Kuukausi: helmikuu 2024

Pohdi, kuinka hyvin voit työyhteisössä, jossa työntekijöiden keskinäinen tuki on vähäistä ja ilmapiiri huono. Vastaus lienee monelle itsestään selvä: jos henkilö voi valita työpaikkansa, hän luultavasti painottaa palkan ja oppimismahdollisuuksien lisäksi työpaikassa saamaansa tukea ja sen ilmapiiriä. Tämä näkyy esimerkiksi Nuorten lääkärien yhdistyksen toteuttamassa koulutuspaikkakyselyssä [1]. Tiivistäen, nuorten lääkärien suosimissa viiden tähden koulutuspaikoissa työilmapiiri on kannustava, konsultointi on helppoa, seniorituki on hyvä, työmäärä on kohtuullinen ja koulutus on suunnitelmallista. Toisin sanoen, hyvä työpaikka on yhteisöllinen ja siellä on kannustava työilmapiiri.

Sosiaali- ja terveydenhuollon työpaikolla onkin tarve tarjota työntekijöilleen kannustava ja tukeva työyhteisö. Jos tätä ei huomioida, työpaikan veto- ja pitovoima jäävät heikoiksi ja henkilöstö hakeutuu nopeasti muihin työpaikkoihin. Jäljelle jäävien työntekijöiden työkuorma kasvaa ja työaikaa kuluu enenevissä määrin uusien työntekijöiden perehdyttämiseen. Pahimmillaan tilanne voi johtaa noidankehään, jossa lähes kaikki kokeneet työntekijät irtisanoutuvat. Lopputuloksena hoitotulokset voivat heikentyä tai palvelut voivat loppua kokonaan. Useimmat sote-ammattilaiset tunnistavat tämän tilanteen eikä se koske vain lääkäreitä [2], vaan monissa paikoissa myös psykologien rekrytointi on haastavaa tai mahdotonta [3].

Työntekijä voi usein äänestää jaloillaan, jos työyhteisön olot ovat huonot – ja usein äänestääkin. Mutta sosiaali- ja terveydenhuoltoalan opiskelija ei voi siirtyä toiseen paikkaan opiskelemaan, jos haluaa pätevyyden harjoittaa ammattiaan. Hän joutuu siis sinnittelemään opintonsa loppuun, tai jättämään ne kesken. Pahimmassa tapauksessa opiskelija sisäistää opiskelupaikan käytännöt ja toimintatavat, jolloin ne voivat siirtyä työpaikkojen käytännöiksi.

Opiskelijan kokemus yhteisöllisyydestä vaikuttaa hyvinvointiin

Yliopistoyhteisöllä tarkoitetaan professoreja, muuta tutkimus- ja opetushenkilökuntaa ja opiskelijoita, joista jokaisella on oma edustajansa yliopiston päätöksentekoelimissä. Opiskelija on siis leimallisesti osa yliopiston työyhteisöä ja vaikuttaa siihen, miten yliopistoa ja sen opetusta kehitetään. Opiskelijan rooli osana yliopistoyhteisöä korostuu professioaloilla, joissa opiskelija tulee usein takaisin yliopistoon työuransa aikana esimerkiksi erikoistumiskoulutuksen aikana. Professioaloilla yliopisto-opinnoissa kehitytään opintojen myötä kollegaksi ja työtoveriksi. Toisin kuin monilla muilla aloilla, tiedekuntamme koulutusohjelmissa yliopistoyhteisön ja työyhteisön raja ei ole tarkkarajainen.

