntyy resurssien mukaan. Monisoluisen eliön solut taas erikoistuvat omiin tehtäviinsä, ja niiden jakaantuminen on säädeltyä.

Ihmislaji periytyy vaatimattomista hedelmänsyöjistä ja haaskansyöjistä. Näppärien käsiensä avulla se kehittyi vahvaksi saalistajaksi ja kilpailijaksi muille pedoille. Maatalouden myötä alkoi ympäristön muokkaaminen toden teolla, ja vauhti vain kiihtyi teollisen vallankumouksen jälkeen.

Ekologia on silti läsnä. Ympäröivän luonnon vaikutus ihmiskehoon jatkuu. Tämän osoittivat hyvin ekologi ja evoluutiobiologi Ilkka Hanski sekä allergialääkäri Tari Haahtela yhteisissä tutkimuksissaan, joissa löytyi yhteys ihmisen immuunipuolustuksen ja elinympäristön luonnonmonimuotoisuuden välillä (Hanski et al. 2012). Ympäristön yksimuotoisuus altistaa allergioille ja autoimmuunisairauksille. Kymmenien miljoonien vuosien mittaan kehittynyt puolustusjärjestelmä ei hetkessä sopeudu uuteen ääriolosuhteeseen.

Jos olisimme käyneet lepakon evoluutiohistorian läpi, tilanne voisi olla toinen. Luonnontieteellisen keskusmuseon tutkija ja ekofysiologi Thomas Lilley selitti Ylen haastattelussa, miksi epidemian aiheuttamat koronavirukset usein lähtevät juuri lepakoista.

Lepakoilla on vaimentunut puolustusjärjestelmä. Lepakot kehittyivät 60 miljoonaa vuotta sitten saalistamaan lentäviä hyönteisiä. Lentäminen on fyysisesti raskasta ja aiheuttaa jatkuvaa pientä kudostuhoa. Niiden puolustusjärjestelmä on kehittynyt olemaan vastaamatta tähän tulehduksella. Niinpä lepakko ei sairastu virustauteihin, vaan lepakon ja koronavirusten välillä vallitsee virusta hyödyntävä pöytävierassuhde. Virus on sopeutunut mm. lepakon korkeaan, jopa 42 asteen, lämpötilaan. Ihmiselle kuume on kehittynyt tappamaan patogeenejä, koronavirukseen se ei vaikuta.

Luonnossa lepakot pysyvät omissa oloissaan eivätkä tartuta muita lajeja. Riski syntyy, kun ne joutuvat epäluonnollisesti muiden lajien sekaan. Vaarana on mutatoitunut virus, joka onnekseen löytää eläimen, jonka se voi infektoida.

Vaikka COVID-19 aiheuttaa ihmisille suunnatonta inhimillistä kärsimystä etenkin kehitysmaissa, sukupuuttoon se ei meitä vie. SARS-CoV-2-viruksen reseptori nisäkässoluissa on varsin konservatiivinen. Ihmistä nyt infektoiva virus voi tarttua muihinkin lajeihin, ja COVID-19-taudin puhkeamista niissä tutkitaan kiivasti. Kaikilla vanhan maailman apinoilla SARS-CoV-2-viruksen käyttämän reseptorin rakenne on samankaltainen (Melin et al. 2020). Lähisuvullemme tauti voisi olla kohtalokas, sillä isot ihmisapinat ovat kaikki uhanalaisia tai äärimmäisen uhanalaisia (www.iucnredlist.org).

Takaisin evoluutiobiologiaan ja ekologiaan. Omassa oppiaineessani anatomiassa evoluutio on alati läsnä rakenteissa ja niiden toiminnoissa. Niin myös muissa perustieteissä. Lääkiksen aloittava opiskelija on käynyt vähintään lukion oppisuunnitelman mukaiset biologian kaksi pakollista kurssia; elämä ja evoluutio sekä ekologia ja ympäristö. Mietin riittääkö se, vai tarvitaanko tämän opin syventämiseen enemmän. Evolutiivisen lääketieteen ajatusmallista ja ekologian ymmärtämisestä voi olla hyötyä nykyisten haasteiden edessä.

Suvi Viranta-Kovanen, dosentti
Anatomian yliopistonlehtori

Kuva: Panu Kovanen. COVID-19-tauti saattaa puhjeta myös lähisukulaisissamme. Ebolaviruksen on arvioitu tappaneen jo lähes puolet läntisistä tasankomaagorilloista. 

Viitteitä:

Alcock, J., & Schwartz, M. D. (2011). A clinical perspective in evolutionary medicine: what we wish we had learned in medical school. Evolution: Education and Outreach, 4(4), 574.