Opiskelijoiden kokemusta yhteisöllisyydestä on tutkittu sekä opiskelijoiden oman yhteisöllisyyden että opiskelijoiden ja opettajien välisten suhteiden näkökulmasta. Tyypillisesti kokemukset opiskelijoiden ja opettajien vähäisestä yhteisöllisyydestä johtavat opiskelijoiden heikompaan hyvinvointiin ja altistaa myös opintojen keskeyttämiselle [4]. Usein myös vahva yhteisöllisyys tukee kokemusta siitä, että opinnot ovat laadukkaita [4]. Parhaimmillaan yliopiston yhteisöllisyys voi jopa tukea kuormittuneita opiskelijoita: opettajien tuki ja kiinnostus voi tukea opiskelijoiden toipumista opiskelu-uupumuksesta [5]. Yhteisöllisyys voi parantaa myös oppimistuloksia [6]

Yhteisöllisyyden kokemus ei ole keskeinen vain opiskelussa vaan se on yksi ihmisen perustarpeista. Esimerkiksi Decin ja Ryanin itseohjautuvuusteoria [7] esittää, että ilman yhteisöllisyyttä ihminen ei voi hyvin. Deci ja Ryan perustelevat, että ihmisellä on perustavanlaatuinen tarve tulla kohdatuksi hyvin, olla merkityksellisissä vuorovaikutussuhteissa muihin ihmisiin ja olla osa turvallista ja lämminhenkistä yhteisöä, jossa psykologisen turvallisuuden pääperiaatteet toteutuvat.

Opetus on laadukasta, mutta ohjauksessa on parannettavaa

Kuinka hyvin tiedekuntamme pärjää yhteisöllisyyden näkökulmasta? Jos ajatellaan esimerkiksi kandipalautteen tuloksia NLY:n viiden tähden koulutuspaikan kriteerien valossa, emme luultavasti pärjää aina kovin hyvin. Esimerkiksi kandipalautteessa opetus koetaan mielekkäänä ja laadukkaana; jopa opetusmenetelmät saavat varsin hyvän arvosanan. Useimmiten opiskelijoille on myös varsin selvää, mitä häneltä odotetaan opintojaksolla. Sen sijaan saamme heikoimmat arvosanat ohjauksesta ja palautteesta: palautetta ei koeta saavan kovinkaan usein eivätkä opiskelijat aina koe, että ohjausta on saatavilla. Tämä ei tarkoita, etteivätkö opiskelijamme pärjäisi opinnoissaan; koulutusohjelmiimme valitaan korkeintaan parhaat viisi prosenttia opiskelijoista ja heistä suurin osa luultavasti läpäisisi opintojaksot vaikka opetus olisi heikkotasoista.

Voimmeko siis sanoa, että tiedekunnan opiskelijat kokevat konsultoinnin helpoksi ja seniorituen hyväksi? Jos tulkitsisimme tuloksia yhteisöllisyyden näkökulmasta voitaisiin ehkä sanoa, että meillä on mielekäs sisältö, mutta yhteisöllisyys koetaan ajoittain heikoksi, jonka vuoksi opiskelijoille syntyy kokemus ohjauksen puutteesta.

Opettajakunnan ja opiskelijoiden siteen on oltava vahva

Yhteisöllisyyden parantamisen kannalta on ensisijaisen tärkeää puuttua väärinkäytöksiin ja epäasialliseen käytökseen. Jos näihin puututaan jämäkästi ja tehokkaasti, opettajakunnan ja opiskelijoiden välistä yhteisöllisyyttä on helpompi rakentaa. Jos taas ei, muut toimet voivat jäädä merkityksettömiksi.

Vaikka vuorovaikutuksen laatu on keskeistä yhteisöllisyyden rakentamiselle, myös määrällä on merkitystä. Mitä useammin opiskelijat ja opettajat vuorovaikuttavat, sitä todennäköisimmin opiskelija kokee saavansa tukea opinnoissaan ja sitä tiiviimmäksi yhteisöllisyys koetaan [8,9]. Yhteisöllisyys näkyy myös opetukseen osallistumisessa: mitä parempana yhteisöllisyys koetaan, sitä suurempi motivaatio opiskelijoilla on osallistua opetukseen. Tämän seurauksena myös oppimistulokset voivat parantua.