Hanski, I., von Hertzen, L., Fyhrquist, N., Koskinen, K., Torppa, K., Laatikainen, T., … & Vartiainen, E. (2012). Environmental biodiversity, human microbiota, and allergy are interrelated. Proceedings of the National Academy of Sciences, 109(21), 8334-8339.

Hidaka, B. H., Asghar, A., Aktipis, C. A., Nesse, R. M., Wolpaw, T. M., Skursky, N. K., … & Schwartz, M. D. (2015). The status of evolutionary medicine education in North American medical schools. BMC medical education, 15(1), 38.

Melin, A. Mareike C. Janiak, Frank Marrone, Paramjit S. Arora, James P. Higham

Comparative ACE2 variation and primate COVID-19 risk. bioRxiv 2020.04.09.034967; doi: https://doi.org/10.1101/2020.04.09.034967

Miten avata Suomi koronakriisistä?

Koronaepidemia ja sen aiheuttama poikkeustila jatkuu Suomessa toista kuukautta. Hallituksen tekemillä, ihmisten kohtaamisia ja liikkumista rajoittavilla päätöksillä on ollut varsin suotuisia vaikutuksia taudin leviämisen hidastamisessa, tartuntahuipun madaltamisessa ja sen hajottamisessa alueellisesti eriaikaiseksi. Tämä on ollut välttämätöntä, jotta terveydenhuollon kapasiteetti ja valmius on saatu nostettua koko Suomessa.

Rajoitustoimiin on ryhdytty Pohjoismaissa eri tavoin. Tanska valitsi nopeasti hyvin tiukat rajoitukset Ruotsin tyytyessä suosituksiin. Ruotsin elinkeinoelämä on toistaiseksi selvinnyt vähemmin vaurioin, mutta kuolintapausten määrä on moninkertainen Suomeen ja Tanskaan verrattuna. Vielä ei tiedetä, kenen strategia on loppujen lopuksi viisain.

Sairaanhoito ja varsinkin tehohoito on rajoitustoimien aikana pystynyt virittäytymään aivan uudelle tasolle. Sairaanhoitopiirit selviävät nyt paljon suuremmasta potilasmäärästä kuin mitä epidemiatilanne tällä hetkellä vaatii. Taudin kiihtyvä leviäminen on saatu muutettua tasaiseksi, jolloin myös sairaaloiden potilasmäärät ovat pysyneet melko vakaina.

Kansallinen kapasiteetti viruksen testaamiseen on merkittävästi kasvanut. Nyt voidaan testata matalalla kynnyksellä kaikki oireiset ja todentaa tautia sairastavat. Vähitellen käyttöön tulevilla vasta-ainetesteillä pystytään alustavasti tutkimaan, kuka on taudin sairastanut jopa tietämättään. Näillä testeillä saamme tietoja taudin todellisesta levinneisyydestä.

Yhteiskunnan sulku epidemian taltuttamiseksi aikaansaa myös ongelmia. Yhteiskunnan avaamisessa arkeen on vaakakupissa siis kansalaisten välitön terveys ja toisaalta pitkän aikavälin hyvinvointi. Pitkän aikavälin hyvinvoinnissa talous on tärkeä työkalu.

Kuinka kauan rajoituksia voi tai niitä tulee jatkaa? Jotta virus katoaisi odottamalla, rajoituksia tulisi jatkaa epämääräisen kauan. Puoli vuotta, vuosi, enemmänkin?  Kukaan ei tiedä. Liian pitkät rajoitukset syövät hyvinvoinnin työkaluja, hyvinvointiin tarvitaan toimiva talous. Suomen hallituksen olisi osattava rajoittaa ja vapauttaa siten, että välitön terveys ja pitkän aikavälin hyvinvointi arvotetaan oikein.

Järeiden rajoitustoimien purtua ja terveydenhuoltokapasiteetin kasvettua on syytä alkaa pohtia, millä tavoin rajoituksia tulee jatkossa hienosäätää. Tanskassa, jossa epidemia on noin viikkoa Suomea edellä, avattiin pääsiäisen jälkeen alakoulut. Koska Tanskakin on menestyksekkäästi hoitanut epidemiaa ja heidän sairaalakapasiteettinsä kestää, rajoitusten purku aloitettiin nuorista. Nuorilla sairauden taakka ei ole kovin suuri. Hyvinvoinnin näkökulmasta erityisesti lapset tarvitsevat sosiaalisen ympäristön omaan terveeseen kehitykseensä.

Kansa on jo oppinut fyysisen etäisyyden ja käsihygienian merkityksen. Silti rajoituksia ei voi purkaa kerralla. Ne on tehtävä ketterästi, kenties paikallisesti, ja on oltava kyvykkyys sekä löysäämiseen että tiukentamiseen. Muutosten vaikutukset näkyvät parin viikon viiveellä.

Oppilaitosten avaaminen asteittain olisi hallittua riskinottoa, varsinkin kun kesä joka tapauksessa katkaisee opiskelun. Nuorilla tauti on vähiten vakava. Koululaiset tai korkeakouluopiskelijat voisi harkiten päästää pienryhmiin. Sairastuvat ja altistuvat nuoret tulisi saada välittömästi koronavirustesteihin ja tarvittaessa eristykseen ja karanteeniin. Eristys- ja karanteenitoimet ovat jatkossakin merkittävä keino epidemian kurissa pitämisessä.

Joukkokokoontumiset, suuret yleisötilaisuudet ja varsinkin anniskeluravintolat kuuluvat suuren tartuntariskin paikkoihin. Niiden rajoitustoimet tulee harkita purettavaksi viimeisten joukossa, jollei tartuntariskiä muulla keinoin saada vähennettyä.

Kyvykkyys epidemian seuraamiseen ja sairausepäilyjen testaamiseen on aiempaa korkeampi. Enää vain henkilösuojaimista on pulaa. Kun niitäkin saadaan jossain vaiheessa riittävästi, voidaan omaisia päästää hoivakoteihin ja rajoituksia tarkastella joustavammin.

Hallituksen tulee luoda malli, jolla ketterästi, jopa alueellisesti säädellään rajoituksia siten, että terveydenhuollon kapasiteetti kestää, mutta yhteiskunta aukeaa mahdollisimman nopeasti.

Risto Renkonen
Dekaani, Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta
Ylilääkäri, HUS

Juha Tuominen
Toimitusjohtaja, Helsingin yliopistollinen sairaala (HUS)
Professori (hc)

Puheen alkuperää etsimässä

Kirjastot suljettiin koronan takia, joten selailin kotikirjahyllyäni. Käteeni sattui kollegojen toimittama kirja Näkökohtia puheen alkuperästä (Aaltonen, Lehtinen & Aulanko, 2012), ja ryhdyin lueskelemaan sitä uudelleen.

Vaikka puheen alkuperää on kansainvälisesti tutkittu paljon, aiheeseen perehtyneitä suomalaisia tutkijoita on vähän. He muodostavat kuitenkin monitieteisen joukon, joten kirja tarjoaa monipuolisia näkökulmia puheen alkuperästä käytävään keskusteluun.

Tutkimuskohteena puheen alkuperä on vaativa, koska puheesta ei synny fossiileja eikä ihmisten esi-isillä ollut käytössään puheen dokumentointivälineitä. Ääntöväylän rakenteita on voitu tutkia luulöydöksistä, mutta ne kestävät huonosti ajan hammasta.

Keskeisiä puheen kehittymiseen liittyviä anatomisia rakenteita ovat keuhkot, kurkunpää ja ääntöväylä, joita kaikkia tarvitaan ymmärrettävän puheen tuottamiseen. Nykyihmisen ääntöväylässä on kaksi lähes yhtä pitkää onteloa, suuontelo ja nieluontelo.

Ihmisen evoluution myötä kurkunpää laskeutui, mikä mahdollisti aiempaa laajemman nieluontelon syntymisen, ja se puolestaan antoi mahdollisuuden vokaalien tuottamiselle. Ihmisen L-muotoinen ääntöväylä mahdollisti erityisesti i-, u- ja a-vokaalien täsmällisen tuoton. Vokaalien ja konsonanttien tuottaminen vaatii ääntöväylän osien täsmällistä hallintaa, ja puhujan on kyettävä tuottamaan äänneyhdistelmät täsmälleen samassa muodossa kerrasta toiseen. Tämä on edellytys puheen ymmärrettävyydelle.

Myös yksilönkehityksessä lapsen puheen kehitys lähtee äänen tuottamisesta. Itku ja muu äänellinen tuotto ovat riippuvaisia ääniraon toiminnasta. Äänen tuotossa voidaan havaita jo syntymäparkaisusta lähtien keston sekä äänenvoimakkuuden ja -korkeuden vaihtelua, jotka ovat puheen prosodian eli puheen musiikillisten ominaisuuksien tuottamisen kannalta olennaisia.