Opettajan kannalta vuorovaikutus ehkäisee esimerkiksi väärinkäsityksiä opiskelijoiden ja opettajien välillä. Jos opettaja on lähestyttävä ja vuorovaikutustilanteita on lukuisia, myös palautteen antaminen tai vastaanottaminen helpottuu. Jos taas vuorovaikutus keskittyy vain kritiikkiin tai palautteen antamiseen, opettaja helposti suhtautuu jokaiseen vuorovaikutustilanteeseen kuin kamppailuun, jossa hän joutuu puolustautumaan tai perustelemaan ratkaisujaan. Vuorovaikutuksen runsaus antaa opiskelijoille myös mahdollisuuden positiivisen palautteen antamiseen, kun mahdollisuutta kommunikoida ei koeta rajallisena, jolloin kritiikin antaminen saatetaan kokea tärkeämpänä.

Eräs tärkeistä kehityskohteista yhteisöllisyyden kannalta voisi olla myönteisten opettajien ja opiskelijoiden välisten kohtaamisten lisääminen. Tällaisia voisivat olla sekä opettajien ja opiskelijoiden yhteiset työryhmät, mutta myös epämuodolliset tilaisuudet, esimerkiksi kevätkahvit tai lukukauden alun tervetuliaistilaisuudet. Määrä voi korvata laatua. Hyvän kokemuksen tiedekunnastamme saanut opiskelija saattaa palata takaisin väitöskirjatutkijaksi tai opettajaksi jatkamaan hyvän kiertoa. Tai vähintään viedä kokemuksen hyvästä yhteisöllisyydestä mukanaan tulevaan työpaikkaansa.

Eino Partanen
Psykologian koulutusohjelman johtaja

Viivi Laamanen
Psykologian opiskelijoiden ainejärjestö Kompleksin puheenjohtaja

Lähteet

[1] https://nly.fi/koulutuspaikkakysely/mika-koulutuspaikkakysely/kysymyskohtaiset-tulokset-2017-2021/ Viitattu 23.2.2024

[2] https://www.aamulehti.fi/pirkanmaa/art-2000010140680.html Viitattu 23.2.2024

[3] https://www.psyli.fi/koulupsykologille-ei-paase-mutta-aluehallintovirastot-tyytyvat-seuraamaan-tilannetta/ Viitattu 23.2.2024

[4] Richardson, S., & Radloff, A. (2014). Allies in learning: critical insights into the importance of staff–student interactions in university education. Teaching in Higher Education, 19(6), 603-615.

[5] Dyrbye, L. N., Power, D. V., Massie, F. S., Eacker, A., Harper, W., Thomas, M. R., … & Shanafelt, T. D. (2010). Factors associated with resilience to and recovery from burnout: a prospective, multi‐institutional study of US medical students. Medical education, 44(10), 1016-1026.

[6] Meeuwisse, M., Severiens, S. E., & Born, M. P. (2010). Learning environment, interaction, sense of belonging and study success in ethnically diverse student groups. Research in Higher Education, 51, 528-545.

[7] Deci, E. L., & Ryan, R. M. (2008). Self-determination theory: A macrotheory of human motivation, development, and health. Canadian psychology/Psychologie canadienne, 49(3), 182.

[8] Johnson, D. R., Soldner, M., Leonard, J. B., Alvarez, P., Inkelas, K. K., Rowan-Kenyon, H. T., & Longerbeam, S. D. (2007). Examining sense of belonging among first-year undergraduates from different racial/ethnic groups. Journal of College Student Development, 48(5), 525-542.

[9] Hoffman, M., Richmond, J., Morrow, J., & Salomone, K. (2002). Investigating “sense of belonging” in first-year college students. Journal of College Student Retention: Research, Theory & Practice, 4(3), 227-256.