Jo ennen jokeltelua vauva pystyy tuottamaan kurkunpään avulla monenlaisia äänenlaatuja (kiljuntaa, narinaa, murinaa), äänenkorkeuden vaihtelua ja prosodisia kuvioita. Varhaisia mitattavia prosodisia muuttujia ovat äänen perusvärähtelyn taajuus, yläsävelten voimakkuuden jakautuminen eri taajuusalueille ja äänentuoton ajalliset ominaisuudet.

Kiinnostavaa on, että nämä ääntelyn perustekijät löytyvät myös useilta ihmislajia lähellä olevilta nisäkkäiltä. Vokaalien ja konsonanttien tuottamisen kannalta nenäportin sulkeminen kitapurjeen avulla on olennaista. Esimerkiksi apinat eivät pysty sulkemaan nenäväylää, minkä vuoksi niiden ääntely on nasaalista. Myös hampaiden puhkeamisella on merkitystä puheen tuotossa. Lapsen puheen kehityksessä puhe-elimistön terve anatominen ja fysiologinen kehitys onkin olennaista. Esimerkiksi huuli-suulakihalkio estää puheen normaalin tuottamisen. Onneksi nykyaikaisilla leikkausmenetelmillä päästään puheenkin kannalta lähes täydelliseen lopputulokseen.

Kiinnostavaa on myöskin se, että vauvan puheenkehitys ei suinkaan noudata universaalia biologista kehityskulkua, vaan ympäristön kieli alkaa kuulua vauvan äännöksissä ainakin jokelteluvaiheessa. Vauva jäljittelee ympäristönsä kielen auditiivisia ominaisuuksia, vaikka hän ei vielä hallitsekaan sen äänteellistä rakennetta.

Vauva tuottaa jo puolen vuoden iässä muun muassa ympäröivän kielen ääntelyvariaatioita. Vähitellen lapsi alkaa tuottaa horjuvia protosanoja, josta päästäänkin jo helposti tunnistettaviin ensisanoihin.

Myös eläimet ovat taitavia jäljittelemään ympäristön ääniä, mutta niiden äänistä ei löydetä säännönmukaisesti vaihtelevia äänneyhdistelmiä, jotka ovat tyypillisiä ihmisen puheessa. Apinat varoittavat ääni-ilmauksillaan esimerkiksi petolinnuista, käärmeistä tai nisäkkäistä, mutta näissä ei ole ihmisen puheelle ominaista äännerakennetta. Lapsen puheessa jaksollisen äännerakenteen kehitys on tärkeä virstanpylväs, joka perustuu ääntöelimistön monipuoliseen tahdonalaiseen kehittymiseen.

Kirjan toimittajat kysyvätkin, voiko puheen ja kielen yhteydessä puhua ylipäätään evoluutiosta. Ovatko puhe ja kieli itsessään biologisia ominaisuuksia vai käyttäytymispiirteitä, jotka vaativat tiettyjä biologisia edellytyksiä?

On pohdittu paljon sitä, oliko Homo sapiens ensimmäinen puhuva ihmislaji. Vaikuttaisi loogiselta olettaa, että pitkälle kehittyneellä Homo neanderthalensis -lajilla oli jo monipuolinen ääneen perustuva kommunikointijärjestelmä. Kuitenkin vasta Homo sapiens -lajilla tapahtui ratkaisevia kurkunpään anatomisia ja fysiologisia muutoksia, joka mahdollistivat puhumiseen perustuvan viestinnän.

Nämä rakenteelliset muutokset mahdollistivat ennen kaikkea vokaalien tuottamisen. Kun vokaalit yhdistetään konsonantteihin, mahdollistuu äänneasultaan lähekkäisten sanojen erottaminen ja sanaston tuottaminen. Näin kielen monipuolisen kehityksen edellytykset muodostuivat.

Tämä Homo sapiens -lajille tyypillinen kehitys on johtanut ainutlaatuisen viestintävälineen – puheen – kehittymiseen. Puhe taas on mahdollistanut kirjoitustaidon ja lukeminen kehittymisen, joka on luonut edellytykset ihmiskunnalle karttuneen tiedon taltiointiin, ihmiskunnan ”muistiin”. Olemme puheen ja luku- sekä kirjoittamistaidon avulla yhteydessä toisiimme. Nämä kyvyt ovat tehneet ihmisestä ihmisen, sosiaalisen eläimen.

Anu Klippi
Logopedian professori, emerita
Psykologian ja logopedian osasto

Aaltonen, O., Lehtinen, M. & Aulanko, R., toim. (2012). Näkökohtia puheen alkuperästä. Mediapinta.