Suomen itärajan tilanne on viime aikoina ollut uutisissa tiuhaan. Venäjä pyrkii ravistelemaan EU-yhteiskuntia haalimalla pääosin Lähi-idästä siirtolaisia, joita pusketaan rajan yli. Tulijoilta nyhdetään ensin rahat ja sitten lähetetään rajalle, jonka yli pääsevät varmuudella ainoastaan ihmisoikeuskysymykset. Valitettavasti jo se on Venäjän etu, ihmiset voi unohtaa. Henkilökohtainen toive paremmasta on vetänyt ihmisen  nappulaksi isoon peliin, jonka noppaa heitetään jossain ihan muualla kuin Vaalimaalla tai Rajajoosepissa: Moskovassa, Helsingissä, Jerusalemissa, Washingtonissakin. Suomen suljettua rajanylityspaikat siirtolaiset ovat puun ja kuoren välissä ja voivat pyrkiä rajan yli läpi metsien mistä tahansa. Talvioloissa näitä ylittäjiä on vielä ollut ilmeisen vähän ja Suomen rajavalvonta tekee parhaansa havaitakseen tulijat. Silti ei voida poissulkea mahdollisuutta, että Suomeen on tullut tai tulee ihmisiä, jotka eivät päädy viranomaisten kirjoihin ja kansiin.

Koko tragedia on syiltään ja seurauksiltaan hyvin monimutkainen. En edes yritä väittää ymmärtäväni tätä kokonaisuutta, eikä minun onnekseni tarvitsekaan. Kriisi kuitenkin liippaa myös omaa alaani oikeuslääketiedettä: entä jos rajan yli tullut rekisteröimätön henkilö kuolee metsäretkellään? Tämä ei olekaan aivan ongelmaton tilanne, vaikka lainsäädäntö on yksiselitteinen. Jäänteiden löydyttyä vainajalle on tehtävä oikeuslääketieteellinen kuolemansyynselvitys, jossa henkilön kuolinsyy ja kuolemaan johtaneet tekijät yleensä kyllä selviävät ”tavalliseen tapaan”. Mutta kuolemansyynselvityksellä on kolmaskin tavoite: vainajan tunnistaminen. Tunnistaminen on tärkeää paitsi juridisesti (mahdolliset vakuutukset, omaisuuden hallinta, identiteettivarkauksien estäminen jne.), myös eettisesti, erityisesti omaisten kannalta. Jokaisella on oikeus tulla haudatuksi omalla nimellään paikkaan, joka on omaisten tiedossa, eikä omaisten pitäisi koskaan joutua elämään tilanteessa, jossa he eivät tiedä sukulaisensa kohtalosta. Jostain päin maailmaa saapuneen siirtolaisen tunnistaminen ei kuitenkaan ole läpihuutojuttu vaan usein monitahoinen, pääosin humanitaarinen mutta myös hallinnollinen ja logistinen ongelma. Yksikin tunnistamaton vainaja vie yhteiskunnan, eniten tunnistamisesta vastuussa olevan poliisin mutta myös oikeuslääketieteen ja muiden tahojen, resursseja.

Yksilöntunnistus on periaatteessa hyvin arkista puuhaa. Jo se, että pääsit lukemaan tätä tekstiä verkossa, on todennäköisesti vaatinut henkilöllisyytesi varmistamista ainakin kerran. Arjen tunnistaminen perustuu kahden tai useamman erillisen tietojoukon vertailuun, joista ainakin yksi (salasana, tunnusluku, henkilökortti ym.) on vain tunnistettavan henkilön hallussa. Aivan samaan periaatteeseen nojaa myös vainajien tunnistus, mutta erona on tietysti se, että oleellista tunnistustietoa ei tunnistettava itse aktiivisesti kykene esittämään. Tunnistus perustuu siksi yksilöllisiin biologisiin tietoihin, joita voidaan kerätä tunnistettavasta riippumatta; työkaluiksi vakiintuivat jo toista sataa vuotta sitten hammas- sormenjälki- ja/tai DNA-tiedot (alkuvaiheessa DNA-tieto saatiin veriryhmistä).

Vainajilta yhden tai useamman tunnistuksessa tarvittavan tiedon taltiointi yleensä onnistuu, mutta vertailutiedon hankkiminen voi olla visaista. Tunnistaminen nimittäin edellyttää vertailutietoa, joka voidaan yksiselitteisesti sitoa vain yhteen ihmiseen – vaikkapa hammaslääkärin asiakkaastaan keräämät hammastiedot, passiin taltioidut sormenjäljet tai vainajan sukulaisten DNA-tunnisteet. Vaikka luotettavaa vertailutietoa olisi olemassa, sen löytäminen edellyttää jonkinmoista lähtöoletusta henkilöllisyydestä (tai edes kansallisuudesta). Nämä oletukset viranomaiset saavat yleensä kadonneiksi ilmoitetuista henkilöistä, joiden tiedot voidaan sitten kerätä terveydenhuollosta ja omaisilta. Tunnistamisen onnistuminen vaatii vielä sekä vainajien että kadonneiden henkilöiden tietojen päätymistä saman viranomaisen haltuun.

Pakolaisten tunnistamisen oikeuslääketieteellinen ongelma kiteytyy juuri vertailutietojen puuttumiseen. Vaikka tätä tietoa jossain olisikin, sen löytäminen on vaikeaa tai mahdotonta, jos oletusta henkilöllisyydestä ei ole. Pakolaisten kulkemat reitit ovat usein hyvin pitkiä ja monivaiheisia, eikä lähtömaasta tai edes -maanosasta ole kuolinpaikalla useinkaan varmuutta. Samasta syystä omaisista ei ole apua, heillä harvoin on käsitystä pakolaisen kohtalosta tai sijainnista, eikä ilmoitusta katoamisesta voida tehdä. Jos katoamisesta jossain vaiheessa ilmoitetaankin, on sattuman kauppaa tavoittaako tieto ne viranomaiset, joilla on tietoja vainajasta. Tunnistuksen mahdollistavat erilliset tietojoukot eivät siis koskaan kohtaa.

Itärajan nykytilanteen vuoksi huoli tunnistamattomista vainajista Suomessa on perusteltu. Maailmanlaajuisesti (mahdollinen) ongelmamme on kuitenkin vain pisara meressä. Kun Suomessa KRP:n kirjoissa on tällä hetkellä nelisenkymmentä tunnistamatonta vainajaa (Ilta-Sanomat), USA:ssa tunnistamattomia vainajia löydetään joka vuosi 4 400 ja tunnistamatta on jatkuvasti noin 40 000 ihmisen jäänteet (US Department of Justice). Tilanne Suomessa, USA:ssa ja muissa kehittyneissä maissa on kuitenkin hyvä verrattuna kehitysmaihin, joissa n. 10 % kaikista vainajista päätyy hautaan tunnistamatta. Globaalisti tämän ongelman mittasuhteet ovatkin valtavat. Tämä on silent mass disaster, jonka uhrien määrä jättää 9/11-iskujen ja muiden tunnettujen katastrofien uhriluvut kauas taakseen. Silti se tunnetaan huonosti ja sitä on tutkittu vähän, mihin kiinnitettiin viime syksynä huomiota kahdessakin eri artikkelissa (Reid et al. IJLM 2023 ja Suwalowska et al. Lancet 2023). Näistä jälkimmäisen otsikko on pysäyttävä: “The Nobodies”: unidentified dead bodies—a global health crisis requiring urgent attention.

Pakolaiset ovat yliedustettuja ”hiljaisen suuronnettomuuden” uhreissa. Tällä hetkellä maailmanlaajuisesti pahin pakolaistilanne on vieläpä Euroopan porteilla. Välimeren yli saapuu – sekä elävinä että kuolleina – suuria määriä pakolaisia pääosin Italiaan ja Kreikkaan. Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön (IOM) raportti kertoo, että vuoden 2014 jälkeen pakolaisia on maailmassa menehtynyt 61 780, näistä lähes puolet (28 900) Välimerellä. YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n mukaan maailman pakolaisten määrä on viimeisen vuosikymmenen aikana kaksinkertaistunut 110 miljoonaan (UNHCR kesäkuu 2023) – eikä tässä luvussa näy vielä Lähi-Idän ja Sudanin pahenevien kriisien vaikutukset. Joka kymmenes pakolainen kuolee etsiessään turvaa ja eräiden arvioiden mukaan heistä noin 60 % jää tunnistamatta (IOM). Niin UNHCR, IOM ja muut tilastoja ylläpitävät tahot vielä muistuttavat, että esitetyt luvut ovat aivan varmasti aliarvioita. Nykyinen pakolaisuus on suurin humanitaarinen kriisi sitten toisen maailmansodan.

Kriisiin itseensä on vaikea löytää ratkaisuja, mutta oikeuslääketieteen tehtävänä on auttaa palliatiivisessa hoidossa. Pakolaisten kohdalla tämä ei tällä hetkellä useinkaan toteudu, kuten todetaan Cristina Cattaneon ja kumppaneiden Euroopan ja erityisesti Italian tunnistamistilannetta ruotivassa artikkelissa (Cattaneo et al., IJLM 2023). Cattaneon artikkelissa tunnistamisongelmien pääsyyksi nostetaan resurssit, järjestelyt ja poliittisen tahdon puute, ei niinkään tunnistamisten tekniikka.

Oikeuslääketieteen tekniikat kyllä kehittyvät, mutta siirtolaisten tunnistamisessa riittää silti haastetta. Uuden sukupolven sekvensointimenetelmillä genominlaajuista DNA-dataa voidaan tuottaa heikkokuntoisista ihmisjäänteistä ja tunnistaminen voi onnistua kaukaisten sukulaisten avulla ”oikeusgeneettisen sukuselvityksen” menetelmin. Tähän onkin ladattu paljon odotuksia niin vainajien tunnistamisessa kuin rikostutkimuksessakin – mutta vain länsimaissa. Menetelmä kun edellyttää, että tunnistettavan sukulaiset ovat ostaneet kaupallisen DNA-testin. Tämä ei ole kovinkaan yleistä maissa, joista pakolaisiksi joudutaan lähtemään. Lisäksi tarvitaan tietoja sukupuun laatimiseksi, joita niitäkään ei kehitysmaista ole välttämättä ainakaan helposti saatavissa. Samat vertailutietojen vähyyteen ja jäljitettävyyteen liittyvät ongelmat pätevät tietysti myös hammas- ja sormenjälkitietoihin. Parhaimmaksi hampaiston tunnistustiedoksi voikin jäädä elämänaikaiset valokuvat pakolaisilta löydetyissä puhelimissa, mutta tämän menetelmän luotettavuus ei yllä samalle tasolle normaalin röntgenkuviin perustuvan tunnistuksen kanssa. Niistä voi silti olla apua mahdollisten henkilöllisyyksien rajaamisessa.

Vertailutietojen etsinnän hakukenttää voidaan yrittää rajata myös muilla menetelmillä. Antropologiset tutkimukset selvittävät uhrin iän ja sukupuolen ja uhreilta löytyvät korut ja muut esineet, vaatetus, tatuoinnit tai vaikkapa hampaiden paikkamateriaalit voivat auttaa alkuperän selvittämisessä. Myös DNA-datalla alkuperää voi selvittää, tästä osoituksena ovat kaupallisten DNA-testifirmojen kartoille piirtyvät ”etnisyysarviot”. Ihminen on kuitenkin geneettisesti niin homogeeninen laji, ettei DNA useinkaan kerro alkuperästä riittävällä tarkkuudella. Parempi kuva maantieteellisestä alkuperästä voitaisiin saada kudoksiimme elämän aikana tallentuvien strontiumin, hapen ja lyijyn (ym.) stabiili-isotooppien analyyseillä. Paikallisesta maaperästä peräisin olevat ravinnon ja juomaveden alkuaineiden isotoopit kertyvät elimistöömme kudostemme kehittyessä ja kertovat melko luotettavasti sijainnista eri aikoina: kiilteen isotoopit hampaan kehityksen aikaisesta, luiden viimeisten parinkymmenen vuoden aikaisesta ja hiukset viimeaikaisesta sijainnista. Näitä on hyödynnetty jo pitkään arkeologisissa tutkimuksissa (esimerkkinä vaikkapa Ötzi), mutta viranomaistyössä vähemmän (kts. esim. Obertová et al. 2023). Isotooppimääritykset eivät (ymmärtääkseni) ole teknisesti mahdottoman hankalia, mutta ongelmaksi nousee jälleen vertailuaineiston puute. Pakolaisten lähtöpaikkojen, eikä Suomenkaan, isotooppivaihtelua ei tunneta vielä riittävällä tarkkuudella.

Vainajien tunnistamista on pyritty edistämään erilaisilla rahoitusohjelmilla (esim. Australiassa) ja myös viranomaisten kansainvälisillä työkaluilla. Vuonna 2021 Interpol lanseerasi ensimmäisen kadonneiden sukulaisten DNA-tunnistukseen tähtäävän tietokannan I-Familia. Perusajatus on se, että kaikkien maiden viranomaiset voivat tallentaa tietokantaan DNA-tietoja kadonneiksi ilmoitettujen henkilöiden omaisilta ja/tai tunnistamattomilta vainajilta. Tavoitteena on, että eri viranomaisilla olevat vainaja- ja vertailutiedot kohtaisivat yli erilaisten hallintorajojen. Ensimmäinen I-Familian avulla tunnistettu henkilö oli Kroatian rannikolta v. 2020 löytynyt vainaja, jonka DNA-tiedot osoittivat olevan jo vuonna 2004 kadonneeksi ilmoitettu italialaismies. Systeemi siis toimii, mutta tietokanta on vielä suhteellisen pieni (1 367 vainaja- ja 11 243 vertailuprofiilia elokuussa 2023). Toistaiseksi vielä Suomen ja usean muun maan lainsäädäntö (tai sen tulkinta) estää DNA-tunnisteiden talletuksen ulkomaille ”kokeilumielessä”, ilman etukäteen kohdennettua tapausta. Näin on siitäkin huolimatta, että I-Familiaan ei tallenneta henkilötietoja DNA:n yhteyteen. Tietokannan perusteella Interpol vain ilmoittaa eri maiden viranomaisille, mistä löytyy vainajan ja mistä vertailuhenkilöiden DNA-tiedot; varsinainen tunnistus tehdään sitten kadonneen kotimaan lainsäädännön ja käytäntöjen mukaan. Toivoa sopii, että tämä työkalu ottaa tuulta alleen.

Kansainvälisen pakolaiskriisin massiivisten mittasuhteiden rinnalla Suomen itärajan ongelmat näyttäytyvät hyvin pieninä. Tilanne voi toki muuttua pahemmaksi talven väistyttyä: tätä kirjoittaessa Rajavartiolaitos ilmoitti, että Venäjällä itärajan pinnassa on tuhansia ihmisiä kärkkymässä tilaisuutta siirtyä Suomeen. Kevään tultua metsissä kulkeminen helpottuu ja myös Venäjän mahdollisuudet kontrolloida pelinappuloitaan vähenevät. Rajan sulkua on päätetty jatkaa helmikuun 2024 jälkeenkin ja lakimuutoksia suunnitellaan. Karmea tilanne rajalle jumittuneille ihmisille ja vaikea myös Suomelle, jonka on toimissaan pohdittava monenlaisia juridisia, humanitaarisia ja eettisiä kysymyksiä. Mahdollisten vainajien tunnistaminen on tässäkin kokonaisuudessa, saati sitten globaalissa mittakaavassa, pientä. Tunnistamiseen varautuminen on kuitenkin hyvin tärkeää  Suomen viranomaisille. Vielä tärkeämpää se on siirtolaisille ja heidän omaisilleen. He ovat ihmisiä, eivät pelinappuloita.

Jukka Palo, oikeusgenetiikan dosentti
HY / THL